Luettua: Vares, Raid ja hyvän jännärin tunnusmerkit

Mitä odotat hyvältä jännitysromaanilta? No, jännitystä tietenkin. Mielellään ainakin välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyviä tyyppejä ja jämerää tarinankuljetusta. Henkilökohtaisesti en vaadi uskottavuutta nippelitiedon oikeellisuuden muodossa, mutta päälinjat on hyvä saada esitettyä niin että voin uskoa niiden ainakin periaatteessa olevan mahdollisia. Poliittinen korrektius taas on tavallaan toisarvoista, varsinkin koska se lienee aika harvinaista lain reunan ulkopuolella. Yksi tärkeä ainesosa on uskottava ja "elämänmakuinen" päähenkilö - varsinkin jos kirjailijan mielessä on pitempi sarja teoksia.

Pitkissä sarjoissa on puolensa. Toisaalta nimenomaan koukuttavaa päähenkilöä on mukava seurata - mutta toisaalta harva sarja on loppujen lopuksi tasalaatuinen, loppua kohti parantamisesta puhumattakaan. Yksi hyvä esimerkki on Reijo Mäki ja hänen jo 26. osaan ehtinyt Vares-sarjansa; en ole tosin lukenut alkupään teoksia kuin satunnaisesti, mutta lähemmäs parikymmentä sarjan kirjoista olen lukenut. Niihin on yleensä mukava tarttua, ne kulkevat aika jouhevasti eteenpäin, mutta olen huomannut saavuttaneeni jonkinlaisen kyllästyspisteen. Toisaalta niin on käynyt ennenkin, kunnes sarja taas on ryhdistäytynyt.

Tällä kertaa täydensin sarjan aukkoja sen 21. ja 22. osilla, "Kolmijalkainen mies" ja "Mustasiipi". Niitä edeltäneessä parissa kirjassa oli minusta asennetta, ja niitä seurannut ns. Lännentrilogia oli sekin ihan viihdyttävä - oliko Mäki löytänyt viisasten kiven? Ei oikein. Aikuisviihdeteollisuudesta kertova "Kolmijalkainen mies" oli aika tahmainen tapaus; siinä ei mielestäni ollut paljon mitään uutta, ja se vanha oli samaa vanhaa - mutta pornomaailman raadollinen kuvaus oli aika luotaantyöntävää. Vareksen sidekickeistä tosin novellikirjailija Luusalmi sopi tällä kertaa tarinaan kuin nenä pe... päähän.

Yllätyksekseni "Mustasiipi" olikin toista maata - oikeastaan yhdestä ainoasta syystä; tarina oli rakennettu toisella tavalla, ja piti minut otteessaan paljon paremmin kuin yleensä. Jos jotakin moittisin, niin kokonaisuuden olisi saanut vielä elävämmäksi jos Mäki olisi panostanut hiukan enemmän henkilöiden persooniin ja ilmaisuun - tässä kirjassa, niinkuin koko sarjassa, varsinkin laitapuolen kulkijoiden raaka kielenkäyttö on kuin yhdetä puusta veistettyä.

Mäkeä hieman suurempi tyyliniekka on Harri Nykänen, joka on kirjoittanut monenlaisia dekkareita. Hänen tunnetuin henkilönsä on "moraalinen tappaja" Raid, jonka tekemisiä on kronikoitu yhdeksän kirjan verran. Minusta koko sarja pitää kutinsa, (toistaiseksi) viimeistä osaa lukuunottamatta. Nyt luin sen keskivälille sijoittuvat teokset "Raid ja pelkääjät" sekä "Raid ja poika", joista varsinkin jälkimmäinen oli tunnelmallista tavaraa.

Nykäsen valtteja ovat lakonisuus - hän todella malttaa antaa tarinan kertoa - ja hyvät tyypit. Itse Raidin lisäksi poliiskolmikko Jansson, Huusko ja Susisaari ovat seuraamisen arvoisia, samoin jotkut rosvogallerian kasvot. Päähenkilön toimintatapa - palkkamurhaaja joka tavallaan jakaa oikeutta tasapuolisemmin kuin maallinen tuomiovalta on käsitteenä mielenkiintoinen, joskin Raidin toiminta tietysti olisi kestämätöntä varsinkin jos sitä harrastettaisiin laajemminkin.

