Uusintalukemisen onni ja ilo - ja vaihtoehtoisen historian lumo

Minulla on aika vino pino lukemattomia kirjoja hyllyssäni, sekä kaunoa että tietokirjallisuutta, ja opiskelutarpeetkin pukkaavat päälle. Silti päätin viime viikolla tapaninpäivänä aloittamani urakan, joka koostui suosikkivaihtoehtohistorioitsijani Harry Turtledoven 11-osaisesta "Timeline-191"-sarjan uudelleen lukemisesta - yhteensä varmaan noin 6.000 sivua. Luin nuo kirjat ensi kertaa vuosien 2010-11 aikana niin, että käytin kokonaisuuteen noin vuoden päivät, koska luin ne sitä mukaa kun sain ne käsiini, mutta nyt luin kokonaisuuden putkeen ilman, että väliin mahtui muuta kaunokirjallisuutta.

Aikaisemmin olen tehnyt muitakin vastaavanlaisia tempauksia - J R R Tolkienin Tarun Sormusten Herrasta olen lukenut varmaan puolen tusinaa kertaa, samoin Hasekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut - mutta viime vuosina harvemmin. Nyt se kuitenkin tuli mieleen, koska ensimmäinen maailmansota on ollut tapetilla, ja Turtledove kirjoittaa mm siitä ja sen seurauksista; syksyn mittaan luin useampiakin kirjoja, jotka kertoivat joko sotavuosista tai Yhdysvaltain historiasta, joka taas on Turtledoven viitekehys.

Kirjasarjan lähtökohta on se, että USA:n sisällissodan 1860-luvulla voittivatkin etelävaltiot - The Confederate States of America eli CSA. Tuosta ajankohdasta aina toiseen maailmansotaan saakka USA ja CSA elivät rinnakkain, ja säännöllisin väliajoin sodittiin. Turtledove käyttää oikeita henkilöitä hieman poikkeavissa rooleissa, ja lainaa historiallisia tapahtumia asettaen ne uusiin raameihin; yksi kantavista ajatuksista on mm. se, että CSA:n kehitys hävitystä ensimmäisestä maailmansodasta toisen maailmansodan päättymiseen on lainattu Saksalta.

Kaunokirjallisuutena sarja on aika tönkkö - Turtledove kuljettaa tarinaa laajan henkilögallerian kautta, ja käyttää aika paljon tekstiä tapahtumien kertaamiseen aivan kuin tarina olisi ensin julkaistu jatkokertomuksena jossain lehdessä. Henkilöt ovat aika yksioikoisia, ja esimerkiksi romantiikka on aika esineellistettyä - ymmärtääkseni tosin kirjailijan ajatus on ollut välittää aikanaan vallalla olleita yleisiä ajatuksia ja käytänteitä henkilöhahmojen kautta. Tarinan vahvuus onkin lähinnä historian ja ajatusten laajat kaaret.

Hauskaa oli huomata, miten juuri nuo laajat kaaret olivat hyvin muistissani, mutta monet yksityiskohdat taas täysin uusia. Sama koskisi tosin luultavasti myös lyhyempiä kokonaisuuksia, joiden lukemisesta on saman verran aikaa. Nyt on sitten vuorossa enemmän ennenlukematonta tekstiä, kunnes nälkä taas herää.

Luettua: Jukka Tarkka, Harry Turtledove ja maailma Stalinin varjossa

Poliittinen historia taitaa aika pitkälle ja aika usein olla vaihtoehtojen puntarointia, erilaisten skenarioiden vertailua ja niiden seurausten arviointia. Ainakin niin kauan kun tapahtumat ovat vielä niin tuoreita, ettei niiden lopullista merkitystä edes voi hahmottaa, tulkinta on hyvinkin avointa ja tapahtumien merkitykset saattavat muuttua.

