Luettua: Karo Hämäläinen ja klassikon uudet vaatteet

Karo Hämäläinen on minulle kyllä jo entuudestaan tuttu kirjailija, mutta hänen aiemmat teoksensa eivät ole vakuuttaneet minua täysin. Viimeksi luettuani "Erottajan" totesin luulevani silti palaavani hänen kirjojensa pariin, ja viime vuonna ilmestynut "Ilta on julma" onkin täysosuma. Teema on sama kuin aikaisemmissa jännäreissä, eli rahamaailmassa liikutaan, mutta tällä kertaa fokus on enemmän henkilöissä, mikä on onnistunut veto.

Asetelmassa on hieman suljettua huonetta; rahamaailmassa mainetta ja rahaa luonut Robert on kutsunut vanhan ystävänsä, pelätyn taloustoimittaja Mikon, päivälliselle Lontooseen. Kumpaisenkin puolisot ovat mukana, näennäisesti sivurooleissa. Illan edetessä tapahtuu kaikenlaista, ja yllätyksiä on tiedossa kaikille vuoron perään, ja kaapeista taitaa löytyä luuranko jos toinenkin. Hämäläinen käyttää takautumia luontevasti - henkilöhahmot ja heidän keskinäiset suhteensa valaistuvat vähän kerrallaan - ja tarinan lomassa kulkee myös "etumo" joka antaa ymmärtää miten ilta tulee päättymään, mutta joka silti jättää lukijan arvailemaan viimeiselle sivulle saakka.

Tarina kulkee juohevasti, ja tunnelma tihenee koko ajan - jännityksestä täytyy antaa täydet pisteet. Jo ennen kirjan puoltaväliä minun oli pakko pidätellä impulssia katsoa lopusta miten tarina päättyy, ja kärsivällisyys palkittiin - tämä oli yksi vuoden "rikosromaanilukuelämyksistä" ja tavallaan onnistunut päivitys klassisesta suljetun tilan teemasta.

Arki kutsuu - 2015

Polvileikkauksen, kolmen kuukauden sairausloman ja sitä seuranneen joululoman jälkeen seuraavaksi on vuorossa 2015 ja paluu arkeen. Polven puolesta se ei ole ongelma - pienellä liikkumisella ja jumpalla se pysyy kuosissaan ja ajaminenkin sujuu. Päänkin pitäisi olla kunnossa - olen sekä kirjoittanut että lueskellut omaan laskuuni, että myös pysytellyt ajan tasalla tärkeimmissä työpaikkani hankkeissa - mutta sen sijaan huomaan, että minua harmittaa jo etukäteen se, kuinka ansiotyö vie aikaa muilta hommilta.

Ensimmäinen työpäiväni on perjantaina - mutta silloin velipoika tulee käymään aloittamaan remonttihankettamme purkamalla makuuhuoneen alaslasketun katon. Maanantaina taas saamme puutaloasiantuntijan vierailulle arvioimaan talomme kuntoa ja toimenpidetarpeita - silloinkaan ei oikein kerkiäisi tekemään töitä. Ja tiistai onkin loppiainen ja vapaapäivä :-)

Töissä saattaakin olla edessä uusia tuulia - organisaatiomuutoksen myötä yksikköni on liitetty isompaan kokonaisuuteen, ja edessä on uusia tuulia sekä sisällöllisesti että hallinnollisesti, joten moneen asiaan pitää tarttua. Samalla olen myös lähdössä kirjoittajakoulutukseen ja mahdollisesti aloittamassa tutkimushanketta, joten tekemistä riittää muutenkin. Mitä ilmeisimmin ei ainakaan tarvitse ahnehtia uudenvuodenlupauksia...

Luettua: Hans Fallada ja oikean jännitysromaanin salat

Viime aikoina olen huomannut 1900-luvun historian ja jännärigenren - laajasti ymmärrettynä - nivoutuneen yhteen kirjallisen mielenkiintoni kohteina, joten vaikkapa hiljattain aloittamieni Ken Follettin ja Jan Guilloun vuosisatojen jatkeena Hans Falladan heti sodan jälkeen kirjoittama Alone In Berlin (eli alkukielellä Jeder stirbt für sich allein, alkuperäisenä käännöksenä Every Man Dies Alone) herätti mielenkiintoni, vaikka ei liene tarkoitettu jännäriksi. Kirjallisena tuotoksena, jännärinä tai ei, se kyllä hakkasi yllämainitut mennen tullen - monestakin syystä. 

Ensinnäkin Falladan tyyli on tehokas. Hänen koruton, tasainen kerrontansa antaa lukijan itse rakentaa kuvaa siitä, millaista oli elämä natsien ikeen alla, kun keneenkään ei voinut luottaa, ja hän on taitava tunnelmanluoja. Toiseksi hänen henkilönsä ovat eläviä ja puhuttelevia kaikkine heikkouksineen, mutta ennen kaikkea tarinan sanoma tavallisten ihmisten mahdollisuudesta ja jopa vastuusta säilyttää inhimillisyytensä ja vakaumuksensa jopa kuoleman edessä on syvän humanistinen ja sovellettavissa myös hieman tavallisempiin aikoihin ja olosuhteisiin. 

Ja kolmanneksi hän on uskottava - vaikka myöhäisemmät kertojat ehkä ovat tehneet taustatyönsä tunnollisesti, tästä kirjasta välittyy itse elettyjen vaikeiden aikojen maku. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, eikä tarinan uskottavuus edellytä sitä, että sen kertoja on pilkuntarkka tai esittää viiteluettelon, mutta tässä tapauksessa todellisuuden tuntu on kosketeltavaa vaikka Fallada ei käytäkään edellämainittuja keinoja. 

Kirjan juonta en käy erittelemään - totean vain, että se kertoo aivan tavallisesta berliiniläispariskunnasta, joka menetettyään ainoan poikansa kaatuneena rintamalla ryhtyy epätoivoiseen vastarintaan väkivaltakoneistoa vastaan. Lopputulos on vääjäämätön, mutta silti kirja ei ole toivoa vailla, ja minä olen ainakin vakuuttunut. Ja pienenä vinkkinä voisin vielä todeta, että tämä on ilmeisesti käännetty uudestaan myös suomenkielelle - Yksin Berliinissä (2013).

Luettua: Anne Applebaum, Timothy Snyder ja Itäeuroopan synkkä lähihistoria

Kaunokirjallisen viihteen lomassa tuli syvennyttyä 1900-luvun historiaan ja tarkemmin ottaen kahteen viime vuosina jonkun verran huomiota herättäneeseen teokseen, jotka  

Timothy Snyderin Hitlerin ja Stalinin kansanmurhista kertova Bloodlands purkaa totalitaristen hallintojen tekoja nimenomaan siviiliväestöä kohtaan, alkaen Ukrainan 1930-luvun enemmän tai vähemmän tahallaan aiheutetusta nälänhädästä ja jatkuen toisen maailmansodan aikaisiin eri kansojen ja etnisten ryhmien systemaattisiin joukkotuhoamisiin. Natsien kauheudet on tehokkaasti tuotu julki jo sodan päättymisestä lähtien, kun taas tieto Stalinin hirmuvallan uhreista on osittain tuoreempaa. 

Vaikka olen mielestäni kohtuullisen hyvin selvillä lähihistorian kulusta, tämä kirja oli järkyttävää luettavaa. Tietenkään pelkästään diktaattori ei voi tappaa miljoonia ihmisiä, vaan siihen tarvitaan aikamoinen koneisto, mutta kauheaa on se, että kummassakin tapauksessa joskin eri syistä tapahtumat sysäsi alkuun ja jopa piti käynnissä aika pieni joukko. Toisaalta on karmivaa se, miten jotkut ihmiset esimerkiksi itäisessä Puolassa tai Ukrainassa joutuivat vuoron perään kahden hirmuhallinnon uhreiksi - kun taas toiset avustuvat vuoronperään kumpaakin.

Snyderin tärkein pointti taitaa silti olla se, että joka ikinen murhattu ihminen - noin 14 miljoonaa kaiken kaikkiaan - oli yksilö, jonka elämä loppui väkivaltaisesti, ennen aikojaan, usein hyvinkin pitkän kauhun ja kärsimyksen jälkeen.

Anne Applebaum taas avaa Iron Curtain-kirjassaan sitä, miten Stalin koneistoineen varmisti vallan siirtymisen kommunisteille Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja mitä se merkitsi näiden sodan jäljiltä enemmän tai vähemmän tuhottujen maiden ihmisille. Tässäkin kirjassa etusijalle nousee valloittajien häikäilemättömyys ja toisaalta tiettyjen piirien opportunismi - ja vaikka teema tavallaan on vähemmän dramaattinen kuin Snyderin joukkomurhat, on helppoa sisäistää ne vaikeudet ja kauheudet, joita kaikki työläisistä älymystöön ja lapsista vanhuksiin joutuivat kärsimään. 

Juuri tuo opportunismi ja sen hyödyntäminen on masentavaa luettavaa - pahimpana esimerkkinä itäsaksalainen Stasin toiminta eli jopa omien perheenjäsenien tarkkaileminen ja ilmiantaminen, oikeista tai sepitetyistä rikkeistä, tai sattumanvaraiset pidätykset koska suunnitelmien mukaan piti saada kiinni tietty määrä yhteiskunnan vihollisia. Samoin ajattelun aihetta antaa se, miten sanojen merkitystä väänneltiin, itse demokratian ja kansanvallan käsitteistä alkaen.

Kumpikin kirja toimii samalla muistutuksena siitä, miten hyvin meidän kävi kun suomalaiset miltei yhtenä rintamana pistivät Stalinille hanttiin - ja toisaalta siitä, miten pienistä asioista ihmisten ja yhteiskuntien kohtalot joskus voivat olla kiinni. Ei mitenkään kevyttä lukemista, mutta tärkeää.

Luettua: Håkan Nesser ja pienten yllätysten tehokkuus

Jo vuosien ajan Håkan Nesserin kirjat ovat kuuluneet kirjallisten kokemusteni kärkipäähän, mutta viime vuonna ilmestynyt Levande och döda i Winsford jäi jostain syystä hankkimatta kunnes sen pari viikkoa sitten nappasin mukaani kirjakaupasta. En tiedä miksi näin pääsi käymään - viime syksynä oli ehkä muutenkin luettavaa, ja toisaalta jotkut hänen "erilliskirjoistaan" eivät ole puhuttaneet minua samalla tavalla kuin van Veeteren- ja Barbarottisarjat.

Oli miten oli, nyt sen luin ja olin taas kerran vakuuttunut. En tiedä juuri ketään, joka osaisi rakentaa tunnelmaa ja jännitettä pienistä palasista niinkuin Nesser, ja se pätee tähänkin tarinaan. Kertojana on tällä kertaa salaperäinen nainen, ja syyt hänen salaperäisyyteensä tuodaan esille takautumien kautta. Taustalla on myös rikos - tai useampiakin - mutta tekijästä ei ole epäselvyyttä. Pikemminkin jännitys rakentuu sen ympärille, miten tarina lopulta tuleekaan päättymään. Nesserin taituruuteen kuuluu pienten yllätysten pudottelu matkan varrelle, ja niitäkin saadaan sopivassa määrin.

Kirjan alaotsikko on "romaani" eikä esimerkiksi "rikosromaani", mutta se on mielestäni täysin toisarvoista. Rikos tapahtuu ja sen seuraukset käyvät selviksi, mutta toisaalta sellaista sattuu myös muunlaisissa romaaneissa. Håkan Nesser nyt vain kuuluu niihin, joiden lahjat minun silmissäni nostavat hänet luokittelutarpeen yläpuolelle.

En muuten tiedä, onko Nesserin yksittäisteoksia suomennettu - van Veeterenit on, ja Barbarottikvintetti ilmestyy parhaillaan suomeksi - mutta jos ei ole, niiden kääntäminen olisi kyllä kulttuuriteko, vaikka pääosa hänen tuotannostaan onkin jo luettavissa myös suomeksi.

Luettua: Paul Auster ja tarinankerronnan salat

Paul Auster on salakavalasti onnistunut kapuamaan aivan suurimpien kirjallisten suosikkieni joukkoon, syistä joita en tähän asti ole saanut itselleni avattua, mutta luettuani nyt "The Book Of Illusions":in minun taitaa olla pakko selvittää itselleni misä on kyse, ennenkuin lähden hankkimaan loputkin hyllystä vielä puuttuvat Austerit.

Kun edellisen kerran luin hänen kirjojaan (sillä kertaa "Invisible":n), en osaanut luonnehtia sitä sen kummemmin kuin "Sitä on vaikea kuvailla ilman että vahingossa paljastaa jotakin, joka saattaa vaikuttaa lukuelämykseen, joten totean ensinnäkin vain, että se oli hyvä; sitä oli vaikea laskea kädestään kun siihen kerran oli tarttunut." Sama kuvaus kävisi nytkin, joskin tämä nyt lukemani, hieman varhaisempi teos ehkä kuitenkin on rakenteeltaan suoraviivaisempi. Ihan suorasta tekstistä ei nytkään ole kyse, mutta täytyy sanoa Austerin mielestäni kuuluvan niihin kirjailijoihin jotka parhaiten osaavat yhdistää kertojaminän äänen ja erilaiset takautumat loogiseksi kokonaisuudeksi.

Itse tarinasta ei kyllä tälläkään kertaa voi sen enempää sanoa, kuin että Auster tavalliseen tapaansa pohtii suuria teemoja - esim. syyllisyyden taakkaa ja sen seurauksia, ja toisaalta sattuman roolia siinä, miten ihmiskohtalot lopulta muotoutuvat. Vielä voisin todeta, että tässä on tragedian ainekset jo lähtökohdista alkaen, mutta lopputulos ei välttämättä ole synkkä ja toivoton.

Ja loppujen lopuksi yksi syy, miksi pidän hänen kirjoistaan, on kyllä se, että hän aika hienovaraisin keinoin luo päähenkilöitä, joiden ajatuksiin ja tekoihin usein pystyn aika helposti samaistumaan, hyvässä ja pahassa. 

Luettua: Arne Dahl ja uskottavat salaliittoteoriat

Kun minun laillani on hurahtanut vaihtoehtoiseen historiaan, pitää aina välillä muistaa tarkistaa josko vielä tunnistaa todellisuuden ja sepitteen rajan. Se ei välttämättä ole helppoa kirjallisuuden maailmassa - yhtäältä pitää pitää mielessä, että tietokirjallisuuskin on täynnä mielipiteitä ja tulkintoja, ja toisaalta fiktion puolelta löytyy aina välillä niin uskottavia kertoja, että heidän sanomaansa on helppo uskoa, vaikka sen piirtämä kuva ei olisikaan miellyttävä.

Yksi tämän viimeksimainitun alan mestareista on ruotsalainen Jan Arnald eli nimimerkki Arne Dahl, jonka rikosromaaneja on tähän mennessä ilmestynyt viisitoista kappaletta. Luin juuri näistä toiseksi ja kolmanneksi uusimmat, Hela havet stormar ja Blindbock, ja olen vakuuttunut. Uusinkin on juuri ilmestynyt, mutta tulen senkin lukemaan heti kun saan sen käsiini. Nämä kaksi teosta ovat toinen ja kolmas osa neliosaiseksi suunnitellusta Opcop-sarjasta, joka on suoraa jatkoa A-ryhmästä kertoville kirjoille, mutta pelikenttä on lopullisesti muuttunut Ruotsista Euroopaksi.

