Käännöskirjallisuuden kurimuksesta

Viimeksi kirjaamani lukuelämys, Brian McGillowayn "Rajamailla", nosti pohdintaan ilmiön jota olen aikaisemminkin ajatellut, mutta enpä ole sitä koskaan itselleni avannut loppuun asti. Tuumasta toimeen ja härkää sarvista, siis:

Tuo kirja on ensimmäinen osa viisiosaista sarjaa, josta Blue Moon on julkaissut kaksi ensimmäistä, vuosina 2010 ja 2012, jos oikein muistan. Saman kustantamon toimesta on myös julkaistu viisi osaa suuren ruotsalaissuosikkini Kjell Erikssonin kymmenosaisesta Ann Lindell-sarjasta, mutta tässäkin tapauksessa viimeisin käännös on jo muutaman vuoden takaa. En tarkkaan tiedä syytä siihen, miksi jatkoa ei ole tullut, mutta arvaisin sen johtuvan liian pienistä myyntiluvuista. Enkä todellakaan halua kohdistaa mitään syytöstä kustantamoa kohtaan, koska liiketoiminta on liiketoimintaa - ilman myyntiä ei tule uusia julkaisuja.

Syyllinen olen pikemminkin minä itse, ja muut lukijat; emme ole hankkineet tarpeeksi suosikkiemme kirjoja, jotta niitä julkaistaisiin lisää. Juuri näissä tapauksissa voin tietysti itse jatkaa lukemista alkuperäiskielellä, koska ruotsi ja englanti kuuluvat kielivalikoimaani - Erikssonit ovatkin koko rivi jo hyllyssäni - mutta saksaa, espanjaa tai ranskaa en osaa lukea ainakaan niin että ymmärtäisin kaunokirjallista tekstiä, muista kielistä puhumattakaan. Ilman käännöksiä jäisivät lukematta esim Fred Vargasin, Arturo Perez Reverten tai vaikkapa Arni Thorarinssonin kirjat. Viimeksimainittu onkin oikein hyvä esimerkki tästä ongelmasta - kahta muuta esimerkkikirjailijaani sentään käännetään säännöllisesti. Hänen kahdeksasta (?) dekkaristaan on suomennettu yksi, ja toinen löytyy ruotsiksi. Molemmat ovat oikein hyviä, mutta kummallakaan kielellä ei ilmeisesti ole löytynyt kaupallista saumaa jatkaa.

Tämä ongelma ei tietenkään koske pelkästään dekkareita - mutta se korostuu silloin, kun kirjailijan tuotanto muodostaa sarjoja ja kokonaisuuksia, niinkuin dekkarimaailmassa usein on. Sama koskee tietysti myös esim. fantasy- ja tieteiskirjallisuuden eri alalajeja, joissa yksittäiset teokset vielä useammin ovat osa suurempaa tarinankaarta. Kuvittelisin tosin lukijoiden sellaisissa tapauksissa olevan uskollisempia ja kustannuspäätösten helppotekoisempia - mutta sitäkään en tiedä varmasti.

Mitä asialle voi tehdä, vai voiko tehdä mitään? No, yksi asia tulee heti mieleen; jos haluaa lukea suosikkidekkaristinsa seuraavankin kirjan suomeksi (tai ruotsiksi) - niin hipi hipi kauppaan ostamaan se viimeisin käännös...

Luettua: Brian McGilloway: Rajamailla: Peruskaman positiiviset puolet

Viimeisen muutaman vuoden ajan olen huomannut dekkarinkulutuksessani lieviä muutoksia - ensinnäkin tietyn kyllästymisen, joka on merkinnyt sitä että olen lähinnä jatkanut vanhojen suosikkien seuraamista, ja toiseksikin hakeutumisen pois aikaisemmin ylipainotetusta englanninkielisestä tuotannosta - osittain kotimaisiin ja pohjoismaisiin kirjailijoihin, osittain muualta Euroopasta ja maailmasta tuleviin nimiin (joita tosin vajavaisen lielitaitoni vuoksi olen lukenut lähinnä englanniksi).

Siksi en osaakaan oikein selittää, miksi taannoin tartuin kirjakaupan alehyllyssä tähän kirjaan, ja vielä päätin ostaa sen. Se on alkujaan englanninkielinen, eikä sen takakannen kuvaus ollut mitenkään poikkeuksellinen. Lähinnä voin esittää kaksi syytä; ensinnäkin se sijoittui Irlantiin (tarkkaan ottaen tasavallan ja Pohjois-Irlannin rajamaille), ja toiseksi sen oli suomeksi julkaissut Blue Moon, kustantamo jonka julkaisulista on minusta huomattavan korkeatasoinen - Arnaldur Indridason ja Kjell Eriksson ovat suurimpia suosikkejani, ja talon muutkin kirjailijat ovat hyviä.

Ja jostakin syystä tämä kirja miellytti minua aika paljonkin. Juoni sisältää tukun genren kliseitä - rikostutkijan yksityiselämä ei aina mene putkeen, tutkintakin taapertaa välillä hitaasti, ja pahuus uhkaa myös tutkijan lähimmäisiä - mutta samalla se kyllä etenee jouhevasti, siten että jännitys kasvaa hienovaraisin keinoin, ja sekä hyvät että pahat hahmot ovat hyvin piirrettyjä. Juonesta ei taaskaan sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään.

McGillowayn kerronta on "ajatonta" sikäli, että se voisi olla 70-lukua tai tätä päivää (tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosien 2002-03 vaihteeseen). Elämä Irlannin rajaseudulla ei välttämättä ole kovin ruusuista, mikä sinänsä vastaa ennakko-odotuksiani, ja se maalataan aika pienin pensselinvedoin. Itse asiassa tämä voisi olla pohjoismainen kirja kerrontansa ja tematiikkansa vuoksi - mutta toisaalta pohjoismainen dekkarimalli on aika paljon velkaa genren brittiläisille konkareille. Tämä on siis tavallaan peruskamaa, mutta varsinkin näin pikku tauon jälkeen oikein miellyttävä elämys, joka rohkaisee minua palaamaan taas myös brittidekkarien pariin.

Kaiken lisäksi tämä oli kokonaisen sarjan avaus - mikä sinänsä ei ole välttämättä laadun tae, mutta saattaa helpottaa siinä vaiheessa, kun etsii kohtuulisen takuuvarmaa lukuelämystä. Viiden osan jälkeen McGilloway vaikuttaa siirtyneen toisen sarjan kirjoittamiseen, joten kaiken lisäksi vaara sen venymisestä ohi tarinnan kiinnostavuuden lakipisteen lienee aika pieni. Toisaalta sarjasta on suomennettu vain kaksi ensimmäistä osaa, joten ilmeisesti tätä elämystä ei ole löytänyt tarpeeksi moni lukija. Se on harmi sinänsä - mutta siihen teemaan palaan myöhemmin.