Taloudellisen ilmaisun myötä Nykäsen kirjat myös ovat aika lyhyitä ja tiiviitä lukukokemuksia - niihin ei uppouduta koko päiväksi, mutta toisaalta ne ehtii hyvin nauttia vaikka yhdeltä istumalta jos siltä tuntuu. Raideja on käsittääkseni yhdeksän, ja niistä viimeinen, "Susiraja", ei mielestäni ole paljon mistään kotoisin. Aikaisemmat ovatkin sitten aika lailla täyttä asiaa.

Luettua: Dekkarimaraton 2014

Jokakesäiseen tapaani olen lukenut dekkareita hieman enemmänkin - yrittänyt hieman purkaa sitä sumaa, joka syntyy kun hankkii vanhojen suosikkiensa teoksia sitä mukaa kun ne tulevat eteen, mutta ei ehdi lukea niitä saman tien. Nyt sattui sumaan kolme suurimmista kotimaisista nimistä:

Reijo Mäki nosti mielestäni hieman profiiliaan toissavuotisella Sheriffillä, ja nyt luin sitä seuranneen Intiaanin. Sekin on ehkä kunnianhimoisempi kuin jotkut aikaisemmat Varekset, mutta ei ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Piti miettiä mikä tässä häiritsi, ja ehkä yksi juttu on se, että vaikka Mäki on luonut jopa tavanomaista monipuolisemman henkilögallerian, on niin rikkaan kuin köyhä, rosvon kuin poliisinkin puheenparsi aika samankuuloista. Toisaalta monet muut asiat, kuten tiheät ja tapahtumarikkaat käynnit Uudessa Apteekissa, toimivat niinkuin ennenkin - ja ehkäpä on niin, että Vares hahmona tosiaan on kypsynyt jonkin verran? Nyt jään vain odottamaan seuraavan kirjan, uuden Cowboyn, ilmestymistä kirjapinoon.

Suomen tämän hetken ykkösdekkaristi minun kirjoissani, Markku Ropponen, kirjoitti pari vuotta sitten Kuhala-sarjansa lomassa "erillisteoksen" Pimento, jonka sitten nautin seuraavaksi. Ja tämähän on taattua Ropposta - jopa niin taattua, etten oikein ymmärrä pointtia kirjoittaa tällaista tarinaa siten, että päähenkilönä on joku muu kuin Kuhala, varsinkin kun tiedän Ropposen sinänsä hallitsevan myös muunlaiset tarinat. Sinänsä myös Marlon Turmanen on mainio yksityisetsivä vikoineen kaikkineen, tarinassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja henkilögalleria on jopa Mäen vastaavia monipuolisempi. Ropposen kuvaus teollisen tuotannon hylkäämästa Suomesta on tietyllä tapaa jopa hyytävä, niin todelta se maistuu vaikka sanailu ja tapahtumat välillä koukkaavat absurdin puolelle. Hyvä kirja silti, vaikka en täysin hahmota sen olemassaolon syytä.

Ja ilokseni löysin pitkän tauon jälkeen uuden kirjan Risto Juhanilta - ja huomasin, että tätä toissavuonna ilmestynyttä Ei tikkua ristiin-nimistä teosta edeltävä Juhanin kirja on mennyt minulta ohi. Onneksi ne voi lukea ihan hyvin myös satunnaisessa järjestyksessä. Tämä(kin) oli tietyllä tapaa hienoinen pettymys - ehkä koska odotukseni olivat niin korkealla. Risto Juhani edustaa juuri sitä humanistista "feelgoodia", joka jaksaa viihdyttää ja antaa ajattelemisen aihetta viemättä yöunia, ja hänen tapansa esitellä niin poliisit kuin rosvotkin luovat kokonaisuuden jossa on helppoa tuntea jonkinlaista sympatiaa kaikkia kohtaan vuoron perään. Paavo Iisakki Pesonen taitaa loppujen lopuksi olla dekkarihistoriamme paras poliisityyppi - ja muutenkin etenkin ikääntyvät miespuoliset henkilöt on esitetty hyvinkin mieleenpainuvalla tavalla. Mikä sitten mätti? Tarina ja sen eteneminen ei kuulunut terävimpään kärkeen - jotenkin odotin tietyiltä juonenkäänteiltä enemmän.

Eli kolme kelpo kirjaa, oikein luettavia joskaan eivät tekijöidensä kaikkein parhaimpia aikaansaannoksia. Jollakin tasolla ne kertovat pitkien dekkarisarjojen hyvistä ja huonoista puolista - hyvää on se, että hyvien hahmojen parissa voi viihtyä vaikka kokonaisuus ei kuulukaan niihin parhaimpiin - mutta vaarana on tietysti, että varsinkin suositut hahmot taas pitemmän päälle rajoittavat kirjailijan mahdollisuuksia kehitellä erilaisia tapahtumaketjuja.