Dahlin kirjoissa on monta vahvuutta. Ensinnäkin hän on luonut loistavan henkilögallerian - hänen poliisinsa tuntuvat näin monen teoksen jälkeen jo tutuilta, mutta silti he yllättävät - he ovat samalla aikaa tavallisia ihmisiä ja supersankareita, ja ryhmän dynamiikka ja dialogi toimivat mainiosti. Välillä jopa huumorin kukka kukkii - ei itsetarkoituksellisesti, vaan tilanteeseen sopivasti.

Toiseksi hän hallitsee tunnelmanluonnin ja jännityksen rakentamisen - joskin hänen tarinansa joskus alkavat niin monesta eri lähtökohdasta että niiden yhteensovittaminen yhden kirjan puitteissa tuntuu haastavalta. Tähän mennessä se on silti aina onnistunut. Sen lisäksi hän onnistuu esittämään jopa veriset kohtaukset niin, etteivät ne tunnu väkivallalla mässäilyltä.

Kolmanneksikin hän on todella taitava uhkakuvien rakentaja - hän esittää huomionsa yhteiskunnan tilasta ja rakentaa uhkakuvia niin hyvin että niiden realismiin on helppo uskoa. Vaikka tämä onkin fiktiota, jotkut hänen skenarioistaan jättävät ainakin tämän lukijan pohtimaan demokratian haurautta ja huolestumaan siitä, mihin maailma saattaa olla menossa. Tämän enempää ei ole syytä paljastaa juonikuvioita - mutta voin luvata, että on helpompaa tarttua Dahlin teoksiin kuin laskea ne käsistään.

A-ryhmästä kertovat kymmenen kirjaa on suomennettu, mutta näitä ilmeisesti ei vielä - toivottavasti se tapahtuu pian. Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kirjavahkossa tulvassa Arne Dahl kuuluu kaikkein kirkkaimpiin huippuihin.

Laatuaikaa omassa seurassa

Mitä ilmeisimmin elämä on voittamassa, tai ainakin vähitellen normalisoitumassa, koska viimeksi purkamani turhautuminen on vaihtunut tuskastumiseen siitä, että aika kuluu niin nopeaan eikä kaikkea hauskaa ehdi harrastaa niin paljon kuin mieli tekisi. Päivästä tunti menee tehojumppaan, toinen korkoineen kävelyretkeilyyn, mutta loppuajan käytölle on ilmentynyt melkein liikaa vaihtoehtoja. On kirjoittamista - fiktiota ja faktaa - ja lukemista. On itse asiassa myös pohdintaa siitä, mitä aion isona tehdä.

Etusijalla on tällä hetkellä kirjallinen työ. Joka ilmiselvästi vaatii tiettyä käynnistelyä - ja huomaan myös fiktion puolella, että teksti on tuskan takana vaikka sen tuottaminen onkin hauskaa. Vähemmän hauskaa on sinänsä huomata, että vanhat tekeleet eivät oikein kestä kriittistä tarkastelua - mutta toisaalta on parempi keksiä se nyt kuin sitten kun yritän ylittää julkaisukynnystä. Ja potkiakseni itseäni vauhtiin, olen ilmoittautunut kevääksi dekkarinkirjoittajakoulutukseen. Jännittää...

Faktan puolella on tarkoitus hahmottaa mahdollista tutkimussuunnitelmaa sitten kun tämä dekkarihanke on jonkinlaisessa välikuosissa - ja olen myös luvannut itselleni, että tutkimuspohdinnastakin on jotakin kättä pitempää näytettävänä ennenkuin tämä loma on ohi. Jos en sitä nyt saa aikaiseksi, niin sitten en varmaan ikinä - mutta kyllä tässäkin asiassa tuntuu siltä, että ajatus on ainakin syytä ajatella valmiiksi ja validoida ulkoisesti, ennenkuin olen valmis arkistoimaan sen lopullisesti.

Näitä pohtiessa onkin aika kulunut aika rattoisasti - eikä ulkopuolisia ihmiskontakteja oikein ole ehtinyt kaivatakaan. Päinvastoin oma perhe riittää enemmän kuin hyvin. Yhtä en vain oikein ymmärrä - miten ihmeessä olen ennen ehtinyt käydä töissä? Ja miten tulen ehtimään sinne, kun tämä sairasloma vähitellen loppuu?

Mökkihöperö

Tiistaina on kulunut kolme viikkoa polvileikkauksestani, ja tänään on kaksi viikkoa siitä kun kotiuduin. Olen siis nyt viettänyt 14 päivää pääasiassa 78 neliön kolmiossamme, poislukien muutama lyhyt käynti kaupassa, terveydenhoitajalla ja/tai apteekissa, sekä tietysti päivittäiset kävelylenkkini talon tai korttelin ympäri. En koe olevani mitenkään yltiösosiaalinen ihminen, mutta olen kyllä varmaan tulossa mökkihöperöksi.

Aika ei sinänsä tule pitkäksi - ensinnäkin tämä kuntoutumiseni vie useamman tunnin päivässä joko jumppaamisen tai kävelemisen muodossa, ja toiseksi huomaan vasta nyt voimien palaavan; olin kyllä aika rätti ensimmäiset kotiutumisen jälkeiset päivät. Minulla on tietysti kaikennäköistä lukemista varattuna, ja olen pitkästä aikaa käyttänyt myös vähän aikaa postimerkkikokoelmani järjestämiseen, mutta tärkeimmät hankeeni ovat vielä alkutekijöissään; tutkimussuunnitelmaani olen tähän mennessä käyttänyt tunnin pari, ja kaunokirjallinen hankkeeni on vielä jäissä.

Siihen on tulossa muutos ensi viikolla, kun siirrymme syyslomaksi Kaskisiin - ja minä jään sinne vielä yhdeksi viikoksi sen jälkeenkin - mutta tämä höperöitysvaarani ei katoa mihinkään. Sosiaaliset kontaktit perheen ulkopuolelle ovat pian kuukauden ajan olleet netin varassa, ja vähitellen huomaan somekiintiöni olevan täyttymässä. Kaiken maailman tyhmät kommentit ottavat minua päähän yhä enemmän, ja olen viime päivinä pari kertaa ollut jo yhden klikkauksen päässä ryhtymästä oikein haukkumaan ihmisiä netissä.

Toistaiseksi olen kuitenkin malttanut mieleni - ja ehkäpä voin säästää tämän tuohtumukseni vaikkapa kaunokirjalliseen hankkeeseeni, ja silloinhan siitä voi olla jopa hyötyä... aika näyttää. Siihen asti jatkan siis tätä näppiksen äärellä puhisemista...

Luettua: Mikko-Pekka Heikkinen, Harry Turtledove ja toisenlainen tarina

En sitten jaksanutkaan odottaa ensi kesää ja nidottua versiota, vaan hankin itselleni melkein suoraan painosta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan eli War That Came Early-sarjan kuudennen ja viimeisen osan, Last Ordersin. Lähtökohta oli siis, että Chamberlain ja kumppanit eivät luovuttaneetkaan Tsekkoslovakiaa Hitlerille, ja niin toinen maailmansota syttyi jo vuonna 1938, jolloin Saksan sotakoneisto oli vielä vaiheessa - joskin länsivallat nukkuivat niinkuin seuraavanakin vuonna. Ero todellisuuteen ei siis ole hirveän suuri, ainakaan hänen muihin teoksiinsa verratten, mutta toisaalta se tekee lähtökohdista periaatteessa mielenkiintoisemmat.

Tämä sarja oli rakennettu samalla tavalla kuin hänen magnum opuksensa Timeline 191-sarja, eli tarina kerrotaan rykelmänä henkilökohtaloita, jotka tavalla tai toisella kattavat niin historian kääntökohdat kuin esim. taistelutantereiden todellisuuden. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä sarjan loppua kohden kokonaiskuva sirpaloitui liikaa. Henkilöt sinänsä oli valittu hyvin, ja heidän tarinansa olivat mielenkiintoisia, mutta sarjan edetessä Turtledove käytti yhä enemmän tilaa toistoihin - eikä vain lukijoiden muistin virkistämiseksi. Jossakin vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, kuin kirjan tärkein tehtävä olisi kertoa miten ahdas luukku panssarivaunun sisus onkaan.

Turtledoven kirjoitustahdilla - vähintään pari tiiliskiveä vuodessa ja antologiat päälle - voisi tietysti kuvitella, ettei tekstin hiomiselle tai toimittamiselle jää hirveän paljoa aikaa. Samaten olen tekstistä tulkitsevani, ettei hahmojen kehittymiselle tarinan aikana ole uhrattu hirveästi aikaa - ja luultavasti ihmiset, jotka elävät viisi kuusi vuotta parasta aikaansa sodan melskeissä, jotenkin muuttuvat matkan aikana. Ylipäätänsä päällimäiseksi vaikutelmaksi jäi, että itse lähtökohdan keksimisen jälkeen Turtledove on vain kirjoittanut miettimättä sen enempää. Harmi sinänsä, sillä tiivistämällä, hieman hallitummalla otteella tästä kirjasta ja sarjasta olisi voinut saada todella mielenkiintoisen.

Mikko-Pekka Heikkinen on toista maata - tämä debyyttikirjailija on teoksellaan Terveisiä Kutturasta piirtänyt kuvan siitä, mitä tapahtuu kun pohjoinen Suomi on ensin kyllästynyt etelän harjoittamaan riistoon ja syrjäseutujen näivettämiseen, julistautunut itsenäiseksi ja sen jälkeen vielä aloittanut sotatoimet.

Skaala on pienempi, tämä tarina ei pyri realismiin vaan siinä on selvästi myös absurdeja piirteitä - mutta toteuttamistapa on samantyylinen; tarina kerrotaan vuorotellen muutaman eri henkilön näkökulmasta - ja taustoittamisen Heikkinen hoitaa lehtijuttujen kautta; ei aina toimiva ratkaisu mutta tällä kertaa ihan paikallaan. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen (lähi)tulevaisuuteen, ja sen takaa löytyvä perspektiivi on selvästi enemmän yhteiskunnallinen kuin esim. historioitsija Turtledoven käyttämä.

Heikkisen vahvuus on hänen mielenkiintoinen henkilögalleriansa - molempien osapuolten (anti)sankarit ovat järjestään epätäydellisiä mutta samalla sympatiaa herättäviä, ja huomasin seuraavani heidän kohtaloitaan miltei henkeäni pidätellen. Tarina etenee ripeästi, ja dialogi on luontevaa. Lopputuloksena on hallittu, äyräissään pysyvä kokonaisuus, joka epärealistisista piirteistään huolimatta on niin hyvin ankkuroitu tämän päivän ongelmiin ja haasteisiin, että huomaan jääneeni miettimään sen herättämiä kysymyksiä myös lukemisen jälkeen. 

Polveni ja minä

Niinkuin viime postauksessani totesin, nyt on vuorossa jotakin aivan muuta - mutta ennenkuin pääsen nauttimaan pikku sairaslomastani, on tämä polvileikkaus hoidettava pois alta. Tähän mennessä tapahtunutta: 1980 hajosi nuoren miehen polvi voimistelutunnilla - pesäpallon pelaaminen puukengissä EI ole hyvä ajatus - jonka jälkeen mies vanheni, tunsi silloin tällöin jotain oireita mutta eleli pääpiirteittäin tyytyväisenä kunnes selkä teki tenän kesällä 2013. Sen jälkeen ensin fysioterapeutti ja sitten ortopedi kertoi minulle tekonivelen olevan ainoa järkevä askel, ja tässä sitä nyt ollaan.

Koska minulla ei ole hirveän palkon kokemuksia hoitoprosessin etenemisestä ennen tätä, en osaa sanoa ovatko Coxan prosessit muita tarkemmin mietittyjä, mutta niiden huomassa on ollut turvallista edetä joskin välillä on sattunut pikku mutkia matkaan, kuten esim kotikunnan vaihtaminen kesken prosessin - mutta niihin voin palata joskus toiste. Sen sijaan täytyy myöntää, että olin etukäteismateriaalin sekä hoitohenkilökunnan ja muiden nivelpotilaiden viestien perusteella odottanut hieman rankempia kokemuksia kuin mitä tämä tähän mennessä on ollut.

Eli eilen aamulla olin paikalla seitsemältä, ja erinäisten valmistelujen jälkeen "veitsen alla" jo ennen yhdeksää. Aamupäivän aikana havahduin heräämössä, joskin taisin kyllä olla hereillä ainakin osittain jo leikkaussalin puolella. Ja jo hyvissä ajoin ennen iltapalaa olin jo osastolla. Välillä kyllä sattui - mutta ei läheskään niinkuin olin odottanut - eikä pahoinvointikaan päässyt pilaamaan oloani kuin yhden lyhyen hetken verran.

Tänään olen sitten kävellyt uudella polvellani ensimmäiset kerrat, ja vaikka jälkivuotoa tuli sen verran että verta riitti käytävän lattioita myöten, oli tärkein pointti se miten kevyesti askel sentään nousi. Toinen - ja vielä suurempi - ilonaihe on todeta, että pystyn painamaan koipeni suoremmaksi kuin kertaakaan viimeiseen kolmannesvuosisataan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin nyt terve, ja varmaan jotakin takapakkiakin on vielä edessä - mutta onnistumisen avaimet ovat käsittääkseni nyt täysin omissa käsissäni.

Vaihteeksi jotakin muuta

Torstaina suljin työpaikkani oven takanani, ja seuraavan kerran olen menossa sinne joskus marraskuussa. Kyseessä ei ole loma (paitsi eilen ja maanantaina), vaan tiistaina tehtävä polvileikkaus ja sitä seuraava sairausloma. Itse leikkaus ja sen jälkeinen kuntoutuminen ovat sinänsä prosessi jota odotan tietyllä jännityksellä, ja johon on varmaan syytä vielä palata - mutta tällainen noin 6-8 viikon ajanjakso muualla kuin töissä on kokemus jota myös odotan suurella mielenkiinnolla.

Jos noin muuten vain saisin kaksi kuukautta ylimääräistä vapaata töistä, sille olisi helppo löytää sisältöä. Kakkoskodissamme Kaskisissa on kaikenlaista pikku puuhaa jos vain osaa ja viitsii, kauan pyörittelemäni aikomus ryhtyä tutkijaksi vaatisi käynnistämisaikaa, kirjan käsikirjoitus ja muut kaunokirjalliset hankkeet ovat pahasti vaiheessa, ja lukemattomia kirjoja on juuri melkein lukemattomia. Kaiken tämän välissä voisi vaikka kuntoilla tai harrastaa kotimaanmatkailua, jos energiaa ja rahaa löytyy.

Tosiasiassa taitaa olla varminta olla lataamatta tuohon aikaan liikaa ylimääräisiä odotuksia, koska minulle ilmoitettiin sairaalasta kohtuullisen yksiselitteisesti, että minun tehtäväni tuona ajanjaksona on kuntouttaa polveani - piste. Sen lisäksi tekonivelen sopeutumisprosessi mitä ilmeisimmin on aika tuskallinen, joten voi olla ettei paljoon muuhun edes ole energiaa.

Aika näyttää - mutta mielenkiintoista (ja hieman arveluttavaa) oli toissailtana huomata, miten huojentunut oloni oli, kun olin päässyt kotiin ja vielä sähköpostitse hoitanut pari pikku rästihommaa, joiden jättäminen työtovereille olisi teettänyt heillä kohtuuttomasti lisätyötä. Aina viime vuosiin asti minusta on ollut mukavaa mennä töihin, ja tulos on ollut monella tapaa palkitsevaa, mutta parin viime vuoden aikana tunne on muuttunut. Tällä hetkellä tuntuu oikein hyvältä tietää, että lähimpien kuukausien aikana tiedossa on vaihteeksi jotain muuta.