Brian McGilloway: "Rajamailla" ("Borderlands", suom. Risto Raitio, Blue Moon 2010)

Luettua: Elena Ferrante: Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina

Unohdinpa kerran viime keväänä perua kirjakerhoni kuukauden kirjan - ja niin sain kotiin paketin, jossa oli kaksi ensimmäistä osaa Elena Ferranten kehutusta Napoli-sarjasta. Sehän on ilmeisesti yksi viime vuosien puhutuimmista kirjauutuuksista, mutta omaan hyllyyni se ei ollut tulossa ainakaan vielä. Jostakin syystä päätin sitten tutustua uuteen ostokseeni saman tien. Ja muutaman päivän päästä olin lukenut molemmat osat putkeen, ja nyt pohdiskelen, odottaisinko suomennoksia vai pitäisikö kolmas ja neljäs osa tilata englanniksi.

Mikä tässä oli niin hyvää? Henkilöt, ensinnäkin - kahden tytön matka aikuisuuteen kaikkine koukeroineen, heidän välillä kipeä mutta kiinteä ystävyytensä, korttelin muut hahmot ja heidän tarinansa, sykkivä Napoli ja italialaisen yhteiskunnan kehitys sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ferrante osaa pureutua ihmisiin, heidän heikkouksiinsa ja vahvuuksiinsa, ja valaista sitä miten pienistä monet suuretkin muutokset ovat kiinni, kuinka paljon omilla valinnoillaan voi muuttaa omaa tai muiden ihmisten elämää - ja toisaalta miten luja ote esim. syntyperällä voi olla ihmisen kohtalosta.

Toisaalta tämä on kertomus yhteiskunnan murroksesta, eikä vain luokista vaan myös - ja ehkä etenkin - sukupuolirooleista. Miespuoliselle lukijalle nämä kirjat antavat myös miettimisen aihetta oman käyttäytymisen ja roolimallien suhteen - ja muistuttaa kouriintuntuvasti valinnoista, vastuusta ja sen välttämisestä tai kantamisesta. Mutta Ferranten vahvuuksiin kuuluu myös se, että hän ei osoittele ketään tai mitään, vaan antaa kertojanäänen - valloittavan Elenan - kirjata asiat aika lakoniseen tapaan. Tarinan voima vain kasvaa siitä.

Ylipäätänsä nämä kirjat ovat nimenomaan kirjoitustaidon juhlaa - tämä teksti kulkee kuin itsestään, ja houkuttelee arvailemaan juonenkäänteitä etukäteen ja maistelemaan niitä jälkeenpäin. Ja kahden osan jälkeen en siis voi muuta kuin hankkia tarinan loput osat sitä mukaa kun ne ilmestyvät. Tarina on rakennettu siten, että jotakin ehkä voi arvatakin - mutta lukemani perusteella arvaan, että matkaan tulee vielä uusiakin mutkia.

Luettua: Matti Rämö: Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan

En ole juuri lukenut matkakirjoja, vaikka pidänkin matkailusta – enkä liioin hirveästi harrastuksista kertova teoksia, vaikka minulla on montakin harrastusta. Sannan vahvasta suosituksesta tartuin sitten tähän, koska halusin välillä lukea muutakin kuin kaunokirjallisuutta – ja koska kirjan lähtö- ja loppupaikka Malaga ympäristöineen on minulle kohtuullisen tuttua ja mieluisaa seutua. Toisaalta retkipyöräily matkailumuotona ja harrastuksena on minulle vierasta, mikä oli tietysti hyvä syy kohentaa sivistystä.

Ja tämä oli oikein hyvä kirja. Matti Rämö on hyvä kertoja – hän osaa kuvailla pieniä ja suuria asioita ja tapahtumia mukavan vähäeleisesti. Ehkäpä toimittajatausta puskee läpi? Ainakin hän tarjoilee taustatietoja matkareittinsä paikoista ja tapahtumista sopivina annoksina matkan edetessä. Polkupyöräilyn ilot ja surut käydään läpi, samoin huomiot elämästä ja ihmisistä Andalusiassa ja pohjois-Marokossa. Kirjan kohtaamiset ovat usein pikku helmiä.

Eteläisen Espanjan ominaispiirteistä minulla on jo jonkinlainen käsitys, ja jotkut kirjan tapahtumista ja tapaamista tuntuvat tutuilta. Marokosta, jossa en ole käynyt, saan ihan myönteisen kuvan, vaikka se edustaa kulttuuripiiriä jota luontaisesti tuntuu minulle hieman vieraalta. Kirjan lukemisen jälkeen olen sattumalta tutustunut muutamaan marokkolaiseen, ja heidän kuvailunsa siitä, millaista elämä on Marokossa, vastaa aika hyvin Rämön kertomaa.

Yksi oikeastaan odottamaton bonus oli hänen tapansa tehdä pikku huomioita keski-ikäisen miehen elämästä matkan lomassa – jotenkin minulle välittyy ajatus, että nämä hänen matkansa (joita siis on useita – hän on kai tähän mennessä julkaissut kahdeksan matkakirjaa) ovat hyvinkin konkreettisia henkireikiä arjen ja työn vastakohtana. Pystyn esimerkiksi hyvinkin ymmärtämään sitä, miten työpaikan yt-neuvottelut jättävät jälkiä myös niihin joiden työt jatkuvat.

Ja kaikki tämä tarjoillaan siis mukavan vähäeleisesti kerrottuna – Matti Rämön teksti kulkee eteenpäin kuin pyöräilijä pitkässä myötämäessä kauniissa kesäillassa. Minäkin voin suositella tätä kirjaa – ja seuraavan kerran taidan lähteä hänen seurassaan jonnekin missä en ole itse käynyt.

Luettua: Mark Slouka: Brewster

Toinen löytöni Sonny Brewerin viime viikolla esittelemäni kirjan lisäksi oli Mark Sloukan palkittu romaani "Brewster"; pitkästä aikaa kaunokirjallinen teos joka ei ollut dekkari mutta silti onnistui rakentamaan jännitystä niin, ettei sitä miltei malttanut laskea käsistään.

Se on kasvutarina; päähenkilö, aikuistumisen kynnyksellä oleva Jon, aikuistuu rikki menneessä kodissa - hänen äitinsä mieli järkkyi Jonin isoveljen kuollessa tapaturmaisesti, ja hän pitää Jonia syyllisenä, kun taas isä vetäytyy töihin ja television ääreen. Vanhempien taakkana on myös pako ensin natsien ja sitten kommunistien kynsistä Tsekkoslovakiasta, ja havahtuminen siihen, ettei Amerikka(kaan) välttämättä ole ihmemaa.

Vielä pahemmassa jamassa on koulun kova jätkä Ray, josta tulee Jonin paras kaveri; hän joutuu puolustamaan pikkuveljeään ja itseään väkivaltaisen isän juonilta. Vähitellen kuvioihin tulee myös Karen, josta tulee Rayn tyttöystävä. Kaiken takana on 1960-luvun loppu; nuoriso alkaa kapinoimaan Vietnamin sotaa vastaan, kun taas jotkut vanhemmat vielä taistelevat maailmansodan jättämien traumojen kanssa. Kukaan ei ole täysin hyvä, ei liioin täysin paha, mutta jokaisella on haavansa.

