Laatuaikaa omassa seurassa

Mitä ilmeisimmin elämä on voittamassa, tai ainakin vähitellen normalisoitumassa, koska viimeksi purkamani turhautuminen on vaihtunut tuskastumiseen siitä, että aika kuluu niin nopeaan eikä kaikkea hauskaa ehdi harrastaa niin paljon kuin mieli tekisi. Päivästä tunti menee tehojumppaan, toinen korkoineen kävelyretkeilyyn, mutta loppuajan käytölle on ilmentynyt melkein liikaa vaihtoehtoja. On kirjoittamista - fiktiota ja faktaa - ja lukemista. On itse asiassa myös pohdintaa siitä, mitä aion isona tehdä.

Etusijalla on tällä hetkellä kirjallinen työ. Joka ilmiselvästi vaatii tiettyä käynnistelyä - ja huomaan myös fiktion puolella, että teksti on tuskan takana vaikka sen tuottaminen onkin hauskaa. Vähemmän hauskaa on sinänsä huomata, että vanhat tekeleet eivät oikein kestä kriittistä tarkastelua - mutta toisaalta on parempi keksiä se nyt kuin sitten kun yritän ylittää julkaisukynnystä. Ja potkiakseni itseäni vauhtiin, olen ilmoittautunut kevääksi dekkarinkirjoittajakoulutukseen. Jännittää...

Faktan puolella on tarkoitus hahmottaa mahdollista tutkimussuunnitelmaa sitten kun tämä dekkarihanke on jonkinlaisessa välikuosissa - ja olen myös luvannut itselleni, että tutkimuspohdinnastakin on jotakin kättä pitempää näytettävänä ennenkuin tämä loma on ohi. Jos en sitä nyt saa aikaiseksi, niin sitten en varmaan ikinä - mutta kyllä tässäkin asiassa tuntuu siltä, että ajatus on ainakin syytä ajatella valmiiksi ja validoida ulkoisesti, ennenkuin olen valmis arkistoimaan sen lopullisesti.

Näitä pohtiessa onkin aika kulunut aika rattoisasti - eikä ulkopuolisia ihmiskontakteja oikein ole ehtinyt kaivatakaan. Päinvastoin oma perhe riittää enemmän kuin hyvin. Yhtä en vain oikein ymmärrä - miten ihmeessä olen ennen ehtinyt käydä töissä? Ja miten tulen ehtimään sinne, kun tämä sairasloma vähitellen loppuu?

Mökkihöperö

Tiistaina on kulunut kolme viikkoa polvileikkauksestani, ja tänään on kaksi viikkoa siitä kun kotiuduin. Olen siis nyt viettänyt 14 päivää pääasiassa 78 neliön kolmiossamme, poislukien muutama lyhyt käynti kaupassa, terveydenhoitajalla ja/tai apteekissa, sekä tietysti päivittäiset kävelylenkkini talon tai korttelin ympäri. En koe olevani mitenkään yltiösosiaalinen ihminen, mutta olen kyllä varmaan tulossa mökkihöperöksi.

Aika ei sinänsä tule pitkäksi - ensinnäkin tämä kuntoutumiseni vie useamman tunnin päivässä joko jumppaamisen tai kävelemisen muodossa, ja toiseksi huomaan vasta nyt voimien palaavan; olin kyllä aika rätti ensimmäiset kotiutumisen jälkeiset päivät. Minulla on tietysti kaikennäköistä lukemista varattuna, ja olen pitkästä aikaa käyttänyt myös vähän aikaa postimerkkikokoelmani järjestämiseen, mutta tärkeimmät hankeeni ovat vielä alkutekijöissään; tutkimussuunnitelmaani olen tähän mennessä käyttänyt tunnin pari, ja kaunokirjallinen hankkeeni on vielä jäissä.

Siihen on tulossa muutos ensi viikolla, kun siirrymme syyslomaksi Kaskisiin - ja minä jään sinne vielä yhdeksi viikoksi sen jälkeenkin - mutta tämä höperöitysvaarani ei katoa mihinkään. Sosiaaliset kontaktit perheen ulkopuolelle ovat pian kuukauden ajan olleet netin varassa, ja vähitellen huomaan somekiintiöni olevan täyttymässä. Kaiken maailman tyhmät kommentit ottavat minua päähän yhä enemmän, ja olen viime päivinä pari kertaa ollut jo yhden klikkauksen päässä ryhtymästä oikein haukkumaan ihmisiä netissä.

Toistaiseksi olen kuitenkin malttanut mieleni - ja ehkäpä voin säästää tämän tuohtumukseni vaikkapa kaunokirjalliseen hankkeeseeni, ja silloinhan siitä voi olla jopa hyötyä... aika näyttää. Siihen asti jatkan siis tätä näppiksen äärellä puhisemista...