Luettua: Fredrik Backman ja oikeuden ja kohtuuden ylistys

Pidän kirjoista jotka saavat minut hymyilemään, tai peräti nauramaan ääneen. Pidän myös kirjoista, jotka liikuttavat minua - joskin olen vanhemmiten tullut niin hellämieliseksi, että liikutuksen aiheita pitää hieman säännöstellä. Ja kaikkein eniten pidän sellaisista kirjoista, jotka pistävät minut ajattelemaan asioita, ehkä jopa joltain toiselta kantilta kuin ennen. Joskus harvoin eteen sattuu kirja, joka onnistuu yhdistämään nämä kolme ominaisuutta. Fredrik Backmanin "Mies joka rakasti järjestystä" ("En man som heter Ove") on sellainen kirja.

Tarina on ovelasti rakennettu - jokainen, joka on asunut taloyhtiössä tai vaikkapa toiminut yhdistyksessä, tunnistaa nämä Ovet. He ovat pahimmillaan todella raivostuttavia tyyppejä, jotka ties minkä pikkuseikan perusteella estävät jouhevan elämisen ja olemisen, ja joilla ei vaikuta olevan mitään muuta elämänsisältöä kuin ympäristön kiusaamisen. Backman kuljettaa lukijaa todella ovelasti eteenpäin - takautumat, jotka selittävät miksi Ovesta tuli sellainen kun hän on, vuorottelevat yhä moninaisemman tapahtumien vyöryn kanssa lopputulokseen, josta muodostuu eräänlainen ihmisiksi olemisen puolustuspuhe tai jopa ohjelmajulistus.

En tiedä, miten tätä kirjaa sen kummemmin vielä ruotisin ilman, että sorrun juonipaljastuksiin - toteanpahan vain, että Backman oikeastaan nostaa peilin lukijan eteen ja kysyy, minkälainen jokainen ihminen oikeastaan on - kohteletko sinä lähimmäistäsi niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Ja sen lisäksi kehotan kaikkia lukemaan tämän hauskan, vakavan, haikean ja tärkeän kirjan. Voit lukea sen pelkästään viihteenä - hyvänä sellaisena, mutta parhaimmillaan sen lukeminen saattaa vaikuttaa ajatteluusi ja toimintaasi.

Kesätapahtumien anatomiaa

Olen hankala ihminen. Minusta on mukavaa aina silloin tällöin pistäytyä jossain tapahtumassa, mutta suuret väkijoukot käyvät äkkiä rasittaviksi. Haluan myös, että tielleni osuu mukavia kirja- ja levukauppoja sekä kirppareita, mutta niissä ei saa olla liikaa asiakkaita. Ja jos joku löytää hyvän ja toimivan konseptin tapahtumalleen, sitä ei sitten saisi mennä muuttamaan - paitsi jos minä satun kyllästymään siihen.

Kotiuduimme juuri Loviisasta ja sen Wanhat Talot-tapahtumasta. Kävimme siellä edellisen ja ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, ja tykästyimme sekä tapahtumaan että kaupunkiin - edelliseen ehkä siksi, että se oli sopivan pienimuotoinen, eikä sen ympärillä ollut liikaa hässäkkää. Tällä kertaa tapahtuma oli selvästi suurempi, ja kasvua oli nimenomaan kaikenlaisissa oheisjärjestelyissä - maailman pisimmästä lounaspöydästä varmaan sataan kirpputoriin. Väkeäkin oli liikkeellä huomattavasti enemmän - joskin etäkohteissa kyllä sai kulkea ihan rauhassa.

Vaikka kaupunki oli yhtä mukava kuin ennenkin, ja kohdevalintamme olivat onnistuneita - olimme tällä kertaa etsimässä inspiraatiota keittiöremonttiin ja tutkimassa kuisti- ja puutarhavirityksiä sekä tapettivalintoja - en voi välttyä ajatukselta, että koko tapahtuma nyt oli kasvanut jo mukavuusalueensa äärirajoille. Emme toki juurikaan poikenneet ohjelmastamme, paitsi viimeisessä kohteessa - mutta emme myöskään käyneet missään ylimääräisissä kohteissa

Toisaalta karu totuus taitaa olla se, että tapahtumanjärjestäjä ei voi jäädä aloilleen. Jos ei tähtää kasvuun, niin pitää keksiä jotakin uutta jekkua - ja silloinkin on olemassa vaara, että vanhat kävijät eivät välitä muutoksesta. Itse asiassa voin omista reaktioistani johtaa sen ongelmakehän, johon ratkaisu pitäisi löytää; tykkään siis kirpputorien penkomisesta niin kauan kun valikoima on hyvälaatuista eikä sitä ole liikaa - mutta sata kirpparia samassa kaupungissa ja väenpaljous niiden ympärillä on jo liikaa minulle. Mutta mikä on se sopiva määrä?

Luettua: Ian McEwan, Kari Hotakainen ja jännitysromaanin syvin olemus

Ian McEwan kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka eivät ole jännityskirjailijoita saati sitten dekkaristeja, mutta joiden teokset usein ovat sitä laatua, ettei niitä malta laskea käsistään koska jännittää niiden loppuratkaisua. Olen jopa saanut taistella itseni kanssa, etten kurkistaisi viimeisille sivuille ennenaikaisesti. Hänen viimeisin kirjansa, Makeannälkä, on juuri sellainen kirja.

Sitä voi tietysti pitää vaikkapa vakoiluromaanina, koska tiedustelupalvelu, sen työntekijät ja toimintatavat ovat tarinan tärkeitä osia, mutta mikään perinteinen vakoilutarinakaan se ei ole. Päähenkilön tarinaa ja sisäistä kamppailua rakkauden ja valheen kanssa seuraa välillä melkein sydän kurkussa - keskiössä kysymys siitä, keneen voi luottaa ja mitä petos saa aikaan. Henkilögalleria on taitavasti laadittu - kukaan ei ole täydellinen, kenestäkään ei ole pakko pitää, mutta heidän toimiaan on helppo ymmärtää.

Kotimaisista kirjailijoista hieman vastaavilla vesillä liikkuu Kari Hotakainen, jonka Ihmisen osa myös on rikos- tai jännitysromaani, vaikka ei sitä oikeastaan olekaan. Hotakainen käyttää taitavasti useita eri kertojanäkökulmia ja sitoo tarinan yhteen taitavasti ja yllättävällä tavalla - ja vaikka hänen tarinansa henkilöt ovat jopa rikkinäisiä, ja hän maalaa leveämmin vedoin kuin McEwan, minun reaktioni on sama. Tarinan päähenkilöt eivät ehkä tarjoa varsinaisia samaistumiskohteita, mutta sen loppuratkaisuja odottaa melkein henkeään pidätellen. Ja vaikka tapahtumat välillä käyvät fantastisen puolella, se ei vaikuta kokonaisuuden uskottavuuteen - paras fiktio nousee tällaisten kysymyksien yläpuolelle.

Nämä teokset edustavat sellaista kirjallisuutta, josta huomaan pitäväni yhä enemmän - tarinoita, jotka uhmaavat tyylilajien rajoja. Ne osoittavat selvästi, miten keinotekoisesti kirjoja ja kirjailijoita usein luokitellaan, tavoilla jotka saattavat jopa johtaa lukijaa harhaan. Vaikka kirjaa ei pitäisikään valita pelkästään takakannen kuvauksen perusteella, se on usein ensimmäinen ja ainoa osviitta sitä, mitä kansien sisällä odottaa - eikä aina ole mahdollisuutta syventyä sisältöön valintahetkellä. Toisaalta on jokaisen lukijan oma asia ylläpitää henkistä vireystilaansa kirjaa valitessa - jännitystä voi löytää muualtakin kuin dekkarihyllystä.