Tarina kertoo siis kasvamisesta, haaveista, niiden tavoittelemisesta ja rikkoutumisesta, jopa selviämisestä - elämän kohokohdista, mutta myös arjesta. Lukija arvaa aika pian, että kirja tulee huipentumaan jonkinlaiseen draamaan, ja pian saa pelätä jo pahinta; jännitys säilyy viimeisiin sivuihin asti, ja yllätyksiäkin tulee eteen. Kaiken kaikkiaan koskettava lukuelämys.

"Brewster" on USA:ssa palkittu paikallisen kirjastoseuran Alex Awardilla "nuoria lukijoita kiinnostavana aikuisten teoksena" - ja itse asiassa saanut mainetta myös aikuisia kiinnostavana nuortenkirjana. Niin tai näin, voisin kuvitella tarinan puhuttelevan 16-17-vuotiaita lukijoita. Tarina on mitä ilmeisimmin myös osittain omaelämäkerrallinen - ennen tätä kirjaa Mark Slouka julkaisi romaanin tsekkiläisen avioparin dramaattisesta paosta Amerikkaan ja kohtalosta, ja hänen viimeisin kirjansa on muistelmateos jonka keskiössä on kipeä äitisuhde. En tiedä, tulenko niitä lukemaan - mutta uskoisin niidenkin olevan koskettavia lukuelämyksiä.

Luettua: Sonny Brewer: The Poet Of Tolstoy Park

Jos joskus tuntuu siltä, että vanhat suosikit on kaikki luettu tai eivät enää innosta, voi olla hyvä ajatus vaikkapa läydä läpi lähimmän kirjakaupan, antikvariaatin tai kirpputorin alehylly ja poimia sieltä mukaansa joku teos joka vaikuttaa lupaavalta vaikka kirjailija olisi täysin tuntematon. Itse käytin tätä menetelmää hyväkseni viimeksi noin kuukausi sitten, kun löysin Half Price Booksin (hyväntekeväisyyskirjakauppa, joita löytyy ympäri Yhdysvaltoja), ja kannoin sieltä mukanani kassillisen kirjallisuutta taalan kappalehintaan.

Yksi löydöistäni oli Sonny Brewerin "The Poet Of Tolstoy Park"; kertomus, joka alkaa vuonna 1925 siitä kun päähenkilö Henry Stuart, jo professorin virasta eläkkeellä oleva leskimies, saa lääkäriltään kuulla olevansa kuolemansairas - elinaikaa ei ole jäljellä vuottakaan. Koska lämmin ilmasto tekee keuhkotaudin siedettävämmäksi, hän jättää kotinsa, perheensä ja ystävänsä Idahoon ja matkustaa Alabamaan, Etelävaltojen rannikolle. Kertomatta tapahtumista sen enempää voin todeta, että hän ylittää lääkäriltään saamansa elinikäodotteen roimasti - ja kaikenlaista muutakin tapahtuu.

Tämä on filosofinen kirja. Se kertoo tietysti vanhenemisesta, mutta myös ystävyydestä, rakkaudesta ja ylipäätänsä välittämisestä - ja sekä uuden löytämisestä että vanhasta luopumisesta. Se on kauniin elettömästi kerrottu, sen henkilöt esitetään hyvine ja huonoine puolineen ymmärtävässä valossa. On ehkä kliseistä todeta tämän olevan viisas kirja, mutta en osaa sitä paremminkaan kuvailla; siitä jäi hyvä jälkimaku - usko inhimillisyyden ja hyvien tarkoitusperien voimaan.

Kaiken lisäksi se perustuu tositarinaan - Henry Stuart on todellakin elänyt, vaikka Brewer tietysti on kaunokirjallisella tavalla soveltanut joitakin yksityiskohtia hänen elämästään. Ilmeisesti myös talo, jonka rakentaminen ja sen syyt ovat yksi kirjan pääteemoista, on vielä olemassa - jos joskus eksyn Fairhopeen, pitää käydä se tarkastamassa.

Luettua: Anthony Doerr: All The Light We Cannot See

Kirjojen maailmassa on sellaisiakin tapauksia, joita kaikki kehuvat – blogisteista kriitikoihin, tavallisista lukijoista kirjallisuuspalkintojen juryihin. Minulla taas on jonkinlainen ”elitistiongelma” – jos joku esine, ilmiö tai teos on kaikkien muiden kehuma, minun tekee mieli löytää siitä joku vika, tai vaihtoehtoisesti löytää joku vastaava, mutta parempi asia, jota voin kehua.

”All The Light We Cannot See” (suomennettuna ”Kaikki se valo jota emme näe”) on voittanut Pulitzerpalkinnon, ja kaiketi muitakin kirjallisuuspalkintoja. Sitä on kehuttu kaikilla kielillä, joita osaan lukea. Ja se on kyllä loistava – en voi muuta kuin yhtyä kehujien kerhoon, enkä haluakaan.

Miksi se oli niin hyvä? Se on kerrottu tavalla, joka pakotti ainakin minut, kirjallisen ahmatin, ahmimaan hitaasti ja välillä palaamaan takaisin muutamia sivuja. Ei siksi, että olisin hypännyt jonkun kohdan yli, vaan koska teksti vähäeleisyydessään loi sellaisen läsnäolon tunteen, että minun välillä piti ikäänkuin mennä takaisin edelliseen huoneeseen katsomaan ympärilleni. Pelkästään kirjoitusjäljen vuoksi minun pitää varmaan lukea kaikki muutkin kirjat, jotka Anthony Doerr on kirjoittanut.

Sen päähenkilöt, orpo Werner ja sokea Marie-Laure, muista hahmoista puhumattakaan, kohtaavat maailman, jossa ei ole paljon tilaa heikoille tai erilaisille. He elävät aikana, jolloin kollektiivinen ja henkilökohtainen julmuus sammuttaa enemmän unelmia ja elämiä kuin oikein kestäisi ajatellakaan. Ja kuitenkin he pystyvät ylläpitämään inhimillisyyttä – ja ihmisyyttä ylipäätänsä, ja tavallaan voittamaan pimeän voimat. Tämä kirja kertoo muun muassa siitä, miten pienetkin hyvät teot voivat saada suuria seurauksia, siinä kuin pahatkin.

Vaikka voisi luulla, ettei maailmansodan julmuuksista enää voisi kirjoittaa mitään, mikä liikuttaisi enemmän kuin aikaisemmat kertomukset, Doerrin kyky kertoa suurista tapahtumista yksittäisten ihmisten kautta on yksi minua kaikkein syvimmälle koskettaneista lukukokemuksista. Loistava kirja.

Luettua: Umberto Eco: The Prague Cemetery (Prahan kalmisto), Numero Zero (Numero Zeron tapaus)

Umberto Econ kirjat ovat aikamoisia tapauksia – harva kirjailija pystyi hänen laillaan yhdistämään lennokkaat juonen kuviot syvälliseen sivistykseen, ja vieläpä niin että lopputulos oli luettavaa tekstiä. Hänen lähtökohtansa olivat joko historialliset tapahtumat tai sitten myytit ja legendat, joiden ympärille hän rakensi tarinoita joiden avulla hän pystyi sekä dramatisoimaan historiallisia tapahtumia että valaisemaan ihmisen ja ihmismielen toimintaa (tai toimimattomuutta). Ainakin minut nämä tarinat temaisivat mukaansa, niin että minun välillä piti muistuttaa itseäni siitä, missä kohtaa fiktion raja kulkeekaan.

”Prahan kalmisto” kertoo 1800-luvun loppupuolen nationalistisista ja juutalaisvastaisista virtauksista, rakentaen kuvaa jossa hyvinkin monet tapahtumat ja virtaukset ennemmin tai myöhemmin kulkivat yhden ja saman henkilön kautta. Kuvaan kuuluvat runsaat viittaukset todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin, ja lukijan vastuulle jää pitää mielessään historian ja fiktion raja. Se on sinänsä kiehtovaa – ja tänä päivänä pelottavan relevanttia; kun vihapuhe rehottaa ja ääriliikkeet valtaavat alaa jopa valtionpäämiehiä myöten, tuo rajanveto onkin tärkeä osa kansalaistaitoja.

Päähenkilö (-henkilöt?) on mielenkiintoinen tapaus – arvatenkin hänet on pitänyt jo juonen kannalta muotoilla aika erikoiseksi, ja vaikka Eco ei ehkä ole vahvimmillaan henkilökuvauksessa, tämän ”sankarin” liikkeiden seuraaminen on haastavaa ja mielenkiintoista. Kaiken kaikkiaan Eco pistää lukijan miettimään totuuden/totuuksien käsitteistöä, ja vaikka teksti on aika hidaslukuista viittauksineen, lukukokemus on palkitseva – tosin lukiessa voi olla hyvä pitää hakukone auki, jos haluaa taustoittaa lukemaansa.

”Numero Zeron tapaus” on kevyempi lukukokemus. Muoto on lähempänä perinteistä jännäriä, kertoja on tällä kertaa ”satunnainen sankarihahmo”, ja tarina on tiiviimpi. Tai ainakin periaatteessa, koska taas kerran viittauksia henkilöihin, tapahtumiin ja aatteisiin on huomattava määrä. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen Silvio Berlusconin valtaannousua Italiassa, ja sen viitekehyksenä on fasismin sortuminen ja Mussolinin kuolema keväällä 1945.

Monet kriitikot pitävät tätä kirjaa lähinnä jälkihuomautuksena Econ laajassa ja laadukkaassa tuotannossa – ikäänkuin hän olisi käynyt vielä pöytälaatikot läpi ennen lopettamistaan, ja löytänyt vielä yhden teeman – mutta toisaalta kieli kutittaa ja kertomus kulkee, ja minusta hän ainakin näyttää osaavansa myös rakentaa jännitystä. Ja vaikka tässäkin paljastetaan epämiellyttäviä asioita ajassamme ja annetaan ajattelemisen aiheita, tarinan voi nauttia myös juuri perinteisenä jännärinä.

Yhdessä suhteessa ”Numero Zeron tapaus” selvästi on edeltäjäänsä miellyttävämpi – tai ainakin helpommin sulava lukukokemus; koska saatoin tuntea sympatiaa sen päähenkilöitä kohtaan, se veti tarinanana selkeästi paremmin omin voimin. Se ei sinänsä vaikuta siihen, että ”Prahan kalmisto” kuitenkin oli vankempi kokonaisuus – mutta voi tietysti olla hyvä muistaa, jos esimerkiksi etsii ensi kädessä viihdykettä.

Luettua: Raimo Juhani: Salatuimpaan saakka

Dekkarithan ovat – ainakin alun perin – lähinnä tarkoitettu viihdyttämään, vaikka monet dekkaristit viime vuosikymmeninä ovatkin siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnallisten kannanottojen tai muuten vaan synkempien tarinoiden pariin. Periaatteessa ymmärrän sen – dekkarithan pyörivät yleensä väkivaltaisen kuoleman ympärillä, ja jos asiaa oikein ajattelee, siitä ei pitäisikään voida tehdä silkkaa viihdettä.

Silti on olemassa dekkaristeja, jotka osaavat tehdä tarinoistaan hauskoja ja henkeviä, hyvänolon- eli feelgood-dekkareita – ja jopa hivuttavat joukkoon vähän ajattelemisen aihetta. Ehkä heitä on nykyisin vähemmän kuin ennen, ainakin suhteellisesti ottaen, mutta onneksi edes joitakin. Kotimaan tarjonnan kärkeä on mielestäni Risto Juhani, joka on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa omaperäisestä pikkukaupungin rikoskomisariosta Paavo Iisakki Pesosesta, joista vuonna 2009 julkaistu ”Salatuimpaan saakka” on viides.

En aio kirjoittaa sen juonesta sanaakaan, etten vain paljasta mitään – mutta sanonpahan vain, että yksi Juhanin vahvuuksista on sellaisten tapahtumaketjujen kehittäminen, joita seuraa välillä naureskellen, välillä päätään pudistaen.Tuokiokuvat, sanailut, ikäänkuin vilkaisut ihmisten elämään ja tekemisiin ovat hänen vahvuuksiaan. Risto Juhanilla on pitkä ohjaajanura teatterissa takanaan, ja jotenkin sen aistii hänen kyvyssään rakentaa kohtauksia ja kuljettaa kertomusta eteenpäin.

Tarinat tukeutuvat hykerryttäviin henkilöhahmoihin – pelkästään Pesosen pohdiskelua ja yhteispeliä työtoveriensa kanssa voisi seurata ihan ilman rikosjuontakin. Vaikka Juhani osaa yhdistää lempeän yhteiskuntakritiikin riemastuttavaan sanailuun, kaiken yläpuolella leijuu jonkinlainen humanismi ja ihmisen ymmärtäminen – ja tämä koskee myös rosvoja. Hieno kirja ja todellinen hyvänolondekkari, vaikka käsitteleekin traagisia asioita.

Luettua: Philipp Meyer: American Rust

Minulla ei yleensä ole kiire etsiä käsiini uusia kirjoja niiden ilmestyessä, ja vaikka niitä kuitenkin aina välillä ostan, ne saattavat juuttua pitkäksi aikaa lukemattomien jonoon. Niinpä esimerkiksi tämä teos, jonka ostin lokakuussa 2015, sai odottaa vuoroaan yli vuoden – mutta sitten se tuntuikin ajankohtaisemmalta kuin aikaisemmin.

”American Rust” kertoo kahdesta kaveruksesta, jotka ovat juuttuneet kotikaupunkiinsa Pennsylvanian taantuvalle terästeollisuusalueelle. Isaac on entinen koulunsa älykkö, joka hoitaa sairasta isäänsä sen sijaan, että lähtisi opiskelemaan, ja hänen paras (ainoa) ystävänsä Billy taas koulun jalkapallotähti, joka taas mieluummin juo olutta ja tappelee baareissa kuin yrittäisi tavoitella pelipaikkaa jostakin. Eräänä päivänä Isaac päättää kuitenkin lähteä, Billy lähtee saattamaan häntä ainakin vähän matkaa – ja sitten tapahtuu jotakin, joka muuttaa kummankin elämän ja heidän ystävyytensä peruuttamattomasti.

