Pääsin dekkariviikolla niin hyvän vauhtiin, että juhannuksenakin piti jatkaa pohjoismaisten dekkarien parissa, tällä kertaa kahden entuudestaan tutun nimen parissa.
Jussi Adler-Olsen on minulle sinänsä aika uusi tuttavuus, koska "Metsästäjät" on hänen Osasto Q-sarjansa toinen osa; olen suomennoksissakin kaksi kirjaa jälkijunassa - mutta tätä vauhtia tulen kyllä lukemaan kaikki hänen dekkarinsa. Periaatteessa hänen kirjansa voisivat olla jopa vastenmielisiä; päähenkilö Carl Mörck on "ongelmapoliisiksi" niin kliseinen tapaus, että välillä epäilen Adler-Olsenin vetävän tahallaan överiksi; vanhat traumat painavat, esimiesten kanssa on aina kahnauksia, ja ykistyiselämä on rempallaan. Mörckin johtama "kylmien tapausten osasto" on aika riemastuttava porukka sekin. Väkivaltaakin on, ja aika kuvottavaakin sellaista, mutta jostakin syystä sekin menee läpi.
"Metsästäjät" kertoo karun tarinan yläluokkalaisista kakaroista, jotka jo kouluaikanaan tottuivat tekemään juuri niinkuin halusivat, ja jotka nyt ovat yhteiskunnan huipulla - ja siitä, miten menneisyyden haamut joskus saavat kiinni menestyksekkäämmänkin tyypin. Tarina kulkee kuin juna aina varsin näyttävään loppuun saakka, ja matkaan mahtuu kaikennäköistä sooloilua. Adler-Olsenin hahmot ovat mielenkiintoisia, ja dialogi toimii hyvin. Tämä on useimmilla mittareilla oikein hyvä kirja, ja jatkoakin on siis jo saatavilla.
Arnaldur Indridason on taas jo vanhempi tuttu, mutta hänenkin tuotantonsa pitää kutinsa. "Menneet ja kadonneet" ei ole mikään perinteinen poliisiromaani, vaan kulkee omia polkujaan päähenkilön, rikostutkija Erlendurin mukana. Hän on palannut kotiseudulleen saadakseen takaisin mielenrauhansa, jota on aina painanut hänen pikkuveljensä katoaminen talvimyrskyssä monta vuotta sitten. Samalla hän kiinnostuu toisesta, vanhemmasta tapauksesta - ja vähitellen epävirallinen tutkinta vie hänet mukanaan.
Arnaldur on mestarillinen tunnelmanluoja - niukka ja tuulen tuivertama dialogi muistuttaa mielikuvaani Islannin maaseudusta, ja henkilöt ovat juuri niin kulmikkaita kuin miltä islanninkieli kuulostaa. Tunnelma on käsinkosketeltava, ja tekstiä lukee välillä kuin henkeänsä pidätellen, vaikka se ei varsinaisesti huippujännittävää ole ainakaan perinteisillä mittareilla. Takautumat toimivat myös hyvin. Juonesta ei sen enempää, etten vahingossa tule paljastaneeni liikaa - mutta tämäkin on hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.
keskiviikko 24. kesäkuuta 2015
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Luettua: Pohjoismaisia onnistumisia - dekkariviikon satoa
Dekkariviikon kunniaksi otin itseäni niskasta kiinni ja vaihdoin osan somessa roikkumisesta lukemiseen - ja hyllyhän notkui onneksi mielenkiintoisia dekkareita nimiltä, jotka olivat minulle joko täysin uusia tai välillä unhoon jääneitä.
Ata Hautamäki kuuluu sarjaan kotimaiset dekkaristit, joiden tuotantoon on ollut tarkoitus tutustua, ja "Kadonneet muistot" oli erinomainen aloitus. Hautamäen kerronta kulkee, ja tarina koukuttaa niin, ettei haittaa vaikka se parissa kohdassa mielestäni kokeilee uskottavuuden rajoja. Ennen kaikkea päähenkilö on mielenkiintoinen tapaus - lukija harhautetaan ensin luulemaan kyseessä olevan tyypillisen omissa epäonnistumisissaan rypevän surkimuksen, mutta tilanne kehittyy. Onko tämä jonkinlainen kasvutarina? En tiedä, mutta minuun se teki vaikutuksen; Hautamäki pääsee kirkaasti jatkoon.