Luettua: Len Deighton: Winter - ja lisää historiaa

Onkohan tämä sitä paljonpuhuttua serendipiteettiä? Kun kesällä tuli luettua Ken Follettin 1900-lukusarjan ensimmäinen osa, ja toisaalta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan viimeisin osa, jäi mieleen että vastaavia teoksia saattaisi löytyä muiltakin tekijöiltä. Seuraavaksi käteeni sitten sattumalta osuikin toisen vanhan trilleristin, Len Deightonin hieman Follettmaisia teemoja sivuava, 1987 julkaistu Winter: A Berlin Family 1899-1945. Deighton on minulle entuudestaan tuttu vain nimenä, mutta täytynee nyt lukea kokeeksi muutamia hänen perinteisiä trillereitäänkin.

Tämä kirja kertoo siis natsi-Saksan noususta ja tuhosta berliiniläisen perheen (ja heidän amerikkalaisten sukulaistensa) kohtalojen kautta - keskipisteenä kaksi veljeä, joiden välillä hyvinkin erilaiset valinnat ja mielipiteet ja niistä seuraavat tapahtumat ovat tarinan runko. Deightonin tapa käyttää oikeita historiallisia henkilöitä ja tapahtumia fiktiivisen tarinan kiintopisteinä muistuttaa hyvin paljon Follettin (ja monien muiden) tekemisiä - ehkäpä se neuvotaan jossakin "How To Become A Successful Writer Of Historical Thrillers"-oppaassa - mutta Deighton tekee sen astetta taitavammin. Ennen kaikkea hän onnistuu tekemään henkilöistä elävämmän makuisia ja moniulotteisempia, ja ehkä hän osaa esim. luoda naishahmoistaan uskottavampia kuin Follett.

Mutta tarkoitukseni ei sinänsä ollut verrata näitä kahta herraa, vaikka tämä kirja olisi saattanut jäädä lukematta ellen olisi ensin lukenut Follettia, vaan nimenomaan tästä kirjasta todeta, että sen yksi ansio on osoittaa poliitikkojen, liikemiesten ja ammattisotilaiden välisiä perspektiivieroja ja toisaalta epäpyhiä yhteyksiä, ja toisaalta sitä miten opportunistit ja konservatiivit reagoivat eri tavoin siihen, kun kriisissä riutuvaan yhteiskuntaan syntyy uusi voimatekijä, tässä tapauksessa natsipuolue, joka toimii suorasukaisesti ja häikäilemättömästi. Siinä Deighton onnistuu hyvin - ja tietyllä tapaa tämä teos on miltei kylmäävää luettavaa juuri tänä vuonna, kun sekä entinen Neuvostoliitto että Lähi-itä taas ovat kuohumistilassa.

Ylipäätänsä minua miellyttää se, että hän kertoo tapahtumista miltei lakonisesti, jättäen tilanteiden värittämisen lukijan mielikuvitukselle. Eikä tämä olisi mikään trilleri, ellei loppuratkaisu olisi jännittävä. Hyvä kirja.

Luettua: Roope Lipasti: Virtasen historia

Viime vuosina olen yhä useammin hakeutunut vaihtoehtoisen historian piiriin lukuelämyksiä etsiessäni - ja toisaalta olen myös etsinyt kirjallisen idolini Juhani Peltosen perillisiä, kirjoittajia jotka viljelevät sellaista vinksahtanutta ja absurdia mutta samalla hillittyä huumoria, joka hykerryttää ja pistää ajattelemaan pikemmin kuin naurattaa ääneen. Viimeksimainittu etsintä on ollut vaikeampaa kuin edellinen, mutta toisaalta monet lukemistani vaihtoehtoista historiantulkintaa esittävistä romaaneista ovatkin olleet sitten kirjallisilta ansioiltaan kovin köykäisiä.

Taannoin satuin kuulemaan radiosta mielenkiintoisia pikku kertomuksenpätkiä, joissa muuan Virtanen eri syistä tuli vaikuttaneeksi kotimaamme historian kulkuun, joko tahallaan tai (useimmiten) vahingossa, ja kun minulle selvisi niiden takana olevan Roope Lipastin, olikin helppo hankkia tämä teos, Virtasen historia, joka käsittääkseni kerää kokoon suuren osan näistä tarinoista, alkueläimistä maamme asuttamisen ja kristinuskoon käännyttämisen kautta sotiin, itsenäisyyteen, taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen.

Juonenkaarta sen enempää setvimättä totean tämän kirjan perspektiivin ja Lipastin ajatuksen olevan suvereeneja - hän yhdistää periaatteessa mahdollisen täysin absurdiin tavalla, joka etsii vertaistaan. Jotkut näistä episodeista ovatkin huikeaa mielikuvituksen laukkaa, ja suomalaisen miehen (stereotyyppisen) mielen luotaaminen onnistuu hyvin. Romantikkona pidän myös kovasti hänen tavastaan kuvata Virtasen yli vuosisatojen kantavaa rakkautta ihanaan Korhoseen.

Pidän myös tavasta, jolla Lipasti sekoittaa suuret ja pienet asiat ja onnistuu nivomaan niistä välillä mielenkiintoisia tuokiokuvia. Toteutus ei kokonaisuutena kuitenkaan kanna osien summaa kauemmas tai edes siihen asti - ehkä nämä kohtaukset historian varrelta toimivat sittenkin paremmin pienempinä annoksina nautittuna. Mutta tämä on sivuhuomautus - eihän esim novellikokoelmaakaan ole pakko lukea yhdeltä istumalta.

Helle ja minä

En tahtoisi valittaa, mutta...

tämä kesä on ollut allekirjoittaneelle todellinen sääsuunnittelun riemuvoitto. Kesäkuussa täällä kotikonnuilla oli ilmeisesti aika kolea keli, mutta minä istuin parvekkeella Espanjassa ja pysyttelin varjossa ettei tulisi liian kuuma. Välillä oli pakko pistäytyä altaalla - olen tänä kesänä varmaan uinut enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana tätä ennen - ja kauppareissut ym. olivat aika tuskaisia. No, oma vika kun on sika - ei ole pakko lähteä kesäaikaan etelään, ja johtopäätöksemme olikin, ettemme toista kertaa taida vaihtaa Suomen suvea muun maailman herkkuihin.

Juhannuksen jälkeen oli sitten vähän aikaa hieman viileämpää, mutta heinäkuussa Espanja tuli perässämme tänne, ainakin mitä ilmoihin tulee. Ja vaikka täällä ainakin periaatteessa on hyvät mahdollisuudet pakoilla lämpöä - töissä ainakin ilmastointi pelaa - niin kotiosoitteemme eivät oikein ole varusteltuja lämpöaaltoa ajatellen. Uusi rivitalo tai satavuotias puutalovanhus, molemmat näyttävät varastoivan lämpöä oikein hyvin.

Ja tämänkin kestäisi vielä, jos voisi vain istua varjossa puutarhassa odottamassa sitä tuulenvärettä, mutta viimeiset pari viikkoa ovat sujuneet muuttaessa - 120 neliöä rivitaloa vaihtui 80 kerrostaloneliöön, ja irtaimisto jakautui sen mukaisesti. Muuttofirma hoiti pääosan, mutta minä roudasin poikani kanssa 50 hyllymetriä kirjoja hyllyineen (jotka piti purkaa ja sitten kasata) kesä- ja kakkososoitteeseemme lämpötilan huidellessa kolmeakymmentä.

Kun siihen (nestehukkineen ym) lisää vielä kahden viisaudenhampaan poistattamisen jälkitiloineen, olen nyt saanut todeta ettei jatkuva yli 25 asteen lämpötila kertakaikkiaan sovi minulle. Mutta kuten sanottua, en tahtoisi valittaa... Kesän valoa en vaihtaisi mistään hinnasta, ja kyllä minä talvella vielä saatan kiroilla kylmyyttäkin...