Tapahtumia seurataan vuorotellen eri henkilöiden silmin – Isaacin ja Billyn lisäksi äänessä ovat Isaacin sisko, Billyn äiti ja  paikkakunnan poliisipäällikkö, kaikki mielenkiintoisia hahmoja. Vielä vakuuttavampi on Meyerin tapa kuvailla kuolevaa pikkukaupunkia ja seutua, josta on kadonnut melkein kaikki se, joka teki siitä ennen menestyvän. Mitään parempaa ei myöskään ole odotettavissa – ihmiset ovat joko tyytyneet osaansa tai lähteneet pois. Toisaalta voi ehkä juonta sen enempää paljastamatta todeta, ettei kaikki välttämättä aina pääty huonosti.

Mikä tämän kirjan sitten tekee niin ajankohtaiseksi? No, se kuvaa käsittääkseni juuri sitä Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykettä”, jolta amerikkalainen unelma on siirtynyt muualle, ja jonka eliitti on unohtanut – ja joka tavallaan nousi viimeiseen taistoon viime presidentinvaalien yhteydessä. Tämä kirja ei ole mikään poliittinen kannanotto – pikemminkin ehkä surumielinen balladi tai muistokirjoitus – mutta se avaa mielestäni näkökulmia siihen, mitä saattaa tapahtua kun usko ja toivo loppuvat. Mielenkiintoinen lukukokemus, kaiken kaikkiaan.

Luettua: Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Nykydekkarien tulvassa on oikeastaan vain muutama sellainen tekijä, jonka uudet kirjat automaattisesti pääsevät lukulistalleni. Yksi heistä on ranskalainen Fred Vargas, jonka tunnelmallisesti nyrjähtäneet tarinat komisario Adamsbergistä ja hänen tiimistään ovat viehättäneet minua ensitutustumisesta saakka. Tämä alkuperäissarjan toistaiseksi viimeisin osa, ”Hyisiä aikoja”, ilmestyi suomeksi keväällä 2016, mutta sen jälkeen on tullut vielä sarjan neljäs osa, aikaisemmin kääntämättä jäänyt ”Neptunuksen sauva”.

Mikä niissä on niin kiehtovaa? Ensinnäkin päähenkilö, lievästi sanoen omalaatuinen Adamsberg, ja hänen työtoverinsa ovat yksi dekkarigenren mielenkiintoisimmista yksiköistä. Paitsi hyvä rikostarina, keskiössä on myös murharyhmän sisäinen dynamiikka; itse komisarion lisäksi muutkin hahmot saavat lisää syvyyttä. Vargasin tapa käsitellä ryhmän toimintaa olisi viihdyttävää luettavaa jopa ilman rikoksiakin.

Toiseksikin rikostarinat ovat kekseliäitä – tällä kertaa juoneen liittyy mm. saari Islannin pohjoisrannikolla sekä Ranskan vallankumousta näytelmän muodossa elävöittävä salaseura – ja niiden ratkomiseen sovelletaan, sattuneesta syystä, varsin mielenkiintoisia menetelmiä. Ja paitsi poliisit, myös muu henkilögalleria on mielenkiintoista, samoin tapahtumapaikat ja tapahtumat. En halua ruotia tarinaa sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään – mutta taattuun tapaan käänteitä riittää, ja kaiken nivoo yhteen Adamsbergin omalaatuinen järjenjuoksu.

Jos Vargasin tarinoita pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se voisi olla tunnelma; hänen tarinoihinsa voi uppoutua miltei niin, että luulee olevansa niissä mukana henkilökohtaisesti. Koska ne ilmestyvät aika harvakseen, en suoralta kädeltä pysty vertaamaan tätä kirjaa hänen aikaisempiin teoksiinsa, mutta ensivaikutelmani on, että “Hyisiä aikoja” on edeltäjiään hieman kurinalaisempi teos, ja siksi jollakin tavalla helpommin sulatettava – laadusta tinkimättä.

Uusien ja vanhojen metkujen paluu

Viime syksynä sain päähäni siirtää lukukokemuksieni perkaamisen tästä blogista antikvariaattimme blogiin. Käytännössä tämä blogi siirtyi samalla jäähylle, vaikka se ei mitenkään ollut tarkoitus. Nyt käsillä on uusi tilanne - kirjakauppiaana olo siirtyy nyt hyllylle, olemme lopettaneet blogimme, ja yritän parhaani mukaan jatkaa maailman ja vaikkapa kirjallisuuden ihmettelemistä tämän blogin puitteissa.

Luvassa on jonkun verran uusiakin tuulia - niistä tuonnempana - mutta vauhtiin päästäkseni ajattelin julkaista täällä muutamia viime talven aikana kirjoittamiani kirja-aiheisia tekstejä. Ja kaikkein lukunälkäisimpiä varten, varsinkin sinua jota kiinnostaa hyvä populaarimusiikki, voin tietysti suositella tämän blogin sisarta Maailman paras levy.

Lukemisiin!

Luettua: Tapani Bagge, Anna Lihammer ja lähihistoriallisen dekkarin voittokulku

Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin jälkeen seuraava askeleni viime vuosisadan alkupuoleen ja sen dramaattisiin tapahtumiin dekkarien muodossa oli Tapani Baggen sarja valtiollisen poliisin etsivän Väinö Mujusen vaiheista 30-luvun lopulta toisen maailmansodan loppuun. Sarjan ensimäistä osaa en ole lukenut, mutta kakkososa "Sininen aave" ja kolmonen, "Musta pyörre", ovat selviä tapauksia ja (toistaiseksi) viimeinen osa, "Punainen varjo" vaikuttaa lupaavalta sekin.

Olen lukenut muutamia Baggen nykyaikaan sijoittuvia "Hämeenlinna noir"-kirjoja, ja niissä minua on miellyttänyt etenkin hänen eleetön kerrontansa, joka ei alleviivaa tai pureksi tarinaa loppuun, vaan pikemminkin ikäänkuin luonnostelee maailman lukijan väritettäväksi - ja sama koskee näitä historiaan sijoittuvia kirjoja.

Sen lisäksi ajankuva toimii hyvin - sekä ilmiöiden että henkilöiden kautta - ja nuo jälkimmäiset ovat eläviä ja todentuntuisia hyvine ja huonoine puolineen; ihmisten ajatuksista ja teoista kuvastuu myös aikakauden traumaattisuus ja epävarmuus. Ja vaikka Mujunen ehkä ehtii useampaan paikkaan kuin uskottavasti voisi ajatella, myös tarinoiden kulku on paitsi ripeää myös loogista. Ruumiita syntyy, mutta niiden syntymisellä ei mässäillä - ja vaikka genren tavan mukaisesti romanssit tulevat ja menevät, ne on esitetty hellän karheasti mutta häveliäästi.

Mielestäni Bagge myös, ilmeisesti sitä tietoisesti yrittämättä, välittää vähintään yhtä hyvän kuvan maailman mullistuksista kuten esim. Jan Guillou ja Ken Follett massiivisarjoissaan - ehkä koska historialliset tapahtumat tosiaan istuvat taustaan eikä niistä saarnata. Ehdin välissä myös tarttua ruotsalaiseen versioon historiallisesta dekkarista, Anna Lihammerin debyyttiin "Kun pimeys peittää maan", jonka teemana on rotubiologian nousu 30-luvun tiedemaailmassa - aihe, josta Ruotsissa on keskusteltu paljonkin.

Vaikka teema on vähintäänkin mielenkiintoinen, Lihammer ei mielestäni onnistu; hänen tekstinsä on välillä kuin dramatisoitua oppikirjaa, ja päähenkilö Carl Hell henkilökohtaisine demoneineen on poimittu skandinaavisen dekkarin kliseekokoelmasta. Kirjan asiasisältö on sinänsä varmasti kohdallaan, mutta minun henkilökohtainen elämykseni on, että Tapani Bagge ammattikirjailijana onnistuu paremmin kuin tiedemaailmasta tuleva Anna Lihammer, koska Bagge kirjoittaa enemmän tarinan ja draaman kaaren ehdoilla.

Luettua: Ann Cleeves ja hahmojen voima

Yksi kuluvan vuoden dekkarinimistä tähän asti on ollut Ann Cleeves. Yle on näyttänyt sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetland-sarjaa, ja molemmat kantavat kunniakkaasti brittiläisen TV-dekkarisarjan parhaita perinteitä. Verasta kertovia kirjoja en ole lukenut (vielä), mutta sen sijaan Shetlantiin sijoittuvan, Jimmy Perezistä kertovan sarjan kaksi toistaiseksi viimeisintä osaa, "Dead Water" ja "Thin Air".

Olin ensin hieman epäileväinen sarjan jatkon suhteen, koska minusta niitä edeltänyt "Blue Lightning" päättyi tavalla, jonka kuvittelin päättäneen koko sarjan ja Jimmy Perezin tarinan, mutta näin ei käynyt - ja kieltämättä hänen hahmoonsa tuli lisäulottuvuus juuri tästäkin syystä. Itse tarinat toimivat kohtuullisen hyvin, ja saarelaisten ja mantereelta tulleiden henkilöhahmojen joukkoon mahtuu muitakin mielenkiintoisisa tapauksia kuin päähenkilö.

Minusta Cleevesin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan se, että hän osaa kuvailla ihmisiä ikäänkuin sopivasti - hahmot ovat eläviä, mutta niitä ei vatvota puhki. Poliisiryhmän jäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa ovat nekin sopivasti esillä - väittäisin, että tämä tutkintatiimi on keskimäärin ottaen inhimillisimmästä päästä, mitä poliisiromaaneihin tulee. Heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja haasteensa, mutta mitään moniongelmaisia supersankareita he eivät onneksi ole.

Myös saarten tunnelma välittyy mielestäni hyvin - joskin siihen saattaa vaikuttaa se, että TV-sarjassa välillä herkutellaan luontokuvilla. Jonkinlaisen halun käydä paikan päällä nämä kirjat - tai itse asiassa jo aikaisemmat osat - hyvinkin ovat saaneet aikaan, vaikka itse juonikuviot eivät mitenkään edellytä tapahtumien sijoittamista juuri Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevaan saariryhmään; loppujen lopuksi Cleevesin juonet kietoutuvat aina ihmissuhteiden ympärille.

Ehkä tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta ainakin viihteenä ja ajanvietteenä toimivaa - ja ilokseni huomaan, että syksyllä on luvassa taas uusi, seitsemäs osa.

Luettua: James A. Michener ja tarinan kaari

Onko olemassa mitään parempaa kuin oikein paksu historiallinen romaani? No, ehkä montakin asiaa, mutta aina välillä on mukavaa tarttua sellaiseen tekstiin, jonka sivumäärä on jopa nelinumeroinen, mutta joka silti jaksaa kantaa ja kiinnostaa. James Michener kirjoittaa juuri sellaisia kirjoja.

"The Source" kertoo juutalaisten ja Pyhän Maan historian koko kaaren esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme - tai pikemminkin 1960-lukuun - sarjana episodeja jotka kertaavat fiktiivisen galilealaisen Makorin kaupungin historiaa. Michener nivoo taitavasti ns. oppikirjatiedon osaksi tarinaa, ja kertomuksissa vilahtelevat myös oikeat historialliset hahmot. Monet episodeista päättyvät tuhoon ja hävitykseen - mutta sehän ei ole mikään ihme, alueen historian huomioonottaen. Etenkin ristiretkistä ja niihin liittyvistä toimista kertova osa on riipaisevaa luettavaa.

Ainakin minulle kirja rakentaa aika vahvan kuvan juutalaisen uskonnon ja elämän peruspilareista - joskaan en ollenkaan osaa sanoa millä tavalla hänen mahdolliset sympatiansa vaikuttavat sisältöön. Hän valitsee myös mielenkiintoisia henkilöitä "tarinankantajiksi" - paitsi ehkä nykyaikaosioon, joka kuvaa arkeologisia kaivauksia entisen kaupungin paikalla, ja tuntuu jotenkin ontuvalta, ikäänkuin pakkopullalta. Kiinnostava lukuelämys silti, kaiken kaikkiaan.

Luettua: Vares, Raid ja hyvän jännärin tunnusmerkit

Mitä odotat hyvältä jännitysromaanilta? No, jännitystä tietenkin. Mielellään ainakin välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyviä tyyppejä ja jämerää tarinankuljetusta. Henkilökohtaisesti en vaadi uskottavuutta nippelitiedon oikeellisuuden muodossa, mutta päälinjat on hyvä saada esitettyä niin että voin uskoa niiden ainakin periaatteessa olevan mahdollisia. Poliittinen korrektius taas on tavallaan toisarvoista, varsinkin koska se lienee aika harvinaista lain reunan ulkopuolella. Yksi tärkeä ainesosa on uskottava ja "elämänmakuinen" päähenkilö - varsinkin jos kirjailijan mielessä on pitempi sarja teoksia.

Pitkissä sarjoissa on puolensa. Toisaalta nimenomaan koukuttavaa päähenkilöä on mukava seurata - mutta toisaalta harva sarja on loppujen lopuksi tasalaatuinen, loppua kohti parantamisesta puhumattakaan. Yksi hyvä esimerkki on Reijo Mäki ja hänen jo 26. osaan ehtinyt Vares-sarjansa; en ole tosin lukenut alkupään teoksia kuin satunnaisesti, mutta lähemmäs parikymmentä sarjan kirjoista olen lukenut. Niihin on yleensä mukava tarttua, ne kulkevat aika jouhevasti eteenpäin, mutta olen huomannut saavuttaneeni jonkinlaisen kyllästyspisteen. Toisaalta niin on käynyt ennenkin, kunnes sarja taas on ryhdistäytynyt.

Tällä kertaa täydensin sarjan aukkoja sen 21. ja 22. osilla, "Kolmijalkainen mies" ja "Mustasiipi". Niitä edeltäneessä parissa kirjassa oli minusta asennetta, ja niitä seurannut ns. Lännentrilogia oli sekin ihan viihdyttävä - oliko Mäki löytänyt viisasten kiven? Ei oikein. Aikuisviihdeteollisuudesta kertova "Kolmijalkainen mies" oli aika tahmainen tapaus; siinä ei mielestäni ollut paljon mitään uutta, ja se vanha oli samaa vanhaa - mutta pornomaailman raadollinen kuvaus oli aika luotaantyöntävää. Vareksen sidekickeistä tosin novellikirjailija Luusalmi sopi tällä kertaa tarinaan kuin nenä pe... päähän.

Yllätyksekseni "Mustasiipi" olikin toista maata - oikeastaan yhdestä ainoasta syystä; tarina oli rakennettu toisella tavalla, ja piti minut otteessaan paljon paremmin kuin yleensä. Jos jotakin moittisin, niin kokonaisuuden olisi saanut vielä elävämmäksi jos Mäki olisi panostanut hiukan enemmän henkilöiden persooniin ja ilmaisuun - tässä kirjassa, niinkuin koko sarjassa, varsinkin laitapuolen kulkijoiden raaka kielenkäyttö on kuin yhdetä puusta veistettyä.

Mäkeä hieman suurempi tyyliniekka on Harri Nykänen, joka on kirjoittanut monenlaisia dekkareita. Hänen tunnetuin henkilönsä on "moraalinen tappaja" Raid, jonka tekemisiä on kronikoitu yhdeksän kirjan verran. Minusta koko sarja pitää kutinsa, (toistaiseksi) viimeistä osaa lukuunottamatta. Nyt luin sen keskivälille sijoittuvat teokset "Raid ja pelkääjät" sekä "Raid ja poika", joista varsinkin jälkimmäinen oli tunnelmallista tavaraa.

Nykäsen valtteja ovat lakonisuus - hän todella malttaa antaa tarinan kertoa - ja hyvät tyypit. Itse Raidin lisäksi poliiskolmikko Jansson, Huusko ja Susisaari ovat seuraamisen arvoisia, samoin jotkut rosvogallerian kasvot. Päähenkilön toimintatapa - palkkamurhaaja joka tavallaan jakaa oikeutta tasapuolisemmin kuin maallinen tuomiovalta on käsitteenä mielenkiintoinen, joskin Raidin toiminta tietysti olisi kestämätöntä varsinkin jos sitä harrastettaisiin laajemminkin.

Taloudellisen ilmaisun myötä Nykäsen kirjat myös ovat aika lyhyitä ja tiiviitä lukukokemuksia - niihin ei uppouduta koko päiväksi, mutta toisaalta ne ehtii hyvin nauttia vaikka yhdeltä istumalta jos siltä tuntuu. Raideja on käsittääkseni yhdeksän, ja niistä viimeinen, "Susiraja", ei mielestäni ole paljon mistään kotoisin. Aikaisemmat ovatkin sitten aika lailla täyttä asiaa.

Luettua: David Lodge ja tyylin ja taidon liitto

Viime vuosien kirjallisten suosikkien listallani  David Lodge on noussut yhä korkeammalle sitä mukaa, kun olen ehtinyt lukea hänen teoksiaan - nyt viimeksi miltei ahmaisin hänen viimeisimpiin romaaneihinsa kuuluvan "Deaf Sentencen". Se olikin teos joka kolahti lujaa, joskaan en välttämättä pidä kaikista kolahduksen syistä.

Se kertoo - ilmeisesti osittain Lodgen omien kokemusten perusteella - noin 65-vuotiaasta entisestä professorista, joka on jäänyt varhaiseläkkeelle alettuaan kuuroutua, ja jonka arki em. syistä on välillä haasteellista ja välillä tylsää. Hänen vaimollaan on uusi ura mutta hän itse ei jaksa keskittyä tutkimukseen vaikka siihen olisi aikaa, hänen isänsä dementoituu, häntä ahdistelee nuori naispuolinen opiskelija - ja hän itse pohtii vanhenemista. Ja kaikki tämä tapahtuu nautittavan vivahteikkaalla englanninkielellä - Lodge vaihtelee kertojamuotoa, leikkii sanoilla, kirjan nimestä alkaen,

Tietyllä tapaa se oli epämiellyttävä lukukokemus. En ole eläkkeellä, en kuuroutumassa (ainakaan vielä), isäni on täysissä sielun voimissa, eikä minun perässäni juokse kukaan - mutta ikääntyvän valkoisen miehen pohdinnat tuntuvat enenevässä määrin tutuilta, ja Lodge käsittelee teemaa aika perusteellisesti. Kun vielä kuolevaisuus ja (epä)usko liitetään kuvaan, tämä teos voi valvottaa sekä lukiessa että jälkeenpäin. Silti minua harmitti sen loppuminen.

Alkuvuodesta lukulistallani oli toinen hänen kirjoistaan, "Therapy", joka sekin oli lukunautinto, mutta hieman epämiellyttävä sellainen - ja pitkälti samoista syistä. Päähenkilö oli keski-ikäinen mies, tässä tapauksessa media-alalla, jonka elämänhallinta oli riistäytymässä käsistä - ja hänen pelkonsa, keppihevosensa ja pohdintansa oli tarinan keskiössä. Koska en purkanut lukukokemusta saman tien, en välttämättä muista kaikkia minua jotenkin koskettaneita seikkoja - mutta sen muistan, että koko kertomus tavallaan oli terapiaa myös lukijalle.

Kummallakin kerralla Lodge onnistuu sekä tarinan kaaren että herkullisten kohtausten rakentamisessa, vieden kokonaisuutta eteenpäin niin, että minun välillä piti melkein pidätellä lukemistani etten vahingossa hyppäisi jonkun kohdan yli. Onneksi minulla on vielä pari hänen vanhempaa teostaan odottamassa...

Luettua: Alan Furst ja vakoiluromaani kirjallisena saavutuksena

Taisin jo jokin aika sitten hämmästellä sitä, miten olen yhtäkkiä ruvennut lukemaan vakoiluromaaneja vaikka ko tyylilaji ei varsinaisesti ole kuulunut suosikkeihini - mutta nyt onnistuin taas löytämään uuden alan suosikin. Kaiken lisäksi se tapahtui kirpputorien ja alelaatikoiden välityksellä.

Alan Furst on kirjoittanut jo toistakymmentä lähinnä 30-luvun viimeisten vuosien Eurooppaan sijoittuvaa romaania, joiden jonkinlainen yhdistävä teema vaikuttaa olevan "tavallisten ihmisten" tai ainakin jollakin tavalla ulkopuolisten sekaantuminen poliittiseen valtapeliin ja etenkin natsien nousuun. Aihe on kiinnostava, koska Euroopassa tuona aikana tapahtui paljon sellaista, jota jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, mutta joka varmaankin silloin vaikutti ainakin kohtuullisen hyvältä ajatukselta - ja joka osaltaan edesauttoi natsien valtaannousua ja toiden maailmansodan syttymistä.