Vaikutuksen on tehnyt myös pohjoismaisten ja etenkin ruotsalaisten käännösdekkarien tulva - tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin uusia osaajia ilmestyy likimain päivittäin. Olle Lönnaeus oli minulle uusi tuttavuus, eikä lainkaan huonommasta päästä; "Menneisyyden hinta" on sekin eräänlainen kasvutarina, jossa keski-ikäinen, hieman ryvettynyt mies löytää jonkinlaisen uuden suunnan elämälleen ja ratkaisee menneisyyteensä kuuluneen salaisuuden, jonka varjossa on elänyt.
Tässäkin tapauksessa kerronta sujuu, ja henkilöt ovat elämänmakuisia (mitä se sitten tarkoittaneekaan). Joskus olen ollut huomaavinani, ettei käännös oikein tavoita alkuperäisen kielen vivahteita , mutta tässä tapauksessa ainakin suomenkielinen versio on oikein hyvä. Jos etsin jotain vertailukohdetta, mieleen tulee Åke Edwardsson, mutta eivät hänen Winterdekkarinsa, vaan romaani "Jukebox", jota voin suositella myös dekkareiden ystäville vaikka se ei dekkari olekaan. Myös Lönnaeus jatkaa uraansa, mutta tämän kirjan sankari ei ilmeisesti kuulu uuden dekkarisarjan (?) henkilögalleriaan - oli miten oli, hänen tätä seuraava kirjansa on jo tilauksessa.
Viikon kolmas tapaus oli uusvanha tuttavuus - olen ehkä kymmenisen vuotta sitten lukenut jonkun Inger Frimanssonin ensimmäisistä teoksista, enkä ilmeisesti ollut täysin vakuuttunut koska en sittemmin ole palannut hänen kirjojensa pariin. Jokin aika sitten sain kuitenkin lahjaksi "Rotanpyytäjän", ja sehän osoittautuikin sellaiseksi kirjaksi, joka on vaikea laskea käsistään kun siihen on kerran tarttunut.
Frimansson kuvaa todella taitavasti ihmisiä, joiden elämä suistuu raiteiltaan, ja hänen tapansa vaihtaa kertojanäkökulmaa "uhrin" ja "tekijän" välillä toimii hyvin. Jo ensi sivuilta lähtien lukija odottaa melkein henki kurkussa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka tarinan pääpiirteet voikin arvata, mahtuu matkaan monenlaista mutkaa. Kuka oikein onkaan syypää mihin, ja kuka on uhri? Tunnelma on tiivis jo alusta alkaen, mutta loppuunkin mahtuu vielä lisäkierroksia. Ja minun hyllyyni taitaa mahtua jokunen Frimansson lisää.
Dekkariviikko on lopuillaan, ja välillä voi olla mukavaa lukea jotakin muutakin, mutta myös lukemattomia dekkareita löytyy vielä aika monta, joten tähän aiheeseen lienee syytä palata aika pian uudelleen.
Ata Hautamäki kuuluu sarjaan kotimaiset dekkaristit, joiden tuotantoon on ollut tarkoitus tutustua, ja "Kadonneet muistot" oli erinomainen aloitus. Hautamäen kerronta kulkee, ja tarina koukuttaa niin, ettei haittaa vaikka se parissa kohdassa mielestäni kokeilee uskottavuuden rajoja. Ennen kaikkea päähenkilö on mielenkiintoinen tapaus - lukija harhautetaan ensin luulemaan kyseessä olevan tyypillisen omissa epäonnistumisissaan rypevän surkimuksen, mutta tilanne kehittyy. Onko tämä jonkinlainen kasvutarina? En tiedä, mutta minuun se teki vaikutuksen; Hautamäki pääsee kirkaasti jatkoon.
Vaikutuksen on tehnyt myös pohjoismaisten ja etenkin ruotsalaisten käännösdekkarien tulva - tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin uusia osaajia ilmestyy likimain päivittäin. Olle Lönnaeus oli minulle uusi tuttavuus, eikä lainkaan huonommasta päästä; "Menneisyyden hinta" on sekin eräänlainen kasvutarina, jossa keski-ikäinen, hieman ryvettynyt mies löytää jonkinlaisen uuden suunnan elämälleen ja ratkaisee menneisyyteensä kuuluneen salaisuuden, jonka varjossa on elänyt.