Luettua: Dekkarimaraton 2014

Jokakesäiseen tapaani olen lukenut dekkareita hieman enemmänkin - yrittänyt hieman purkaa sitä sumaa, joka syntyy kun hankkii vanhojen suosikkiensa teoksia sitä mukaa kun ne tulevat eteen, mutta ei ehdi lukea niitä saman tien. Nyt sattui sumaan kolme suurimmista kotimaisista nimistä:

Reijo Mäki nosti mielestäni hieman profiiliaan toissavuotisella Sheriffillä, ja nyt luin sitä seuranneen Intiaanin. Sekin on ehkä kunnianhimoisempi kuin jotkut aikaisemmat Varekset, mutta ei ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Piti miettiä mikä tässä häiritsi, ja ehkä yksi juttu on se, että vaikka Mäki on luonut jopa tavanomaista monipuolisemman henkilögallerian, on niin rikkaan kuin köyhä, rosvon kuin poliisinkin puheenparsi aika samankuuloista. Toisaalta monet muut asiat, kuten tiheät ja tapahtumarikkaat käynnit Uudessa Apteekissa, toimivat niinkuin ennenkin - ja ehkäpä on niin, että Vares hahmona tosiaan on kypsynyt jonkin verran? Nyt jään vain odottamaan seuraavan kirjan, uuden Cowboyn, ilmestymistä kirjapinoon.

Suomen tämän hetken ykkösdekkaristi minun kirjoissani, Markku Ropponen, kirjoitti pari vuotta sitten Kuhala-sarjansa lomassa "erillisteoksen" Pimento, jonka sitten nautin seuraavaksi. Ja tämähän on taattua Ropposta - jopa niin taattua, etten oikein ymmärrä pointtia kirjoittaa tällaista tarinaa siten, että päähenkilönä on joku muu kuin Kuhala, varsinkin kun tiedän Ropposen sinänsä hallitsevan myös muunlaiset tarinat. Sinänsä myös Marlon Turmanen on mainio yksityisetsivä vikoineen kaikkineen, tarinassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja henkilögalleria on jopa Mäen vastaavia monipuolisempi. Ropposen kuvaus teollisen tuotannon hylkäämästa Suomesta on tietyllä tapaa jopa hyytävä, niin todelta se maistuu vaikka sanailu ja tapahtumat välillä koukkaavat absurdin puolelle. Hyvä kirja silti, vaikka en täysin hahmota sen olemassaolon syytä.

Ja ilokseni löysin pitkän tauon jälkeen uuden kirjan Risto Juhanilta - ja huomasin, että tätä toissavuonna ilmestynyttä Ei tikkua ristiin-nimistä teosta edeltävä Juhanin kirja on mennyt minulta ohi. Onneksi ne voi lukea ihan hyvin myös satunnaisessa järjestyksessä. Tämä(kin) oli tietyllä tapaa hienoinen pettymys - ehkä koska odotukseni olivat niin korkealla. Risto Juhani edustaa juuri sitä humanistista "feelgoodia", joka jaksaa viihdyttää ja antaa ajattelemisen aihetta viemättä yöunia, ja hänen tapansa esitellä niin poliisit kuin rosvotkin luovat kokonaisuuden jossa on helppoa tuntea jonkinlaista sympatiaa kaikkia kohtaan vuoron perään. Paavo Iisakki Pesonen taitaa loppujen lopuksi olla dekkarihistoriamme paras poliisityyppi - ja muutenkin etenkin ikääntyvät miespuoliset henkilöt on esitetty hyvinkin mieleenpainuvalla tavalla. Mikä sitten mätti? Tarina ja sen eteneminen ei kuulunut terävimpään kärkeen - jotenkin odotin tietyiltä juonenkäänteiltä enemmän.

Eli kolme kelpo kirjaa, oikein luettavia joskaan eivät tekijöidensä kaikkein parhaimpia aikaansaannoksia. Jollakin tasolla ne kertovat pitkien dekkarisarjojen hyvistä ja huonoista puolista - hyvää on se, että hyvien hahmojen parissa voi viihtyä vaikka kokonaisuus ei kuulukaan niihin parhaimpiin - mutta vaarana on tietysti, että varsinkin suositut hahmot taas pitemmän päälle rajoittavat kirjailijan mahdollisuuksia kehitellä erilaisia tapahtumaketjuja.

Seuraavaksi on sitten vuorossa naisdekkaristeja, minulle entuudestaan tuntemattomia nimiä joilta odotan paljonkin. Palaamme siis asiaan...

Luettua: Markku Ropponen ja dekkarinautinnon salat

Kesään kuuluvat dekkarit, ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa dekkarimaratonit - koska en aina osta jokaisen suosikkini uusinta teosta heti tuoreeltaan, on minulla parhaassa tapauksessa kolme tai neljäkin saman sarjan teosta kasassa "putkilukua" varten jos siltä tuntuu. Niinpä luin juuri Markku Ropposen mainiosta Kuhala-sarjasta osan nimeltä Kuhala ja kevään ensi ruumis, ja sarjan seuraava osa odottaa jo yöpöydällä. Sen lisäksi niiden jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi uudempaakin teosta - ellei peräti kolme. 

No, tämänkertainen teos oli niin hyvä että pitänee käydä kirjakaupassa - tällä hetkellä Ropponen on noussut suosikkidekkaristiksini ainakin kotimaan tasolla. Hän on aina osannut kehitellä riemastuttavia tarinoita, joissa etenkin laitapuolen kulkijat esitellään hykerryttävällä tavalla, ja kaiken huippuna on tietenkin Otto Kuhala, jonka maallinen vaellus on saamassa jo juhanipeltosmaisia piirteitä. Niinkuin tuo suuri satiirikkoesikuvani, myös Markku Ropponen omaa sellaisen empatian taidon, joka naurunhörähdysten ja jännityksen lomassa ajoittain jopa liikuttaa lukijaa. Ja jos sanoisin hänen olevan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunelämän varteenotettavimpia tulkkeja, en varmaankaan ole kovin väärässä. Jos vielä lisätään tähän se, että rikostarina on toimiva, teknisissä yksityiskohdissa ei vellota, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteitä riittää, lienee aika ilmeistä, että tämä sepustus on suositus.

Ylipäätään Markku Ropposen kirjat saavuttavat jotain sellaista, jota minä yhä enemmän dekkareissani kaipaan (ja miksei muissakin kirjoissani); tarina voi sisältää hyvinkin ikäviä ja traagisia piirteitä, mutta niiden yksityiskohdissa ei ryvetä, ja kaiken alla on kuitenkin jonkinlainen hyvän voittamisen pohjaväre. Maailma on ajoittain ikävä paikka, eivätkä esimerkiksi poliisit - tai rosvot - aina ehkä näe sen hyviä puolia, mutta parhaimmat dekkaristit osaavat tuoda ne esiin vihjaamalla pikemmin kuin osoittelemalla, ja sellaiset tarina kelpaavat minulle hyvin.

Ensiaskeleeni kirjakauppiaana

Viime vuonna sen päätimme - uudesta kakkoskotikaupungistamme Kaskisista puuttui kirjakauppa, ja me täyttäisimme sen tyhjiön. Samalla kaksi pinttynyttä virkamiestä kokeilisi myös yrittäjän elämää, joskin ainakin ensin sivutoimisesti, ilman pelkoa ansiotulojen tyrehtymisestä. Kuukausi sitten antikvariaatti Elsa avasi ovensa ensimmäistä kertaa, ja nyt kahden kauppaviikonlopun jälkeen voin jo raportoida muutamia havaintoja uuden urani alkuaskeleista:

1. Tätä on kaivattu. Väkeä on käynyt ihan mukavasti - juhannusaattoa lukuunottamatta, mutta se ei ole ihme eikä mikään - ja monet ovat kiitelleet ideaa ja jopa kehuneet toteutusta. Kaiken lisäksi olemme saaneet muutaman lisätietohippusen talomme historiasta.

2. Jotkut kävijöistä ovat jopa ostaneet kirjoja - ei niin suurissa määrin, että vielä voisimme jättää päivätyömme, mutta jotakin kuitenkin. Liiketaloudellisesti tämä ei vielä ole kaikkein tuottavin idea, mutta koska kustannuksiakin on vähänlaisesti, voimme ainakin toimia ns. sosiaalisena yrityksenä, jonka päätavoite on tuoda meille mielihyvää ja uutta luettavaa - ja siihen olemme jo aika lailla päässeet.

