Sitä voi tietysti pitää vaikkapa vakoiluromaanina, koska tiedustelupalvelu, sen työntekijät ja toimintatavat ovat tarinan tärkeitä osia, mutta mikään perinteinen vakoilutarinakaan se ei ole. Päähenkilön tarinaa ja sisäistä kamppailua rakkauden ja valheen kanssa seuraa välillä melkein sydän kurkussa - keskiössä kysymys siitä, keneen voi luottaa ja mitä petos saa aikaan. Henkilögalleria on taitavasti laadittu - kukaan ei ole täydellinen, kenestäkään ei ole pakko pitää, mutta heidän toimiaan on helppo ymmärtää.
Kotimaisista kirjailijoista hieman vastaavilla vesillä liikkuu Kari Hotakainen, jonka Ihmisen osa myös on rikos- tai jännitysromaani, vaikka ei sitä oikeastaan olekaan. Hotakainen käyttää taitavasti useita eri kertojanäkökulmia ja sitoo tarinan yhteen taitavasti ja yllättävällä tavalla - ja vaikka hänen tarinansa henkilöt ovat jopa rikkinäisiä, ja hän maalaa leveämmin vedoin kuin McEwan, minun reaktioni on sama. Tarinan päähenkilöt eivät ehkä tarjoa varsinaisia samaistumiskohteita, mutta sen loppuratkaisuja odottaa melkein henkeään pidätellen. Ja vaikka tapahtumat välillä käyvät fantastisen puolella, se ei vaikuta kokonaisuuden uskottavuuteen - paras fiktio nousee tällaisten kysymyksien yläpuolelle.
Nämä teokset edustavat sellaista kirjallisuutta, josta huomaan pitäväni yhä enemmän - tarinoita, jotka uhmaavat tyylilajien rajoja. Ne osoittavat selvästi, miten keinotekoisesti kirjoja ja kirjailijoita usein luokitellaan, tavoilla jotka saattavat jopa johtaa lukijaa harhaan. Vaikka kirjaa ei pitäisikään valita pelkästään takakannen kuvauksen perusteella, se on usein ensimmäinen ja ainoa osviitta sitä, mitä kansien sisällä odottaa - eikä aina ole mahdollisuutta syventyä sisältöön valintahetkellä. Toisaalta on jokaisen lukijan oma asia ylläpitää henkistä vireystilaansa kirjaa valitessa - jännitystä voi löytää muualtakin kuin dekkarihyllystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti