Luettua: Alan Furst ja vakoiluromaani kirjallisena saavutuksena

Taisin jo jokin aika sitten hämmästellä sitä, miten olen yhtäkkiä ruvennut lukemaan vakoiluromaaneja vaikka ko tyylilaji ei varsinaisesti ole kuulunut suosikkeihini - mutta nyt onnistuin taas löytämään uuden alan suosikin. Kaiken lisäksi se tapahtui kirpputorien ja alelaatikoiden välityksellä.

Alan Furst on kirjoittanut jo toistakymmentä lähinnä 30-luvun viimeisten vuosien Eurooppaan sijoittuvaa romaania, joiden jonkinlainen yhdistävä teema vaikuttaa olevan "tavallisten ihmisten" tai ainakin jollakin tavalla ulkopuolisten sekaantuminen poliittiseen valtapeliin ja etenkin natsien nousuun. Aihe on kiinnostava, koska Euroopassa tuona aikana tapahtui paljon sellaista, jota jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, mutta joka varmaankin silloin vaikutti ainakin kohtuullisen hyvältä ajatukselta - ja joka osaltaan edesauttoi natsien valtaannousua ja toiden maailmansodan syttymistä.

"The Polish Officer" kertoo puolalaisesta kartografista, joka joutuu esikuntatehtävistä vakoojaksi ja vastarintaliikkeen palvelukseen kun Saksa ja Neuvostoliitto miehittävät hänen kotimaansa, "Mission In Paris" taas wieniläislähtöisestä mutta Hollywoodissa uransa luoneesta näyttelijästä, joka saapuu Pariisiin syksyllä 1938 tekemään elokuvaa. Kumpikin joutuu venymään henkilönä ja tarkastelemaan omia arvojaan ja motiivejaan - tekemään valintoja jotka eivät tavallisissa oloissa koskaan olisi ajankohtaisia. Kumpikin solmii myös ihmissuhteita, jotka ainakin jossain määrin saavat väriä olosuhteista.

Kaikki tämä tapahtuu Furstin hallitulla tyylillä - hänen henkilökuvansa ja tunnelmansa piirtyvät pienin vedoin mutta tehokkaasti. Draaman kaari on selkeämpi, kun sitä ei alleviivata, ja jännitys rakentuu pienistä huomioista ja pikaisesta vaaran aavistuksesta. Hänen proosaansa on ilo lukea, koska se kuiskaa ja vihjaa siinä kun heppoisemmat alan tekijät huutavat ja melskaavat. Samalla mieleen tulee se, miten monet hänen seuraamansa ajan merkeistä jotenkin tuntuvat olevan ilmassa taas. 

Vuotemme museokortin kanssa 4: Sara Hildénin taidemuseo ja Erwin Wurm

Yksi taka-ajatus kortin hankkimiselle oli se, että tulisi käytyä katsomassa myös sellaisia museoita ja näyttelyjä, jotka normaalisti saattaisivat jäädä ohjelman ulkopuolelle. Niihin kuuluu ilman muuta itävaltalaisen kuvanveistäjän Erwin Wurmin retrospektiivinen näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereelle. Kuvataideteoksista veistokset ovat ainakin minulle huomattavasti vieraampia kuin "kaksiulotteinen" taide - joskin poikkeuksiakin on.

Wurm uskoo taiteen interaktiivisuuteen - yksi kaikkein hauskimmista esitellyistä kokonaisuuksista oli "veistos/valokuvasarja" 30 Second Stories, johon myös Sara Hildénin näyttelyn kävijät saattoivat halutessaan osallistua. Itse olen enemmänkin tarkastelun kuin osallistumisen ystävä, mutta jotkut dokumentoiduista osallistumisista olivat kieltämättä aika oivaltavia. Myös valuvat autot ja makkarakuviot  jäivät mieleen, joskin niiden syvin olemus ja tarkoitus eivät minulle täysin auenneet.

Ylipäätänsä Wurmin työt herättivät sekä minussa että muissa kävijöissä kaikenlaisia reaktioita - välinpitämättömyydestä hykertelyyn - ja samalla jäin miettimään taiteen olemusta, näin amatööripohjalta. Taide on minusta ainakin parhaimmillaan enemmän kuin taiteilijan teos - itse taiteeseen kuuluu myös reaktio ja joskus interaktio. Taide on katsojan silmässä (tai muussa aistielimessä). Ja minun silmissäni tästä näyttelystä löytyi muutama mielenkiinnon aihe, mutta elämysten huippulistalle tämä ei oikein taida päästä.