3. Kirjoja on myös tullut lisää, koska meillä selvästi on tehtävä paitsi kesälukemiston toimittajana myös ylimääräisiksi käyneiden kirjojen jättöpaikkana. Se on ihan OK niin kauan, kun ihmiset tuovat kirjoja odottamatta rahaa vastineeksi, mutta jollakin aikataululla kirjavastaanotolle on muotoiltava linja, koska meillä ei ole rajattomasti säilytystilaa, enkä oikein näe itseni heittävän suuria määriä kirjoja poiskaan.

4. Hamsterinluonteeni on päässyt valloilleen. En voi sille mitään, mutta kirjojen haaliminen kasaan, varsinkin löydönomaisen edullisesti, antaa minulle kiksejä jo sellaisenaan, vaikka tiedänkin lukemattomien kirjojen varastoni kasvaneen nimenomaan antikvariaatin perustamisen jälkeen lähes hallitsemattomaksi. Katso myös edellinen kohta :-)

Ja vaikka en olekaan erityisen puhelias tyyppi, uusien ihmisten tapaaminen ja jutustelu heidän kanssaan on ollut enemmän kuin siedettävää - jopa palkitsevaa. Kukaties minusta vanhoilla päivilläni tulee jopa sosiaalinen?

Luettua: Ken Follett ja historiallisten mammuttiteosten lumous

Kun muutamia vuosia sitten hurahdin vaihtoehtoiseen historiaan kirjallisuuden lajina, oli yksi taustatekijä varmaankin se, että suurisuuntaiset historialliset romaanit ja –sarjat jo entuudestaan kuuluivat mielilukemistooni. Yksi hyvä esimerkki oli trilleristinä nimensä luoneen Ken Follettin kirkon rakentamisesta ja keskiajan Englannista kertonut ”Pillars Of The Earth”, jonka ahmin kymmenisen vuotta sitten. Se oli mittava teos, jonka tarinan kaari kantoi yli henkilöhahmojen yksioikoisuuden.

Olin jo jonkun aikaa ollut aikeissa tarttua hänen 1900-lukua luotaavaan romaanisarjaansa The Century Trilogy, mutta vasta nyt sen ensimmäinen osa "Fall Of Giants" sattui silmiini sopivasti kun etsin lomalukemista. Kolmiosainen tarina tulee kattamaan koko ”lyhyen vuosisatamme”, ja sen ensimmäinen osa kertoo ensimmäisen maailmansodan ajasta, taustoista jälkimaininkeihin. Hän rakentaa tarinan viiden perheen kohtaloiden varaan, onnistuen hämmästyttävän hyvin nivomaan niihin monia historian käännekohtia – Venäjän vallankumouksen kriittisistä hetkistä Pietarissa Ranskan armeijan takseilla tehtyyn joukkojensiirtoon syksyllä 1914 – ja sekoittamaan tarinaan oikeita henkilöitä ja tapahtumia uskottavalla tavalla.

Vähemmän uskottavia ovat ehkä tietyt sattumanvaraiset tapaamiset joiden kautta sukujen kohtalot kietoituvat toisiinsa – mutta ne voi antaa anteeksi koska kokonaisuus toimii. Ja vaikka Follett brittiläiseen tapaan surutta luonnehtii muita kansallisuuksia kliseiden kautta, hän on vielä säälittömämpi englantilaisia kohtaan. Toinen mielenkiintoinen sattuma on, että sankarit poikkeuksetta ovat salskeita ja sankarittaret kauniita – mutta se on toisaalta ehkä nyökkäys hänen omille kirjallisille juurilleen, koska se lienee trillerien maailmassa sääntö pikemmin kuin poikkeus. Ja kaiken taustalla näkyy, että Follett on tehnyt taustatyönsä - ja vaikka hän ei ehkä esitäkään mitään uutta tulkintaa, on etenkin hänen kuvauksensa eri yhteiskuntaluokista ja niiden yhteentörmäyksistä vakuuttavaa.

Suurta viihdettä, ja samalla historiankirjoitusta – ja hassua kyllä, aika lailla samantyylistä ansioineen ja puutteineen kuin alt.historysankarini Harry Turtledoven teksti. Trilogian kakkososa, joka vie tarinan läpi 30- ja 40-lukujen, on jo ilmestynyt - pitelin sitä jo käsissäni, mutta vain sellaista pokkaripainosta joka on liian paksu luettavaksi, joten se jäi tällä erää hankkimatta, ja päätösosakin ilmestyy tänä syksynä. Lisää herkkua on siis luvassa minullekin kohtuullisen pian.

Pallo pyörii taas

Nyt ne taas alkoivat – maailman suurimmat kisat. Olympialaisetkin ovat kyllä suuri tapahtuma, mutta mitä isommiksi ne kasvavat, sitä vähemmän ne minua kiinnostavat – oikeita lajeja ovat yleisurheilu, hiihto ja jotkut muut, mutta nykyisin mitaleja rohmutaan myös kaikenlaisessa runonlausunta-ammunnassa tai lautapainissa, jotka tuntuvat yhä keinotekoisemmilta. Jalkapallon MM-kisoissa on yksi voittaja, ja laji on periaatteessa sama kuin se on aina ollut. Ja koska jo minun elinaikanani kaikenlaisia MM- ja muita kisoja on monessakin lajissa ryhdytty järjestämään vuosittain ellei useamminkin, on myös nimenomaan jalkapallon neljän vuoden kisaväli hyvästä – tällä tavalla kisoihin saa sen oikean suuren urheilujuhlan tunnun.

Vielä toistaiseksi Suomi ei ole onnistunut pääsemään edes lopputurnaukseen – mitaleista nyt puhumattakaan – joten näitä kisoja voi sitäpaitsi seurata kiihkottomammin kuin esim. sietämättömiksi käyneitä jääkiekkokisoja, joita sitä paitsi järjestetään vuosittain – olympiatalvina vieläpä kaksin kappalein. Omia suosikkeja voi näin hyvillä mielin valita muilla perusteilla – jos vaikkapa Ruotsi tai Tanska ovat mukana, ne ovat yleensä aika korkealla minun kannatuslistallani, mutta toisaalta viimeisten vuosien ajan on ”toinen kotimaamme” Espanja ollut suosikkini.

Itse asiassa olen seurannut viime vuosien MM- ja EM-turnauksia osittain ulkomailla – v 2006 juuri Espanjassa, joka silloin ei vielä dominoinut maailmanlistoja, sekä ajomatkalla Euroopan läpi kotiin, v 2008 Ranskassa, ja v 2012 Englannissa, sekä tänä kisana ensimmöisen kisaviikon ajan jälleen Espanjassa. Suurimmaksi osaksi tämä seuranta on tosin tapahtunut joko kämpillä tai hotellihuoneessa, joten varsinaista kisahuumaa en ole rakennellut, mutta esim iTV:n kisalähetykset ovat mukavaa vaihtelua Ylen tarjonnalle.

Ja sen jälkeen kun Espanjasta vuonna 2006 tuli suosikkimme, ”La Roja” onkin voittanut kaksi EM- ja yhden MM-kullan – historiallinen saavutus sinänsä, ja käsittääkseni toinen MM-kulta ja samalla neljäa perättäinen oman maanosan herruus olisi jo ainutlaatuinen teko. Se edellyttää tosin mm. isäntämaa Brasilian peittoamista, mikä taas voi osoittautua mahdottomaksi – elleivät sitten kaikkien aikojen voittamispaineet, jotka Brasiliaan nyt kohdistuvat, sitten osoittaudu ylivoimaisiksi. Ainakin eilinen avausottelu taisi herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Kuukauden päästä tiedämme, miten kävi – ja siihen asti on tarjolla roppakaupalla viihdettä, draamaa ja suuria tuntieita. Pallo pyörii taas...