Luettua: Hans Fallada ja oikean jännitysromaanin salat

Viime aikoina olen huomannut 1900-luvun historian ja jännärigenren - laajasti ymmärrettynä - nivoutuneen yhteen kirjallisen mielenkiintoni kohteina, joten vaikkapa hiljattain aloittamieni Ken Follettin ja Jan Guilloun vuosisatojen jatkeena Hans Falladan heti sodan jälkeen kirjoittama Alone In Berlin (eli alkukielellä Jeder stirbt für sich allein, alkuperäisenä käännöksenä Every Man Dies Alone) herätti mielenkiintoni, vaikka ei liene tarkoitettu jännäriksi. Kirjallisena tuotoksena, jännärinä tai ei, se kyllä hakkasi yllämainitut mennen tullen - monestakin syystä. 

Ensinnäkin Falladan tyyli on tehokas. Hänen koruton, tasainen kerrontansa antaa lukijan itse rakentaa kuvaa siitä, millaista oli elämä natsien ikeen alla, kun keneenkään ei voinut luottaa, ja hän on taitava tunnelmanluoja. Toiseksi hänen henkilönsä ovat eläviä ja puhuttelevia kaikkine heikkouksineen, mutta ennen kaikkea tarinan sanoma tavallisten ihmisten mahdollisuudesta ja jopa vastuusta säilyttää inhimillisyytensä ja vakaumuksensa jopa kuoleman edessä on syvän humanistinen ja sovellettavissa myös hieman tavallisempiin aikoihin ja olosuhteisiin. 

Ja kolmanneksi hän on uskottava - vaikka myöhäisemmät kertojat ehkä ovat tehneet taustatyönsä tunnollisesti, tästä kirjasta välittyy itse elettyjen vaikeiden aikojen maku. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, eikä tarinan uskottavuus edellytä sitä, että sen kertoja on pilkuntarkka tai esittää viiteluettelon, mutta tässä tapauksessa todellisuuden tuntu on kosketeltavaa vaikka Fallada ei käytäkään edellämainittuja keinoja. 

Kirjan juonta en käy erittelemään - totean vain, että se kertoo aivan tavallisesta berliiniläispariskunnasta, joka menetettyään ainoan poikansa kaatuneena rintamalla ryhtyy epätoivoiseen vastarintaan väkivaltakoneistoa vastaan. Lopputulos on vääjäämätön, mutta silti kirja ei ole toivoa vailla, ja minä olen ainakin vakuuttunut. Ja pienenä vinkkinä voisin vielä todeta, että tämä on ilmeisesti käännetty uudestaan myös suomenkielelle - Yksin Berliinissä (2013).

Luettua: Max Jakobsson

Hankin Max Jakobssonin "Diplomaattien talvisodan" jo ihan alkuvuodesta kirja-alesta, mutta vasta kirjoittajan poismeno sai minut tarttumaan siihen - ja toteamaan, että sen klassikkostatus käsittääkseni on täysin ansaittu. Se kuvaa tapahtumaketjua ja aikakautta, joka on aika hyvin katettu sekä kirjallisuudessa yleensä että minun kirjahyllyssäni, mutta puolustaa silti paikkaansa hankintana - klassikkoja ei käsittääkseni koskaan voi olla hyllyssä liikaa.

Sen asiasisältö oli sinänsä minulle suurimmaksi osaksi tuttua, mutta toisaalta suurin osa lukemistani tuota aikaa luotaavista teoksista on kirjoitettu myöhemmin, ja tämä kirja kuuluu niiden lähdeluetteloihin. Ja vaikka asiasisällöstä olisi mitä mieltä tahansa, on mielestäni Jakobssonin esitystapa alan huippua. Ensinnäkin hän rakentaa loogisen tarinankaaren, joka koostuu nimenomaan talvisodan syiden ja siitä irtaantumisen prosessiin diplomaattien näkökulmasta - ja avaa siten sellaisen perspektiivin historiankirjoitukseen, joka yleis- ja sotahistoriallisissa teoksissa usein jää vähemmälle huomiolle, vaikka käsittääkseni onkin keskeisessä roolissa kokonaisuutta hahmotettaessa.

Ja toiseksikin - ja tämä on minusta vielä tärkeämpää - hänen esitystapansa ja kielenkäyttönsä miellyttävät minua suuresti; asiallisuudesta tippaakaan tinkimättä hän avaa sujuvasti ja vetävästi monimutkaisetkin asiayhteydet. Historiaa jonkun verran lukeneena tiedän, että esityksiä todellakin löytyy laidasta laitaan, siten että teksti pahimmassa tapauksessa on lukukelvotonta. Toisaalta olen havainnut myös, että asiapitoista tai jopa tieteellistä tekstiä aivan hyvin voi kirjoittaa myös tyylillisesti nautittavasti - ja tämähän tietenkin koskee kaikkea kirjoittamista, ei vain historiaa.