Tässäkin tapauksessa kerronta sujuu, ja henkilöt ovat elämänmakuisia (mitä se sitten tarkoittaneekaan). Joskus olen ollut huomaavinani, ettei käännös oikein tavoita alkuperäisen kielen vivahteita , mutta tässä tapauksessa ainakin suomenkielinen versio on oikein hyvä. Jos etsin jotain vertailukohdetta, mieleen tulee Åke Edwardsson, mutta eivät hänen Winterdekkarinsa, vaan romaani "Jukebox", jota voin suositella myös dekkareiden ystäville vaikka se ei dekkari olekaan. Myös Lönnaeus jatkaa uraansa, mutta tämän kirjan sankari ei ilmeisesti kuulu uuden dekkarisarjan (?) henkilögalleriaan - oli miten oli, hänen tätä seuraava kirjansa on jo tilauksessa.
Viikon kolmas tapaus oli uusvanha tuttavuus - olen ehkä kymmenisen vuotta sitten lukenut jonkun Inger Frimanssonin ensimmäisistä teoksista, enkä ilmeisesti ollut täysin vakuuttunut koska en sittemmin ole palannut hänen kirjojensa pariin. Jokin aika sitten sain kuitenkin lahjaksi "Rotanpyytäjän", ja sehän osoittautuikin sellaiseksi kirjaksi, joka on vaikea laskea käsistään kun siihen on kerran tarttunut.
Frimansson kuvaa todella taitavasti ihmisiä, joiden elämä suistuu raiteiltaan, ja hänen tapansa vaihtaa kertojanäkökulmaa "uhrin" ja "tekijän" välillä toimii hyvin. Jo ensi sivuilta lähtien lukija odottaa melkein henki kurkussa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka tarinan pääpiirteet voikin arvata, mahtuu matkaan monenlaista mutkaa. Kuka oikein onkaan syypää mihin, ja kuka on uhri? Tunnelma on tiivis jo alusta alkaen, mutta loppuunkin mahtuu vielä lisäkierroksia. Ja minun hyllyyni taitaa mahtua jokunen Frimansson lisää.
Dekkariviikko on lopuillaan, ja välillä voi olla mukavaa lukea jotakin muutakin, mutta myös lukemattomia dekkareita löytyy vielä aika monta, joten tähän aiheeseen lienee syytä palata aika pian uudelleen.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Luettua: Anneli Poukka ja tunnelmallisen dekkarin paluu
Minulla on ollut suhteessani dekkareihin pienimuotoinen kriisi; olen jostakin syystä viime aikoina herkistynyt yhä enemmän huonolle kielelle, tyhmille juonenkäänteille ja ahdistaville tilannekuville pahuudesta ja sen uhreista. Aika monet aloittamani kirjat ovat tästä syystä jääneet kesken - ja joukkoon mahtuu myös vanhojen suosikkieni uusia teoksia. Varsinkin tönkkö kielenkäyttö aiheuttaa minulle nykyisin yhä useammin hylkimisreaktion.
Yksi syy tapahtuneeseen saattaa olla vuodenvaihteen jälkeen aloittamani Pahantekijä-koulutus, jonka puitteissa olen paitsi työstänyt omaa dekkaristihaavettani ennen kaikkea pohtinut hyvän dekkarin salaisuutta - etupäässä juuri kielellisesti ja juonellisesti. Toisaalta sain viime tapaamisesta mukaani myös kuluneen talven myönteisimmän uuden dekkarilukukokemuksen.
Nuku nuku nurmilintu on myönteisessä mielessä pienimuotoinen kirja. Sen aihe ei ole mitenkään pieni tai vähäpätöinen, mutta tarina kantaa mukavasti, sen tapahtumaympäristö kiinnostava, ja ylikonstaapeli Hannula pohdintoineen on yksi viime vuosien sympaattisimmista uusista kotimaisista etsivistä. Anneli Poukka onnistuu kuitenkin ennen kaikkea kirjoittamaan sellaista aidontuntuista dialogia, jota lukiessani koin olevani samassa tilassa kuin itse tapahtumat. Se on hyvin tunnelmallinen teos - hiipuvan kirkonkylän alakulo on käsin kosketeltavaa ja sen asukkaiden murheet aika todentuntuisia.