"The Polish Officer" kertoo puolalaisesta kartografista, joka joutuu esikuntatehtävistä vakoojaksi ja vastarintaliikkeen palvelukseen kun Saksa ja Neuvostoliitto miehittävät hänen kotimaansa, "Mission In Paris" taas wieniläislähtöisestä mutta Hollywoodissa uransa luoneesta näyttelijästä, joka saapuu Pariisiin syksyllä 1938 tekemään elokuvaa. Kumpikin joutuu venymään henkilönä ja tarkastelemaan omia arvojaan ja motiivejaan - tekemään valintoja jotka eivät tavallisissa oloissa koskaan olisi ajankohtaisia. Kumpikin solmii myös ihmissuhteita, jotka ainakin jossain määrin saavat väriä olosuhteista.

Kaikki tämä tapahtuu Furstin hallitulla tyylillä - hänen henkilökuvansa ja tunnelmansa piirtyvät pienin vedoin mutta tehokkaasti. Draaman kaari on selkeämpi, kun sitä ei alleviivata, ja jännitys rakentuu pienistä huomioista ja pikaisesta vaaran aavistuksesta. Hänen proosaansa on ilo lukea, koska se kuiskaa ja vihjaa siinä kun heppoisemmat alan tekijät huutavat ja melskaavat. Samalla mieleen tulee se, miten monet hänen seuraamansa ajan merkeistä jotenkin tuntuvat olevan ilmassa taas. 

Luettua: Virpi Hämeen-Anttila ja koukuttava historiallinen dekkari

Koska uusia mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy koko ajan lisää, mutta vanhojakin on vielä lukematta - ja löydän niitä vieläkin enemmän - on kirjauutuuksien seuraaminen jäänyt minulta yhä enemmän taka-alalle, joitakin kestosuosikkeja lukuunottamatta. Joitakin poikkeuksiakin on; jos puhutaan uudesta suomalaisesta dekkarista, kaksi uutta seurattavaa viime vuosina ovat Kati Hiekkapelto ja sitten Virpi Hämeen-Anttila, jolla tosin on jo takanaan pitkä kaunokirjallinen ura.

Hämeen-Anttila on tähän mennessä julkaissut kaksi osaa 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvasta sarjasta, jonka päähenkilö on Karl Axel Björk, rikostutkimusta harrastava virkamies, pimeitä muistoja kantava etsijä, ja yläluokkaisen suomenruotsalaisen suvun mustan lampaan poika. Hänen tutkimustensa ympäristönä on sisällissodan haavoista toipuva nuori tasavalta, jonka ympäristössä ja sisälläkin vielä kuohuu. Pidin jo viime vuonna julkaistusta sarjan ensimmäisestä osasta, "Yön sydän on jäätä", mutta tuore kakkososa "Käärmeitten kesä" on vielä parempi.

En halua puida juonikuvioita sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään, mutta Hämeen-Anttila on luonut todella hyytävän tappajatyypin, jonka jahtaaminen on esitetty hallitusti. Päähenkilö etsivänä, eräänlaisena Holmesina, on hyvä - mutta vielä parempaa on hänen rimpuilunsa eri naisten välillä, sosiaalisen aseman pohdintansa ja identiteettijahtinsa - onko kadonneen isän välirikko varakkaan suvun kanssa lopullinen, vai näemmekö tulevissa osissa päähenkilön kartanonherrana?

Myös pari muuta yksityiskohtaa antaa ymmärtää, että päähenkilön pään menoksi on suunnitteilla kaikenlaista - koukkuja on sekä henkilössä että ympäristössä. Kaiken lisäksi tarinaan osallistuu myös oikeita historian henkilöitä - ja jotenkin siitä välittyy uskottavuus, vaikka tämä tavallaan onkin vaihtoehtoista historiaa. 1920-luvun Helsinki on miljöönä herkästi kuvattu; vaikka en olekaan varsinainen pääkaupunkimme tuntija, olen kuin hänen matkassaan keskustan kaduilla.

Sarjalukijan tunnustuksia

Minä olen sarjalukija - enkä tarkoita sillä pelkästään sitä, että tykkään usein lukea useamman kirjan putkeen, vaikka sekin pitää paikkansa, vaan myös sitä, että mielelläni seuraan hyviä tyyppejä, tarinoita ja tapahtumia useammankin niteen ajan.

Kirjallisuuden alasta riippuen mahdollisuudet toteuttaa tätä mielihalua vaihtelevat; dekkarien maailmassa se on helppoa, koska sarjat ovat sääntö enemmän kuin poikkeus, mutta muitakin esimerkkejä on. Richard Fordin kirjat Frank Bascombesta ovat mieluisia paitsi erillisinä teoksina myös kokonaisuutena, joka peilaa miehen elämää sen eri vaiheissa. Larry McMurtryn tuotannossa palataan tasaisin väliajoin tiettyihin henkilöihin, joiden maailmoissa tapahtuu erilaisia asioita, ja hänkin on ainakin tähän mennessä osannut aina tuoda kehiin myös uusia käänteitä. Muitakin esimerkkejä löytyy, yhtenä yhdistävänä tekijänä kuitenkin yleensä se, etteivät sarjat veny muutamaa teosta pitemmiksi.

Dekkareissa asiat ovat hieman toisin; parhaimmat/pahimmat esimerkit käsittävät kymmeniä teoksia ja vuosia, ja vaikka kokonainen elämänkaarikin on mielenkiintoinen seurantakohde, vaarana on tietysti jännitteen lasku jossakin vaiheessa. Kun mietin omia suosikkejani, ovat sellaiset taitajat jotka pitävät jonkun hahmon hengissä ja voimissaan yli kymmenen teoksen ajan aika harvassa. Reginald Hillin Dalziel ja Pascoe ovat ensimmäinen mieleen tuleva esimerkki hahmoista, jotka toimivat kymmenien vuosien ajan - vaikka sarjan ajan kulku olikin hieman omanlaistaan. Toki siihenkin sarjaan mahtui väliteoksia, mutta sekä ensimmäiset, viimeiset että monet matkan varrella ilmestyneet olivat erinomaisia. Pohjoismaisista vastaavia onnistumisia ovat luomassa ainakin Åke Edwardson ja Markku Ropponen - muta heidän sarjansa ovat vasta vähän toisella kymmenellä; monet muut ovat kompastelleet matkan varrella.

Mutta moni kirjailija osaa myös sopivassa vaiheessa vaihtaa suuntaa ja tehdä välillä jotain aivan muuta - ja useinhan tyyli ja taito toimivat päähenkilöstä tai tarkemmasta genrestä riippumatta. Kaikkein parhaimmillaan kirjailija osaa yhdistää tuttuja ja uusia elementtejä niin, että kokonaisuuden draaan kaari kehittyy samaa tahtia lukijoiden kanssa.