Laatuaikaa omassa seurassa

Mitä ilmeisimmin elämä on voittamassa, tai ainakin vähitellen normalisoitumassa, koska viimeksi purkamani turhautuminen on vaihtunut tuskastumiseen siitä, että aika kuluu niin nopeaan eikä kaikkea hauskaa ehdi harrastaa niin paljon kuin mieli tekisi. Päivästä tunti menee tehojumppaan, toinen korkoineen kävelyretkeilyyn, mutta loppuajan käytölle on ilmentynyt melkein liikaa vaihtoehtoja. On kirjoittamista - fiktiota ja faktaa - ja lukemista. On itse asiassa myös pohdintaa siitä, mitä aion isona tehdä.

Etusijalla on tällä hetkellä kirjallinen työ. Joka ilmiselvästi vaatii tiettyä käynnistelyä - ja huomaan myös fiktion puolella, että teksti on tuskan takana vaikka sen tuottaminen onkin hauskaa. Vähemmän hauskaa on sinänsä huomata, että vanhat tekeleet eivät oikein kestä kriittistä tarkastelua - mutta toisaalta on parempi keksiä se nyt kuin sitten kun yritän ylittää julkaisukynnystä. Ja potkiakseni itseäni vauhtiin, olen ilmoittautunut kevääksi dekkarinkirjoittajakoulutukseen. Jännittää...

Faktan puolella on tarkoitus hahmottaa mahdollista tutkimussuunnitelmaa sitten kun tämä dekkarihanke on jonkinlaisessa välikuosissa - ja olen myös luvannut itselleni, että tutkimuspohdinnastakin on jotakin kättä pitempää näytettävänä ennenkuin tämä loma on ohi. Jos en sitä nyt saa aikaiseksi, niin sitten en varmaan ikinä - mutta kyllä tässäkin asiassa tuntuu siltä, että ajatus on ainakin syytä ajatella valmiiksi ja validoida ulkoisesti, ennenkuin olen valmis arkistoimaan sen lopullisesti.

Näitä pohtiessa onkin aika kulunut aika rattoisasti - eikä ulkopuolisia ihmiskontakteja oikein ole ehtinyt kaivatakaan. Päinvastoin oma perhe riittää enemmän kuin hyvin. Yhtä en vain oikein ymmärrä - miten ihmeessä olen ennen ehtinyt käydä töissä? Ja miten tulen ehtimään sinne, kun tämä sairasloma vähitellen loppuu?

Mökkihöperö

Tiistaina on kulunut kolme viikkoa polvileikkauksestani, ja tänään on kaksi viikkoa siitä kun kotiuduin. Olen siis nyt viettänyt 14 päivää pääasiassa 78 neliön kolmiossamme, poislukien muutama lyhyt käynti kaupassa, terveydenhoitajalla ja/tai apteekissa, sekä tietysti päivittäiset kävelylenkkini talon tai korttelin ympäri. En koe olevani mitenkään yltiösosiaalinen ihminen, mutta olen kyllä varmaan tulossa mökkihöperöksi.

Aika ei sinänsä tule pitkäksi - ensinnäkin tämä kuntoutumiseni vie useamman tunnin päivässä joko jumppaamisen tai kävelemisen muodossa, ja toiseksi huomaan vasta nyt voimien palaavan; olin kyllä aika rätti ensimmäiset kotiutumisen jälkeiset päivät. Minulla on tietysti kaikennäköistä lukemista varattuna, ja olen pitkästä aikaa käyttänyt myös vähän aikaa postimerkkikokoelmani järjestämiseen, mutta tärkeimmät hankeeni ovat vielä alkutekijöissään; tutkimussuunnitelmaani olen tähän mennessä käyttänyt tunnin pari, ja kaunokirjallinen hankkeeni on vielä jäissä.

Siihen on tulossa muutos ensi viikolla, kun siirrymme syyslomaksi Kaskisiin - ja minä jään sinne vielä yhdeksi viikoksi sen jälkeenkin - mutta tämä höperöitysvaarani ei katoa mihinkään. Sosiaaliset kontaktit perheen ulkopuolelle ovat pian kuukauden ajan olleet netin varassa, ja vähitellen huomaan somekiintiöni olevan täyttymässä. Kaiken maailman tyhmät kommentit ottavat minua päähän yhä enemmän, ja olen viime päivinä pari kertaa ollut jo yhden klikkauksen päässä ryhtymästä oikein haukkumaan ihmisiä netissä.