Yksi hyvä esimerkki on oman maamme lähihistoria, ja etenkin suhteemme isoon itänaapuriin, jolle hävisimme sodan, mutta jonka kanssa opimme elämään yhdessä tavalla, joka ainakin meille itsellemme antoi illuusion siitä, että kuulumme vapaaseen länteen. Tämän illuusion ylläpitäminen edellytti tietynlaisia tekoja ja toimintatapoja, jotka näin jälkeenpäin saattavat vaikuttaa joko huvittavilta tai vainoharhaisilta. Jukka Tarkka kertoo koko tarinan "suomettumisesta" ja Paasikiven-Kekkosen linjasta 1947-1990 järkälemäisessä "Karhun kainalossa"-teoksessa, jota suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneita maamme lähihistoriasta ja sen joskus merkillisistä vaiheista.

Teksti on paikoitellen aika kylmäävää, ja minulle valkeni matkan aikana montakin sellaista asiaa, joita en ollut tiennyt. Pakko on todeta myös, että kuva joka minullakin nuorena miehenä oli Neuvostoliitosta mitä ilmeisimmin oli virallisen linjan muovaama. Toisaalta voidaan todeta Suomen nyt kuuluvan länteen, ja elintasomme sittenkin olevan lähempänä läntisen kuin itäisen naapurimme lukuja. Jälkeenpäin on helppo todeta miten asiat menivät, mutta matkalla oli ilmeisesti useampikin sellainen tilanne, jolloin kehitys olisi voinut lähteä täysin toisenlaiseen suuntaan.

Vaihtoehtoisten tapahtumien pohtiminen on osaltaan antoisaa puuhaa - ja sitä harrastaa yksi viime vuosien suosikkikirjailijoistani Harry Turtledove. Yksi hänen viimeisimmistä kirjoistaan, "Joe Steele", lähtee liikkeelle demokraattien esivaalikampanjasta ennen USA:n vuoden 1932 presidentinvaaleja. Ehdokkuudesta kamppailevat tasaväkisesti Franklin Delano Roosevelt New Dealeineen, ja muuan Joseph Vissarion "Joe" Steele, joka lupaa laman painamalle kansalle nelivuotissuunnitelmaa. Steele vie ehdokkuuden dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja siitä alkaa toisenlainen tarina Amerikasta kuin mihin olemme tottuneet.

Teksti on "taattua" Turtledovea, eli elämys tulee ideasta kun taas tarinan kuljetus ja henkilökuvat ovat aika yksinkertaista tavaraa. Pääosassa on kaksi lehtimiesveljestä, joista toinen pääsee Steelen sisäpiiriin ja toinen taas epäsuosioon. Kirjan onnistuneinta antia on osoittaa, miten hyvin normaalisti diktatuuriin liitetyt asiat kuten valeoikeudenkäynnit ja vankileirit sopivat "maailma suurimman demokratian" mahdolliseen hieman toisenlaiseen kehityspolkuun, ja miten pienestä asiat ovat joskus kiinni.

Kiehtova fiktio herättää kysymyksiä myös omasta lähihistoriastamme. Entäpä jos oikea Stalin olisikin päättänyt varmistaa Leningradin ympärille suojavyöhykkeen? Tai painostanut suomalaisia kommunisteja kovemmin 1948? Emme välttämättä tiedä, mikä loppujen lopuksi on ratkaissut suuntaan tai toiseen - ja mahdollisesti se keventää tuskaammekin aika lailla.

Luettua: Mikko-Pekka Heikkinen, Harry Turtledove ja toisenlainen tarina

En sitten jaksanutkaan odottaa ensi kesää ja nidottua versiota, vaan hankin itselleni melkein suoraan painosta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan eli War That Came Early-sarjan kuudennen ja viimeisen osan, Last Ordersin. Lähtökohta oli siis, että Chamberlain ja kumppanit eivät luovuttaneetkaan Tsekkoslovakiaa Hitlerille, ja niin toinen maailmansota syttyi jo vuonna 1938, jolloin Saksan sotakoneisto oli vielä vaiheessa - joskin länsivallat nukkuivat niinkuin seuraavanakin vuonna. Ero todellisuuteen ei siis ole hirveän suuri, ainakaan hänen muihin teoksiinsa verratten, mutta toisaalta se tekee lähtökohdista periaatteessa mielenkiintoisemmat.