Ja vielä täytyy mainita se, ettei kirjan pienimuotoisuus mielestäni merkinnyt tapahtumien traagisuuden väheksymistä tai häivyttämistä - pikemminkin sain lukijana itse rakentaa käsitykseni elämän raadollisuudesta, sen pimeistä ja toisaalta myös valoisista puolista. Tämä 2012 julkaistu teos on Poukan toinen dekkari, ja ilokseni huomasin häneltä juuri ilmestyneen kolmannen. Tätä menoa sekin pitää lukea.
Yksi syy tapahtuneeseen saattaa olla vuodenvaihteen jälkeen aloittamani Pahantekijä-koulutus, jonka puitteissa olen paitsi työstänyt omaa dekkaristihaavettani ennen kaikkea pohtinut hyvän dekkarin salaisuutta - etupäässä juuri kielellisesti ja juonellisesti. Toisaalta sain viime tapaamisesta mukaani myös kuluneen talven myönteisimmän uuden dekkarilukukokemuksen.
Nuku nuku nurmilintu on myönteisessä mielessä pienimuotoinen kirja. Sen aihe ei ole mitenkään pieni tai vähäpätöinen, mutta tarina kantaa mukavasti, sen tapahtumaympäristö kiinnostava, ja ylikonstaapeli Hannula pohdintoineen on yksi viime vuosien sympaattisimmista uusista kotimaisista etsivistä. Anneli Poukka onnistuu kuitenkin ennen kaikkea kirjoittamaan sellaista aidontuntuista dialogia, jota lukiessani koin olevani samassa tilassa kuin itse tapahtumat. Se on hyvin tunnelmallinen teos - hiipuvan kirkonkylän alakulo on käsin kosketeltavaa ja sen asukkaiden murheet aika todentuntuisia.
Ja vielä täytyy mainita se, ettei kirjan pienimuotoisuus mielestäni merkinnyt tapahtumien traagisuuden väheksymistä tai häivyttämistä - pikemminkin sain lukijana itse rakentaa käsitykseni elämän raadollisuudesta, sen pimeistä ja toisaalta myös valoisista puolista. Tämä 2012 julkaistu teos on Poukan toinen dekkari, ja ilokseni huomasin häneltä juuri ilmestyneen kolmannen. Tätä menoa sekin pitää lukea.
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Vasemmalla kädellä liikenteessä
Minulla on ollut ajokortti vuodesta 1983, ja kilometrejä on tullut varsinkin viimeisen kymmenen vuoden aikana hyvinkin 50.000/v. Tänä aikana olen tosin onnistunut kolhimaan lievästi jokaista omistamaani autoa, yleensä peruuttamalla jotakin päin, mutta yhtäkään matkan keskeyttänyttä onnettomuutta ei ole tapahtunut, ja ainoa henkilövahinko on ollut kerta kerralta hieman kolhiintuneempi ylpeyteni. Olen myös viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana opettanut kolme nuorta ajamaan autoa, ja hekin ovat vielä hengissä - eivätkä tietääkseni edes ole kolhineet omia autojaan.
Olenko minä hyvä kuljettaja, osaanko liikennesäännöt, olenko jopa synnynnäinen pedagogi? Viimeiseen kohtaan osaan ilman muuta vastata kieltävästi, mutta kaksi muutakin ovat kyllä vähintään kyseenalaistettavissa.
Kävimme juuri Englannissa, kolmannen kerran niin, että olimme vuokranneet auton, ja taas kerran vasemmanpuoleinen liikenne oli hieman haastavaa - ja mitä pahinta, haastavampaa kuin aikaisemmilla kerroilla. En eksynyt väärälle ajoradalle, eikä pelti kolissut muutenkaan, mutta sen sijaan vasemmalla kädellä vaihtaminen oli prosessi, jota en kolmessa vuorokaudessa ehtinyt sisäistää automaation tasolle - ja auton ääriviivojen hahmottaminen varsinkin kapeissa paikoissa oli sekin haastavaa. Pyörät nuolivat rotvallin reunaa enemmän kuin kerran. Liikenneympyrät pyörivät tietysti nekin väärään suuntaan, paikoitellen jopa kolmikaistaisina - mutta torvea soittavia kanssa-autoilijoita pahempaa jälkeä en onneksi saanut aikaan. No, ensi kerralla vuokraamme automaattivaihteisen pelin.
Nuo liikennesäännöt ja niiden opettaminen ovatkin sitten pahempi juttu. Vaikka olen siis viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt läpi kaksi opetusprosessia, ja prosessi on tuttu, oli opetuslupani ehtinyt mennä umpeen, joten piakkoin alkavaa (toivottavasti viimeistä) opetusprosessia varten piti tehdä uusi teoriakoe. Kävin läpi liikennesäännöt, yritin muistella knoppeja liikennetilannekysymyksistä - ja kieltämättä uskoin hoitavani asian enemmän tai vähemmän vasemmalla kädellä.
Lopputulos? Narahdin siinä, etten ollut älynnyt teoriakysymysten aikaisempaa enemmän sivuavan itse opetusta ja sen sääntelyä. Niinpä onnistuin ensimmäisen kerran elämässäni reputtamaan teoriakokeessa - eikä minua auta yhtään se, että jotkut kysymyksistä minusta olivat täysin tyhjänpäiväisiä sikäli, etteivät ne liity mitenkään siihen, osaanko pitää kokelaan, itseni ja muun liikenteen turvassa ja samalla välittää tuon ajokokemukseni ja liikenteenlukutaitoni perusteita.
Mutta se on sivuseikka - kysymyspatteri on se mikä on, ja huomenna on edessä toinen yritys. Varmuuden vuoksi olen yrittänyt viestiä tätä haastettani mahdollisimman laajasti, koska häpeän välttäminen lisää positiivista suorituspainetta. Ainakin toivon niin...
Olenko minä hyvä kuljettaja, osaanko liikennesäännöt, olenko jopa synnynnäinen pedagogi? Viimeiseen kohtaan osaan ilman muuta vastata kieltävästi, mutta kaksi muutakin ovat kyllä vähintään kyseenalaistettavissa.
Kävimme juuri Englannissa, kolmannen kerran niin, että olimme vuokranneet auton, ja taas kerran vasemmanpuoleinen liikenne oli hieman haastavaa - ja mitä pahinta, haastavampaa kuin aikaisemmilla kerroilla. En eksynyt väärälle ajoradalle, eikä pelti kolissut muutenkaan, mutta sen sijaan vasemmalla kädellä vaihtaminen oli prosessi, jota en kolmessa vuorokaudessa ehtinyt sisäistää automaation tasolle - ja auton ääriviivojen hahmottaminen varsinkin kapeissa paikoissa oli sekin haastavaa. Pyörät nuolivat rotvallin reunaa enemmän kuin kerran. Liikenneympyrät pyörivät tietysti nekin väärään suuntaan, paikoitellen jopa kolmikaistaisina - mutta torvea soittavia kanssa-autoilijoita pahempaa jälkeä en onneksi saanut aikaan. No, ensi kerralla vuokraamme automaattivaihteisen pelin.
Nuo liikennesäännöt ja niiden opettaminen ovatkin sitten pahempi juttu. Vaikka olen siis viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt läpi kaksi opetusprosessia, ja prosessi on tuttu, oli opetuslupani ehtinyt mennä umpeen, joten piakkoin alkavaa (toivottavasti viimeistä) opetusprosessia varten piti tehdä uusi teoriakoe. Kävin läpi liikennesäännöt, yritin muistella knoppeja liikennetilannekysymyksistä - ja kieltämättä uskoin hoitavani asian enemmän tai vähemmän vasemmalla kädellä.
Lopputulos? Narahdin siinä, etten ollut älynnyt teoriakysymysten aikaisempaa enemmän sivuavan itse opetusta ja sen sääntelyä. Niinpä onnistuin ensimmäisen kerran elämässäni reputtamaan teoriakokeessa - eikä minua auta yhtään se, että jotkut kysymyksistä minusta olivat täysin tyhjänpäiväisiä sikäli, etteivät ne liity mitenkään siihen, osaanko pitää kokelaan, itseni ja muun liikenteen turvassa ja samalla välittää tuon ajokokemukseni ja liikenteenlukutaitoni perusteita.