Luettua: Mikko-Pekka Heikkinen, Harry Turtledove ja toisenlainen tarina

En sitten jaksanutkaan odottaa ensi kesää ja nidottua versiota, vaan hankin itselleni melkein suoraan painosta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan eli War That Came Early-sarjan kuudennen ja viimeisen osan, Last Ordersin. Lähtökohta oli siis, että Chamberlain ja kumppanit eivät luovuttaneetkaan Tsekkoslovakiaa Hitlerille, ja niin toinen maailmansota syttyi jo vuonna 1938, jolloin Saksan sotakoneisto oli vielä vaiheessa - joskin länsivallat nukkuivat niinkuin seuraavanakin vuonna. Ero todellisuuteen ei siis ole hirveän suuri, ainakaan hänen muihin teoksiinsa verratten, mutta toisaalta se tekee lähtökohdista periaatteessa mielenkiintoisemmat.

Tämä sarja oli rakennettu samalla tavalla kuin hänen magnum opuksensa Timeline 191-sarja, eli tarina kerrotaan rykelmänä henkilökohtaloita, jotka tavalla tai toisella kattavat niin historian kääntökohdat kuin esim. taistelutantereiden todellisuuden. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä sarjan loppua kohden kokonaiskuva sirpaloitui liikaa. Henkilöt sinänsä oli valittu hyvin, ja heidän tarinansa olivat mielenkiintoisia, mutta sarjan edetessä Turtledove käytti yhä enemmän tilaa toistoihin - eikä vain lukijoiden muistin virkistämiseksi. Jossakin vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, kuin kirjan tärkein tehtävä olisi kertoa miten ahdas luukku panssarivaunun sisus onkaan.

Turtledoven kirjoitustahdilla - vähintään pari tiiliskiveä vuodessa ja antologiat päälle - voisi tietysti kuvitella, ettei tekstin hiomiselle tai toimittamiselle jää hirveän paljoa aikaa. Samaten olen tekstistä tulkitsevani, ettei hahmojen kehittymiselle tarinan aikana ole uhrattu hirveästi aikaa - ja luultavasti ihmiset, jotka elävät viisi kuusi vuotta parasta aikaansa sodan melskeissä, jotenkin muuttuvat matkan aikana. Ylipäätänsä päällimäiseksi vaikutelmaksi jäi, että itse lähtökohdan keksimisen jälkeen Turtledove on vain kirjoittanut miettimättä sen enempää. Harmi sinänsä, sillä tiivistämällä, hieman hallitummalla otteella tästä kirjasta ja sarjasta olisi voinut saada todella mielenkiintoisen.

Mikko-Pekka Heikkinen on toista maata - tämä debyyttikirjailija on teoksellaan Terveisiä Kutturasta piirtänyt kuvan siitä, mitä tapahtuu kun pohjoinen Suomi on ensin kyllästynyt etelän harjoittamaan riistoon ja syrjäseutujen näivettämiseen, julistautunut itsenäiseksi ja sen jälkeen vielä aloittanut sotatoimet.

Skaala on pienempi, tämä tarina ei pyri realismiin vaan siinä on selvästi myös absurdeja piirteitä - mutta toteuttamistapa on samantyylinen; tarina kerrotaan vuorotellen muutaman eri henkilön näkökulmasta - ja taustoittamisen Heikkinen hoitaa lehtijuttujen kautta; ei aina toimiva ratkaisu mutta tällä kertaa ihan paikallaan. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen (lähi)tulevaisuuteen, ja sen takaa löytyvä perspektiivi on selvästi enemmän yhteiskunnallinen kuin esim. historioitsija Turtledoven käyttämä.

Heikkisen vahvuus on hänen mielenkiintoinen henkilögalleriansa - molempien osapuolten (anti)sankarit ovat järjestään epätäydellisiä mutta samalla sympatiaa herättäviä, ja huomasin seuraavani heidän kohtaloitaan miltei henkeäni pidätellen. Tarina etenee ripeästi, ja dialogi on luontevaa. Lopputuloksena on hallittu, äyräissään pysyvä kokonaisuus, joka epärealistisista piirteistään huolimatta on niin hyvin ankkuroitu tämän päivän ongelmiin ja haasteisiin, että huomaan jääneeni miettimään sen herättämiä kysymyksiä myös lukemisen jälkeen. 

Polveni ja minä

Niinkuin viime postauksessani totesin, nyt on vuorossa jotakin aivan muuta - mutta ennenkuin pääsen nauttimaan pikku sairaslomastani, on tämä polvileikkaus hoidettava pois alta. Tähän mennessä tapahtunutta: 1980 hajosi nuoren miehen polvi voimistelutunnilla - pesäpallon pelaaminen puukengissä EI ole hyvä ajatus - jonka jälkeen mies vanheni, tunsi silloin tällöin jotain oireita mutta eleli pääpiirteittäin tyytyväisenä kunnes selkä teki tenän kesällä 2013. Sen jälkeen ensin fysioterapeutti ja sitten ortopedi kertoi minulle tekonivelen olevan ainoa järkevä askel, ja tässä sitä nyt ollaan.