Tämä sarja oli rakennettu samalla tavalla kuin hänen magnum opuksensa Timeline 191-sarja, eli tarina kerrotaan rykelmänä henkilökohtaloita, jotka tavalla tai toisella kattavat niin historian kääntökohdat kuin esim. taistelutantereiden todellisuuden. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä sarjan loppua kohden kokonaiskuva sirpaloitui liikaa. Henkilöt sinänsä oli valittu hyvin, ja heidän tarinansa olivat mielenkiintoisia, mutta sarjan edetessä Turtledove käytti yhä enemmän tilaa toistoihin - eikä vain lukijoiden muistin virkistämiseksi. Jossakin vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, kuin kirjan tärkein tehtävä olisi kertoa miten ahdas luukku panssarivaunun sisus onkaan.

Turtledoven kirjoitustahdilla - vähintään pari tiiliskiveä vuodessa ja antologiat päälle - voisi tietysti kuvitella, ettei tekstin hiomiselle tai toimittamiselle jää hirveän paljoa aikaa. Samaten olen tekstistä tulkitsevani, ettei hahmojen kehittymiselle tarinan aikana ole uhrattu hirveästi aikaa - ja luultavasti ihmiset, jotka elävät viisi kuusi vuotta parasta aikaansa sodan melskeissä, jotenkin muuttuvat matkan aikana. Ylipäätänsä päällimäiseksi vaikutelmaksi jäi, että itse lähtökohdan keksimisen jälkeen Turtledove on vain kirjoittanut miettimättä sen enempää. Harmi sinänsä, sillä tiivistämällä, hieman hallitummalla otteella tästä kirjasta ja sarjasta olisi voinut saada todella mielenkiintoisen.

Mikko-Pekka Heikkinen on toista maata - tämä debyyttikirjailija on teoksellaan Terveisiä Kutturasta piirtänyt kuvan siitä, mitä tapahtuu kun pohjoinen Suomi on ensin kyllästynyt etelän harjoittamaan riistoon ja syrjäseutujen näivettämiseen, julistautunut itsenäiseksi ja sen jälkeen vielä aloittanut sotatoimet.

Skaala on pienempi, tämä tarina ei pyri realismiin vaan siinä on selvästi myös absurdeja piirteitä - mutta toteuttamistapa on samantyylinen; tarina kerrotaan vuorotellen muutaman eri henkilön näkökulmasta - ja taustoittamisen Heikkinen hoitaa lehtijuttujen kautta; ei aina toimiva ratkaisu mutta tällä kertaa ihan paikallaan. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen (lähi)tulevaisuuteen, ja sen takaa löytyvä perspektiivi on selvästi enemmän yhteiskunnallinen kuin esim. historioitsija Turtledoven käyttämä.

Heikkisen vahvuus on hänen mielenkiintoinen henkilögalleriansa - molempien osapuolten (anti)sankarit ovat järjestään epätäydellisiä mutta samalla sympatiaa herättäviä, ja huomasin seuraavani heidän kohtaloitaan miltei henkeäni pidätellen. Tarina etenee ripeästi, ja dialogi on luontevaa. Lopputuloksena on hallittu, äyräissään pysyvä kokonaisuus, joka epärealistisista piirteistään huolimatta on niin hyvin ankkuroitu tämän päivän ongelmiin ja haasteisiin, että huomaan jääneeni miettimään sen herättämiä kysymyksiä myös lukemisen jälkeen. 

Vaihtoehtoista historiaa

Kaunokirjallisuuden ohella lukuharrastuksiini kuuluu erityisesti historia, eri näkökulmista tarkasteltuna - ja yleisesti ottaen siten, että lähihistoria on mielenkiintoisempaa kuin varhainen. Mielenkiintoni lähti varmaankin aikanaan sotahistoriasta, ei siksi että sota sinänsä olisi erityisen kiinnostavaa, mutta ehkä koska sodat usein ovat olleet kehitysprosessien kulminaatiopisteitä tai käännekohtia. Toisaalta voi olla, että sotahistorialliset opukset tarttuivat helpommin kirjaston hyllystä koulupojan käteen kuin vaikkapa loppujen lopuksi ehkä mielenkiintoisempi paikallishistoria.