Seuraavaksi on sitten vuorossa naisdekkaristeja, minulle entuudestaan tuntemattomia nimiä joilta odotan paljonkin. Palaamme siis asiaan...

Luettua: Dekkarimaraton

Lukutottumuksiini kuuluu aina silloin tällöin, ja ainakin kesäisin, vetäistä kunnon dekkarimaraton - lukea putkeen pino hyllyyn kertyneitä jännityskertomuksia. Koska en seuraa "reaaliaikaisesti" kuin joitain yksittäisiä suursuosikkeja, voi hyllyyn joskus kertyä jopa saman kirjailijan teoksia sarjaksi asti. Liika on yleensä liikaa, mutta kaksi tai kolme peräkkäistä teosta on minusta hyvä tapa paeta arkea ja uppoutua jonkun sankarin maailmaan.

Tänä kesänä ensimmäisenä joutui kehään Markku Ropponen ja hänen Otto Kuhalansa, joka vain lisää vauhtiaan - Kuoleman hipaisu sekä Hautausmaan risteys olivat oikein viihdyttäviä kokonaisuuksia; hyllyssä odottaa vielä Vanginvartijan mandoliini, mutta koska välistä puuttuu yksi osa sarjaa, se saa odottaa. Ropposen teksti soljuu, tarinat ovat jotenkin "ihmisen kokoisia" ja Kuhala on mainio antisankari, joskin hänen yksityiselämänsä käänteet puhuvat jonkinlaisesta keski-iän kriisistä. Hyllyssä odottaa myös Ropposen uusin teos, Pimento - ilmeisesti uuden sarjan avaus, mutta sekin on vielä lukematta.

Seuraavana käsittelyssä oli Harri Nykänen - sekä yhdessä Jarkko Sipilän kanssa kirjoitetun Crime Time-kustantamon Paha paha tyttö-debyyttiteoksen  että viimeisimmän Raidin, Susirajan, muodossa. Etenkin viimemainittu herätti odotuksia, koska Raidit ovat ihan omanlaisensa sarja suomalaisessa rikoskirjallisuudessa - mutta se oli mielestäni aika "juosten päästetty" tekele; jännityksestä ei ollut pahemmin tietoa, Raid vain tuli ja tappoi. Ilmassa oli jonkinlaista eläköitymisen makua, ja edellisestä Raidista oli aikaa; aivan kuin tämä olisi tehty koska deadline lähestyy eikä muutakaan tullut mieleen.

Herrojen yhteisessä teoksessa oli sentään vähän ainesta, päähenkilön omatoimisuus piristävää, ja periaatteessa kahden tuotannon yhdistelmät ovat aina mielenkiintoisia, mutta mieleen juolahti kyllä että se oli kyhätty enemmän kustantamon markkinoimiseksi kuin varsinaisesta kertomisen tarpeesta. Vaikka minusta on paikallaan, että kirjailijat saavat kunnon korvauksen, hiipii vain mieleen pelko, että omassa kustantamossa julkaisukynnys madaltuu...

Toistaiseksi viimeisin osuus tätä maratonia oli sitten Reijo Mäen käsittääkseni toistaiseksi toiseksi uusin Vares, Sheriffi, joka olikin aika inspiroitunut kertomus - jossakin vaiheessa Mäen tuotantoon tuli mielestäni hieman liukuhihnan makua, ja itse asiassa pari tätä edeltävää kirjaa on vielä hankkimatta - mutta kylä nekin täytyy tsekata. Vaikka peruskuvio oli pitkälti sama kuin aina, on Varekseen kaikkine vikoineen helpompi uskoa kuin kaiken maailman supertappajiin, ja vaikka Turun alamaailma Mäen käsittelyssä vähitellen alkaa turvota kuin pullataikina, tämä viimeisin lisäys oli aika viihdyttävä sekin. Ja loppuratkaisukin osoitti, että hahmossa ja tuotannossa on särmää vielä kolmannellakin vuosikymmenellä.

Lisää namia on tiedossa - Nykäseltä kolmas Ariel Kafka-dekkari, Sipilältä tähän mennessä lukemattoman Takamäki-sarjan ensimmäinen kolmen kirjan omnibus, ja vähän muitakin kirjoittajia, mutta välillä täytyy lukea jotain muutakin. Loma onneksi jatkuu vielä.