Minulla on ollut suhteessani dekkareihin pienimuotoinen kriisi; olen jostakin syystä viime aikoina herkistynyt yhä enemmän huonolle kielelle, tyhmille juonenkäänteille ja ahdistaville tilannekuville pahuudesta ja sen uhreista. Aika monet aloittamani kirjat ovat tästä syystä jääneet kesken - ja joukkoon mahtuu myös vanhojen suosikkieni uusia teoksia. Varsinkin tönkkö kielenkäyttö aiheuttaa minulle nykyisin yhä useammin hylkimisreaktion.
Yksi syy tapahtuneeseen saattaa olla vuodenvaihteen jälkeen aloittamani Pahantekijä-koulutus, jonka puitteissa olen paitsi työstänyt omaa dekkaristihaavettani ennen kaikkea pohtinut hyvän dekkarin salaisuutta - etupäässä juuri kielellisesti ja juonellisesti. Toisaalta sain viime tapaamisesta mukaani myös kuluneen talven myönteisimmän uuden dekkarilukukokemuksen.
Nuku nuku nurmilintu on myönteisessä mielessä pienimuotoinen kirja. Sen aihe ei ole mitenkään pieni tai vähäpätöinen, mutta tarina kantaa mukavasti, sen tapahtumaympäristö kiinnostava, ja ylikonstaapeli Hannula pohdintoineen on yksi viime vuosien sympaattisimmista uusista kotimaisista etsivistä. Anneli Poukka onnistuu kuitenkin ennen kaikkea kirjoittamaan sellaista aidontuntuista dialogia, jota lukiessani koin olevani samassa tilassa kuin itse tapahtumat. Se on hyvin tunnelmallinen teos - hiipuvan kirkonkylän alakulo on käsin kosketeltavaa ja sen asukkaiden murheet aika todentuntuisia.
Ja vielä täytyy mainita se, ettei kirjan pienimuotoisuus mielestäni merkinnyt tapahtumien traagisuuden väheksymistä tai häivyttämistä - pikemminkin sain lukijana itse rakentaa käsitykseni elämän raadollisuudesta, sen pimeistä ja toisaalta myös valoisista puolista. Tämä 2012 julkaistu teos on Poukan toinen dekkari, ja ilokseni huomasin häneltä juuri ilmestyneen kolmannen. Tätä menoa sekin pitää lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti