Luettua: Markku Ropponen ja dekkarinautinnon salat

Kesään kuuluvat dekkarit, ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa dekkarimaratonit - koska en aina osta jokaisen suosikkini uusinta teosta heti tuoreeltaan, on minulla parhaassa tapauksessa kolme tai neljäkin saman sarjan teosta kasassa "putkilukua" varten jos siltä tuntuu. Niinpä luin juuri Markku Ropposen mainiosta Kuhala-sarjasta osan nimeltä Kuhala ja kevään ensi ruumis, ja sarjan seuraava osa odottaa jo yöpöydällä. Sen lisäksi niiden jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi uudempaakin teosta - ellei peräti kolme. 

No, tämänkertainen teos oli niin hyvä että pitänee käydä kirjakaupassa - tällä hetkellä Ropponen on noussut suosikkidekkaristiksini ainakin kotimaan tasolla. Hän on aina osannut kehitellä riemastuttavia tarinoita, joissa etenkin laitapuolen kulkijat esitellään hykerryttävällä tavalla, ja kaiken huippuna on tietenkin Otto Kuhala, jonka maallinen vaellus on saamassa jo juhanipeltosmaisia piirteitä. Niinkuin tuo suuri satiirikkoesikuvani, myös Markku Ropponen omaa sellaisen empatian taidon, joka naurunhörähdysten ja jännityksen lomassa ajoittain jopa liikuttaa lukijaa. Ja jos sanoisin hänen olevan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunelämän varteenotettavimpia tulkkeja, en varmaankaan ole kovin väärässä. Jos vielä lisätään tähän se, että rikostarina on toimiva, teknisissä yksityiskohdissa ei vellota, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteitä riittää, lienee aika ilmeistä, että tämä sepustus on suositus.

Ylipäätään Markku Ropposen kirjat saavuttavat jotain sellaista, jota minä yhä enemmän dekkareissani kaipaan (ja miksei muissakin kirjoissani); tarina voi sisältää hyvinkin ikäviä ja traagisia piirteitä, mutta niiden yksityiskohdissa ei ryvetä, ja kaiken alla on kuitenkin jonkinlainen hyvän voittamisen pohjaväre. Maailma on ajoittain ikävä paikka, eivätkä esimerkiksi poliisit - tai rosvot - aina ehkä näe sen hyviä puolia, mutta parhaimmat dekkaristit osaavat tuoda ne esiin vihjaamalla pikemmin kuin osoittelemalla, ja sellaiset tarina kelpaavat minulle hyvin.