Mutta se on sivuseikka - kysymyspatteri on se mikä on, ja huomenna on edessä toinen yritys. Varmuuden vuoksi olen yrittänyt viestiä tätä haastettani mahdollisimman laajasti, koska häpeän välttäminen lisää positiivista suorituspainetta. Ainakin toivon niin...
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Kevättä ilmassa (ja vedessä)
Taas on se aika vuodesta, kun elämä palaa. Valo tuli takaisin jo viime kuussa, ja vaikka nyt onkin hieman viileämpää, on maaliskuu ainakin yrittänyt tarjota myös lämpöäkin. Se on mukavaa, joskin valo on tärkeämpää - joskin olen jo niin monessa yhteydessä paasannut sen tulon merkityksestä, ettei siitä sen enempää.
Kevääseen kuuluu muitakin luonnonilmiöitä, jotka eivät kaikki ole niin miellyttäviäkään - jostakin syystä juuri päättyneen talviyritelmän jäljiltä joka paikka oli niin täynnä pölyä ja hiekkaa ettei välillä ole tahtonut saada henkeään kulkemaan, ja minua vielä herkemmät ihmiset ovat olleet todella lujilla, kun edes kotioven ulkopuolelle ei ole ollut menemistä. Toinen vähemmän mukava ilmiö on rapautuva tiestömme, joka selvästi ei kestä leutojen talvien ja hupenevien ylläpitomäärärahojen yhdistelmää - mutta nämä ovat maallisia murheita, jotka menevät ohi viimeistään sitten kun katupölyn korvaa siitepöly.
Sen sijaan olen huomannut seuraavani tänä keväänä jäiden lähtemistä tarkemmin kuin ennen. Jokapäiväinen työmatkani kulkee merenlahden poikki - tiepenkereen yläpuolella on Närpiönjoen suisto eli makeaa vettä, ja sen alapuolella Selkämeri, eli enemmän tai vähemmän suolaista sellaista, joten jäätilanteitakin on kaksi. En tarkkaan tiedä, miten pitkälle jääpeite on tänä talvena ulottunut, mutta ainakin jäät lähtivät meren puolelta aika varhain, kunnes maaliskuun pakkasyöt toivat rannoille taas jonkinlaisen jääpeitteen - jonka kevät on nyt sitten vienyt mennessään.
Ja vaikka yllämainittu voidaankin tulkita lähinnä siten, ettei minulla ole hajuakaan siitä, miten jäiden tulisi käyttäytyä, niin itselleni tärkein huomio on ollut se, miten avoimet vedetkin ovat sellainen kevään ja elämän voittamisen merkki, joka saa hyvälle mielelle ja jaksamaan - ja toisin kuin monivuotinen valoriippuvuuteni, tämä on minulle uusi huomio. Oppia ikä kaikki...
Kevääseen kuuluu muitakin luonnonilmiöitä, jotka eivät kaikki ole niin miellyttäviäkään - jostakin syystä juuri päättyneen talviyritelmän jäljiltä joka paikka oli niin täynnä pölyä ja hiekkaa ettei välillä ole tahtonut saada henkeään kulkemaan, ja minua vielä herkemmät ihmiset ovat olleet todella lujilla, kun edes kotioven ulkopuolelle ei ole ollut menemistä. Toinen vähemmän mukava ilmiö on rapautuva tiestömme, joka selvästi ei kestä leutojen talvien ja hupenevien ylläpitomäärärahojen yhdistelmää - mutta nämä ovat maallisia murheita, jotka menevät ohi viimeistään sitten kun katupölyn korvaa siitepöly.
Sen sijaan olen huomannut seuraavani tänä keväänä jäiden lähtemistä tarkemmin kuin ennen. Jokapäiväinen työmatkani kulkee merenlahden poikki - tiepenkereen yläpuolella on Närpiönjoen suisto eli makeaa vettä, ja sen alapuolella Selkämeri, eli enemmän tai vähemmän suolaista sellaista, joten jäätilanteitakin on kaksi. En tarkkaan tiedä, miten pitkälle jääpeite on tänä talvena ulottunut, mutta ainakin jäät lähtivät meren puolelta aika varhain, kunnes maaliskuun pakkasyöt toivat rannoille taas jonkinlaisen jääpeitteen - jonka kevät on nyt sitten vienyt mennessään.
Ja vaikka yllämainittu voidaankin tulkita lähinnä siten, ettei minulla ole hajuakaan siitä, miten jäiden tulisi käyttäytyä, niin itselleni tärkein huomio on ollut se, miten avoimet vedetkin ovat sellainen kevään ja elämän voittamisen merkki, joka saa hyvälle mielelle ja jaksamaan - ja toisin kuin monivuotinen valoriippuvuuteni, tämä on minulle uusi huomio. Oppia ikä kaikki...
lauantai 21. maaliskuuta 2015
Luettua: Jan Guillou ja kirjallinen mammuttiteos (ja -tauti)
Ken Follett ei ole ainoa kirjailija, joka on aloittanut muualla ja (toistaiseksi) päätynyt historiallisiin mammuttiteoksiin; myöskin yksi naapurimaamme tunnetuimmista kirjallisista profiileista, Jan Guillou, on tehnyt saman tempun; siinä missä Follettin 1900-luku ilmesti kolmena osana, on Guillou tähän mennessä julkaissut jo neljä teosta, mutta päässyt käsittääkseni vasta 1930-lukuun ja natsien nousuun.
Suhtauduin näihin kirjoihin tietyin varauksin; teema on kyllä mielenkiintoinen, mutta Guillou taas aiempien lukukokemuksieni perusteella aikamoinen rähmäkäpälä mitä hahmoihin ja dialogiin tulee, ja toisaalta nippelitietofriikki. Hänen kirjojensa myyntiluvut kylläkin antavat ymmärtää, että hyvinkin moni on kanssani eri mieltä. Ja minun on pakko myöntää, ettei hän pelkää tarttua isoihin teemoihin - ja että taustatyö on kunnossa.
Nyt kun olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, "Brobyggarna" ja "Dandy" (käännöksinä "Sillanrakentajat" ja "Keikari"), sarja vaikuttaa vahvistavan kaikki odotukseni. Lähtöasetelma on mielenkiintoinen - kolme norjalaista veljestä, jotka saavat koulutuksensa ja sivistyksensä Saksassa, ja eri tavoin joutuvat sotien eri osapuolten väliin. Guillou tuntee historian, ajankuva on ja ensimmäisen teoksen itäiseen Afrikkaan sijoittuva osa oli ainakin minulle huomattavan yleissivistävä. Taitavasti hän myös osoittaa sen, miten historiankirjoitus on vähätellyt voittajien syntejä.
Toisaalta hänen henkilönsä ovat pökkelömäisesti kuvattuja - vähän kuin poikakirjojen sivuilta revittyjä - ja etenkin ihmissuhdekuvaus onnahtelee. Eikä Guillou ilmeisesti dialogia kirjoittaessaan juurikaan mieti sitä, miltä lauseet kuulostaisivat ääneen sanottuina. Kaiken tämän jälkeen minun on kuitenkin todettava, että laajat tarinankaaret silti miellyttävät minua niin, että tulen kyllä lukemaan myös jatko-osat sitä mukaan kun saan ne hankittua.
Suhtauduin näihin kirjoihin tietyin varauksin; teema on kyllä mielenkiintoinen, mutta Guillou taas aiempien lukukokemuksieni perusteella aikamoinen rähmäkäpälä mitä hahmoihin ja dialogiin tulee, ja toisaalta nippelitietofriikki. Hänen kirjojensa myyntiluvut kylläkin antavat ymmärtää, että hyvinkin moni on kanssani eri mieltä. Ja minun on pakko myöntää, ettei hän pelkää tarttua isoihin teemoihin - ja että taustatyö on kunnossa.
Nyt kun olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, "Brobyggarna" ja "Dandy" (käännöksinä "Sillanrakentajat" ja "Keikari"), sarja vaikuttaa vahvistavan kaikki odotukseni. Lähtöasetelma on mielenkiintoinen - kolme norjalaista veljestä, jotka saavat koulutuksensa ja sivistyksensä Saksassa, ja eri tavoin joutuvat sotien eri osapuolten väliin. Guillou tuntee historian, ajankuva on ja ensimmäisen teoksen itäiseen Afrikkaan sijoittuva osa oli ainakin minulle huomattavan yleissivistävä. Taitavasti hän myös osoittaa sen, miten historiankirjoitus on vähätellyt voittajien syntejä.
Toisaalta hänen henkilönsä ovat pökkelömäisesti kuvattuja - vähän kuin poikakirjojen sivuilta revittyjä - ja etenkin ihmissuhdekuvaus onnahtelee. Eikä Guillou ilmeisesti dialogia kirjoittaessaan juurikaan mieti sitä, miltä lauseet kuulostaisivat ääneen sanottuina. Kaiken tämän jälkeen minun on kuitenkin todettava, että laajat tarinankaaret silti miellyttävät minua niin, että tulen kyllä lukemaan myös jatko-osat sitä mukaan kun saan ne hankittua.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Kaupunkimatkailun ilot
Käytiin tässä rakkaani kanssa Roomassa kääntymässä pitkän viikonlopun verran, ei varsinaisesti ex tempore mutta normaalin matkustusohjelmamme ulkopuolella. Itse en olisi lähteyt noin kauas "vain kääntymään", mutta matka oli arpajaisvoitto joten muoto oli annettu. Koska olimme kumpikin käyneet Roomassa jo nuoruudessamme, oli helppoa sivuuttaa pakolliset nähtävyydet ja sen sijaan tehdä juuri sitä mitä teki mieli.
Eli me kuljeksimme Trasteveressä, jossa hotellimmekin sijaitsi, ja pällistelimme ihmisiä ja elämää. Löysimme pari mukavaa kirjakauppaa, kävimme paikallisessa "S-Marketissa" ruokaostoksilla ja herkuttelimme hotellihuoneessa, istuskelimme hotellin puutarhassa kirjojemme kanssa, ja kokeilimme Rooman monipuolista gluteenittomien ravintoloiden tarjontaa. Ja ennen kaikkea nautimme auringonvalon voimaannuttavasta tehosta.
Mutta vaikka Rooma näyttikin parhaat puolensa, tulimme silti samaan lopputulokseen jota olemme aikaisemminkin uumoilleet; kaupunkimatkailu on mukavaa, mutta se on mukavampaa vähän pienimuotoisemmissa ympyröissä. Suosikkikohteitamme ovat olleet esim Turku ja Upsala, ja viime vuosina esim. Oxford on tullut listan jatkeeksi; paikkoja, jotka voi hahmottaa kohtuullisen helposti, ja joissa esim. pääsee helposti liikkumaan myös omalla autolla. Rooman keskustaan ei ulkopuolinen edes saa tuoda autoaan - enkä minä edes yrittäisi mistään hinnasta; ikuisen kaupungin liikenteen rinnalla jopa Espanjan maantiet ovat hermolomaa...
Eli me kuljeksimme Trasteveressä, jossa hotellimmekin sijaitsi, ja pällistelimme ihmisiä ja elämää. Löysimme pari mukavaa kirjakauppaa, kävimme paikallisessa "S-Marketissa" ruokaostoksilla ja herkuttelimme hotellihuoneessa, istuskelimme hotellin puutarhassa kirjojemme kanssa, ja kokeilimme Rooman monipuolista gluteenittomien ravintoloiden tarjontaa. Ja ennen kaikkea nautimme auringonvalon voimaannuttavasta tehosta.
Mutta vaikka Rooma näyttikin parhaat puolensa, tulimme silti samaan lopputulokseen jota olemme aikaisemminkin uumoilleet; kaupunkimatkailu on mukavaa, mutta se on mukavampaa vähän pienimuotoisemmissa ympyröissä. Suosikkikohteitamme ovat olleet esim Turku ja Upsala, ja viime vuosina esim. Oxford on tullut listan jatkeeksi; paikkoja, jotka voi hahmottaa kohtuullisen helposti, ja joissa esim. pääsee helposti liikkumaan myös omalla autolla. Rooman keskustaan ei ulkopuolinen edes saa tuoda autoaan - enkä minä edes yrittäisi mistään hinnasta; ikuisen kaupungin liikenteen rinnalla jopa Espanjan maantiet ovat hermolomaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)