Koska minulla ei ole hirveän palkon kokemuksia hoitoprosessin etenemisestä ennen tätä, en osaa sanoa ovatko Coxan prosessit muita tarkemmin mietittyjä, mutta niiden huomassa on ollut turvallista edetä joskin välillä on sattunut pikku mutkia matkaan, kuten esim kotikunnan vaihtaminen kesken prosessin - mutta niihin voin palata joskus toiste. Sen sijaan täytyy myöntää, että olin etukäteismateriaalin sekä hoitohenkilökunnan ja muiden nivelpotilaiden viestien perusteella odottanut hieman rankempia kokemuksia kuin mitä tämä tähän mennessä on ollut.

Eli eilen aamulla olin paikalla seitsemältä, ja erinäisten valmistelujen jälkeen "veitsen alla" jo ennen yhdeksää. Aamupäivän aikana havahduin heräämössä, joskin taisin kyllä olla hereillä ainakin osittain jo leikkaussalin puolella. Ja jo hyvissä ajoin ennen iltapalaa olin jo osastolla. Välillä kyllä sattui - mutta ei läheskään niinkuin olin odottanut - eikä pahoinvointikaan päässyt pilaamaan oloani kuin yhden lyhyen hetken verran.

Tänään olen sitten kävellyt uudella polvellani ensimmäiset kerrat, ja vaikka jälkivuotoa tuli sen verran että verta riitti käytävän lattioita myöten, oli tärkein pointti se miten kevyesti askel sentään nousi. Toinen - ja vielä suurempi - ilonaihe on todeta, että pystyn painamaan koipeni suoremmaksi kuin kertaakaan viimeiseen kolmannesvuosisataan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin nyt terve, ja varmaan jotakin takapakkiakin on vielä edessä - mutta onnistumisen avaimet ovat käsittääkseni nyt täysin omissa käsissäni.

Vaihteeksi jotakin muuta

Torstaina suljin työpaikkani oven takanani, ja seuraavan kerran olen menossa sinne joskus marraskuussa. Kyseessä ei ole loma (paitsi eilen ja maanantaina), vaan tiistaina tehtävä polvileikkaus ja sitä seuraava sairausloma. Itse leikkaus ja sen jälkeinen kuntoutuminen ovat sinänsä prosessi jota odotan tietyllä jännityksellä, ja johon on varmaan syytä vielä palata - mutta tällainen noin 6-8 viikon ajanjakso muualla kuin töissä on kokemus jota myös odotan suurella mielenkiinnolla.

Jos noin muuten vain saisin kaksi kuukautta ylimääräistä vapaata töistä, sille olisi helppo löytää sisältöä. Kakkoskodissamme Kaskisissa on kaikenlaista pikku puuhaa jos vain osaa ja viitsii, kauan pyörittelemäni aikomus ryhtyä tutkijaksi vaatisi käynnistämisaikaa, kirjan käsikirjoitus ja muut kaunokirjalliset hankkeet ovat pahasti vaiheessa, ja lukemattomia kirjoja on juuri melkein lukemattomia. Kaiken tämän välissä voisi vaikka kuntoilla tai harrastaa kotimaanmatkailua, jos energiaa ja rahaa löytyy.

Tosiasiassa taitaa olla varminta olla lataamatta tuohon aikaan liikaa ylimääräisiä odotuksia, koska minulle ilmoitettiin sairaalasta kohtuullisen yksiselitteisesti, että minun tehtäväni tuona ajanjaksona on kuntouttaa polveani - piste. Sen lisäksi tekonivelen sopeutumisprosessi mitä ilmeisimmin on aika tuskallinen, joten voi olla ettei paljoon muuhun edes ole energiaa.

Aika näyttää - mutta mielenkiintoista (ja hieman arveluttavaa) oli toissailtana huomata, miten huojentunut oloni oli, kun olin päässyt kotiin ja vielä sähköpostitse hoitanut pari pikku rästihommaa, joiden jättäminen työtovereille olisi teettänyt heillä kohtuuttomasti lisätyötä. Aina viime vuosiin asti minusta on ollut mukavaa mennä töihin, ja tulos on ollut monella tapaa palkitsevaa, mutta parin viime vuoden aikana tunne on muuttunut. Tällä hetkellä tuntuu oikein hyvältä tietää, että lähimpien kuukausien aikana tiedossa on vaihteeksi jotain muuta.

Luettua: Fredrik Backman ja oikeuden ja kohtuuden ylistys

Pidän kirjoista jotka saavat minut hymyilemään, tai peräti nauramaan ääneen. Pidän myös kirjoista, jotka liikuttavat minua - joskin olen vanhemmiten tullut niin hellämieliseksi, että liikutuksen aiheita pitää hieman säännöstellä. Ja kaikkein eniten pidän sellaisista kirjoista, jotka pistävät minut ajattelemaan asioita, ehkä jopa joltain toiselta kantilta kuin ennen. Joskus harvoin eteen sattuu kirja, joka onnistuu yhdistämään nämä kolme ominaisuutta. Fredrik Backmanin "Mies joka rakasti järjestystä" ("En man som heter Ove") on sellainen kirja.

Tarina on ovelasti rakennettu - jokainen, joka on asunut taloyhtiössä tai vaikkapa toiminut yhdistyksessä, tunnistaa nämä Ovet. He ovat pahimmillaan todella raivostuttavia tyyppejä, jotka ties minkä pikkuseikan perusteella estävät jouhevan elämisen ja olemisen, ja joilla ei vaikuta olevan mitään muuta elämänsisältöä kuin ympäristön kiusaamisen. Backman kuljettaa lukijaa todella ovelasti eteenpäin - takautumat, jotka selittävät miksi Ovesta tuli sellainen kun hän on, vuorottelevat yhä moninaisemman tapahtumien vyöryn kanssa lopputulokseen, josta muodostuu eräänlainen ihmisiksi olemisen puolustuspuhe tai jopa ohjelmajulistus.

En tiedä, miten tätä kirjaa sen kummemmin vielä ruotisin ilman, että sorrun juonipaljastuksiin - toteanpahan vain, että Backman oikeastaan nostaa peilin lukijan eteen ja kysyy, minkälainen jokainen ihminen oikeastaan on - kohteletko sinä lähimmäistäsi niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Ja sen lisäksi kehotan kaikkia lukemaan tämän hauskan, vakavan, haikean ja tärkeän kirjan. Voit lukea sen pelkästään viihteenä - hyvänä sellaisena, mutta parhaimmillaan sen lukeminen saattaa vaikuttaa ajatteluusi ja toimintaasi.

Kesätapahtumien anatomiaa

Olen hankala ihminen. Minusta on mukavaa aina silloin tällöin pistäytyä jossain tapahtumassa, mutta suuret väkijoukot käyvät äkkiä rasittaviksi. Haluan myös, että tielleni osuu mukavia kirja- ja levukauppoja sekä kirppareita, mutta niissä ei saa olla liikaa asiakkaita. Ja jos joku löytää hyvän ja toimivan konseptin tapahtumalleen, sitä ei sitten saisi mennä muuttamaan - paitsi jos minä satun kyllästymään siihen.

Kotiuduimme juuri Loviisasta ja sen Wanhat Talot-tapahtumasta. Kävimme siellä edellisen ja ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, ja tykästyimme sekä tapahtumaan että kaupunkiin - edelliseen ehkä siksi, että se oli sopivan pienimuotoinen, eikä sen ympärillä ollut liikaa hässäkkää. Tällä kertaa tapahtuma oli selvästi suurempi, ja kasvua oli nimenomaan kaikenlaisissa oheisjärjestelyissä - maailman pisimmästä lounaspöydästä varmaan sataan kirpputoriin. Väkeäkin oli liikkeellä huomattavasti enemmän - joskin etäkohteissa kyllä sai kulkea ihan rauhassa.

Vaikka kaupunki oli yhtä mukava kuin ennenkin, ja kohdevalintamme olivat onnistuneita - olimme tällä kertaa etsimässä inspiraatiota keittiöremonttiin ja tutkimassa kuisti- ja puutarhavirityksiä sekä tapettivalintoja - en voi välttyä ajatukselta, että koko tapahtuma nyt oli kasvanut jo mukavuusalueensa äärirajoille. Emme toki juurikaan poikenneet ohjelmastamme, paitsi viimeisessä kohteessa - mutta emme myöskään käyneet missään ylimääräisissä kohteissa

Toisaalta karu totuus taitaa olla se, että tapahtumanjärjestäjä ei voi jäädä aloilleen. Jos ei tähtää kasvuun, niin pitää keksiä jotakin uutta jekkua - ja silloinkin on olemassa vaara, että vanhat kävijät eivät välitä muutoksesta. Itse asiassa voin omista reaktioistani johtaa sen ongelmakehän, johon ratkaisu pitäisi löytää; tykkään siis kirpputorien penkomisesta niin kauan kun valikoima on hyvälaatuista eikä sitä ole liikaa - mutta sata kirpparia samassa kaupungissa ja väenpaljous niiden ympärillä on jo liikaa minulle. Mutta mikä on se sopiva määrä?