Toistaiseksi olen kuitenkin malttanut mieleni - ja ehkäpä voin säästää tämän tuohtumukseni vaikkapa kaunokirjalliseen hankkeeseeni, ja silloinhan siitä voi olla jopa hyötyä... aika näyttää. Siihen asti jatkan siis tätä näppiksen äärellä puhisemista...

Luettua: Mikko-Pekka Heikkinen, Harry Turtledove ja toisenlainen tarina

En sitten jaksanutkaan odottaa ensi kesää ja nidottua versiota, vaan hankin itselleni melkein suoraan painosta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan eli War That Came Early-sarjan kuudennen ja viimeisen osan, Last Ordersin. Lähtökohta oli siis, että Chamberlain ja kumppanit eivät luovuttaneetkaan Tsekkoslovakiaa Hitlerille, ja niin toinen maailmansota syttyi jo vuonna 1938, jolloin Saksan sotakoneisto oli vielä vaiheessa - joskin länsivallat nukkuivat niinkuin seuraavanakin vuonna. Ero todellisuuteen ei siis ole hirveän suuri, ainakaan hänen muihin teoksiinsa verratten, mutta toisaalta se tekee lähtökohdista periaatteessa mielenkiintoisemmat.

Tämä sarja oli rakennettu samalla tavalla kuin hänen magnum opuksensa Timeline 191-sarja, eli tarina kerrotaan rykelmänä henkilökohtaloita, jotka tavalla tai toisella kattavat niin historian kääntökohdat kuin esim. taistelutantereiden todellisuuden. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä sarjan loppua kohden kokonaiskuva sirpaloitui liikaa. Henkilöt sinänsä oli valittu hyvin, ja heidän tarinansa olivat mielenkiintoisia, mutta sarjan edetessä Turtledove käytti yhä enemmän tilaa toistoihin - eikä vain lukijoiden muistin virkistämiseksi. Jossakin vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, kuin kirjan tärkein tehtävä olisi kertoa miten ahdas luukku panssarivaunun sisus onkaan.

Turtledoven kirjoitustahdilla - vähintään pari tiiliskiveä vuodessa ja antologiat päälle - voisi tietysti kuvitella, ettei tekstin hiomiselle tai toimittamiselle jää hirveän paljoa aikaa. Samaten olen tekstistä tulkitsevani, ettei hahmojen kehittymiselle tarinan aikana ole uhrattu hirveästi aikaa - ja luultavasti ihmiset, jotka elävät viisi kuusi vuotta parasta aikaansa sodan melskeissä, jotenkin muuttuvat matkan aikana. Ylipäätänsä päällimäiseksi vaikutelmaksi jäi, että itse lähtökohdan keksimisen jälkeen Turtledove on vain kirjoittanut miettimättä sen enempää. Harmi sinänsä, sillä tiivistämällä, hieman hallitummalla otteella tästä kirjasta ja sarjasta olisi voinut saada todella mielenkiintoisen.

Mikko-Pekka Heikkinen on toista maata - tämä debyyttikirjailija on teoksellaan Terveisiä Kutturasta piirtänyt kuvan siitä, mitä tapahtuu kun pohjoinen Suomi on ensin kyllästynyt etelän harjoittamaan riistoon ja syrjäseutujen näivettämiseen, julistautunut itsenäiseksi ja sen jälkeen vielä aloittanut sotatoimet.

Skaala on pienempi, tämä tarina ei pyri realismiin vaan siinä on selvästi myös absurdeja piirteitä - mutta toteuttamistapa on samantyylinen; tarina kerrotaan vuorotellen muutaman eri henkilön näkökulmasta - ja taustoittamisen Heikkinen hoitaa lehtijuttujen kautta; ei aina toimiva ratkaisu mutta tällä kertaa ihan paikallaan. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen (lähi)tulevaisuuteen, ja sen takaa löytyvä perspektiivi on selvästi enemmän yhteiskunnallinen kuin esim. historioitsija Turtledoven käyttämä.

Heikkisen vahvuus on hänen mielenkiintoinen henkilögalleriansa - molempien osapuolten (anti)sankarit ovat järjestään epätäydellisiä mutta samalla sympatiaa herättäviä, ja huomasin seuraavani heidän kohtaloitaan miltei henkeäni pidätellen. Tarina etenee ripeästi, ja dialogi on luontevaa. Lopputuloksena on hallittu, äyräissään pysyvä kokonaisuus, joka epärealistisista piirteistään huolimatta on niin hyvin ankkuroitu tämän päivän ongelmiin ja haasteisiin, että huomaan jääneeni miettimään sen herättämiä kysymyksiä myös lukemisen jälkeen.