Nykyisin luen niitä suloisessa sekamelskassa - ja olen viime vuosina huomannut myös kaunokirjallisessa maussani yhä enemmän siirtymiä historian suuntaan. Fiktion hyviin puoliin kuuluu nimenomaan sen fiktiivisyys; kun ensin tietää suurin piirtein mitä oikeastaan on tapahtunut (tai miten se nykyisin tulkitaan), on kiehtovaa ajatella miten olisikaan käynyt jos joku tietty asia olisikin mennyt toisin. Joitakin ihmisiä häiritsevät pahastikin jopa yksityiskohdissa esiintyvät asiavirheet, koska ne nakertavat uskottavuutta - mutta minusta taas fiktioon kuuluu nimenomaan kertojan oikeus vaikka vääntää luonnonlakeja jos se palvelee tarinan kertomista. Yksityiskohdatkin ovat tietenkin tärkeitä, jos vaihtoehtoista historiaa lähestyy historioitsijan näkökulmasta, niinkuin esimerkiksi suomalaisten tieteentekijöiden "Entäs jos..."-antologioissa - jotka ovat mielenkiintoista luettavaa joskin pohdintojen temaattinen ja mittakaavallinen vaihtelu hieman hämmentävät - niitä pitääkin lukea hitaasti, teema kerrallaan, pohdiskellen.

Vielä enemmän minua kuitenkin kiehtoi Harry Turtledoven massiivinen "Timeline 191"-sarja, joka 11 teoksen kautta kertoo Amerikan Etelävaltojen tarinan vuodesta 1862 ja voitetusta sisällissodasta vuoteen 1944 ja hävittyyn maailmansotaan. Nimenomaan tuo Yhdysvaltain sisällissota lienee toisen maailmansodan ohella kaikkein eniten spekulaatiota herättänyt vaihtoehtoisen historian kohde, mutta tämä eepos kertoo muustakin kuin sodasta, massiivisen henkilögallerian kautta. Kokonaisuutena tämä ei ehkä aina vakuuta kirjallisilla ansioillaan - toistoa tulee jonkun verran, eivätkä henkilöhahmot aina ole kovin monisyisiä - mutta ajatuksen kaari on huima ja esim. Etelävaltojen maailmansotien välisen ajan kehityksen rinnastaminen Saksan tapahtumiin vastaavana ajankohtana on nerokas ajatus.

Jonkun verran olen kahlannut läpi muitakin vastaavanlaisia teoksia - Turtledoven omia, kuten hänen yhdessa filmitähti Richard Dreyfusin kanssa kirjoittamansa "The Two Georges", joka sijoittuu 1970-luvun Amerikkaan, joka vieläkin on Yhdistyneen Kuningaskunnan siirtomaa, ja muita, kuten Robert Conroyn "1862" (teeman voi arvata) ja Eric Flintin "1812: The Rivers Of War", joka taas kertoo Yhdysvaltain ja Englannin välisen sodan tapahtumista. Näissä yksittäisteoksissa minusta kuitenkin ainakin tämän pienen otoksen perusteella korostuu se, ettei kovin suppeissa kehyksissä ole helppoa yhdistää nimenomaan historiallisten poikkeusten ja niiden seurausten selostamista järkevään tarinankuljettamiseen - usein viimeksimainitun kustannuksella. Kun mukaan vielä sotketaan esim. kioskitasoa oleva rakkaustarina, voi jälki olla nolostuttavaa.

Poikkeuksiakin on - englantilaisen Jo Waltonin "Farthing" sijoittuu Saksan kanssa erillisrauhan tehneeseen Iso-Britanniaan 40-luvulle, ja kuvaa karmivalla tavalla neutraalin maan luisumista fasismiin ja ihmisten erilaisia tapoja suhtautua tapahtuvaan. Ero yllämainittuihin kirjoihin on se, että tämä etenee enemmän tarinan ehdoilla ja Walton onnistuu ujuttamaan historiallisen poikkeaman taustaan niin, ettei se tunnu päälleliimatulta. Tämä kirja toimii siis sekä jännitystarinana että vaihtoehtoisen skenaarion esittelynä.