Dekkariviikon kunniaksi otin itseäni niskasta kiinni ja vaihdoin osan somessa roikkumisesta lukemiseen - ja hyllyhän notkui onneksi mielenkiintoisia dekkareita nimiltä, jotka olivat minulle joko täysin uusia tai välillä unhoon jääneitä.
Ata Hautamäki kuuluu sarjaan kotimaiset dekkaristit, joiden tuotantoon on ollut tarkoitus tutustua, ja "Kadonneet muistot" oli erinomainen aloitus. Hautamäen kerronta kulkee, ja tarina koukuttaa niin, ettei haittaa vaikka se parissa kohdassa mielestäni kokeilee uskottavuuden rajoja. Ennen kaikkea päähenkilö on mielenkiintoinen tapaus - lukija harhautetaan ensin luulemaan kyseessä olevan tyypillisen omissa epäonnistumisissaan rypevän surkimuksen, mutta tilanne kehittyy. Onko tämä jonkinlainen kasvutarina? En tiedä, mutta minuun se teki vaikutuksen; Hautamäki pääsee kirkaasti jatkoon.
Vaikutuksen on tehnyt myös pohjoismaisten ja etenkin ruotsalaisten käännösdekkarien tulva - tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin uusia osaajia ilmestyy likimain päivittäin. Olle Lönnaeus oli minulle uusi tuttavuus, eikä lainkaan huonommasta päästä; "Menneisyyden hinta" on sekin eräänlainen kasvutarina, jossa keski-ikäinen, hieman ryvettynyt mies löytää jonkinlaisen uuden suunnan elämälleen ja ratkaisee menneisyyteensä kuuluneen salaisuuden, jonka varjossa on elänyt.
Tässäkin tapauksessa kerronta sujuu, ja henkilöt ovat elämänmakuisia (mitä se sitten tarkoittaneekaan). Joskus olen ollut huomaavinani, ettei käännös oikein tavoita alkuperäisen kielen vivahteita , mutta tässä tapauksessa ainakin suomenkielinen versio on oikein hyvä. Jos etsin jotain vertailukohdetta, mieleen tulee Åke Edwardsson, mutta eivät hänen Winterdekkarinsa, vaan romaani "Jukebox", jota voin suositella myös dekkareiden ystäville vaikka se ei dekkari olekaan. Myös Lönnaeus jatkaa uraansa, mutta tämän kirjan sankari ei ilmeisesti kuulu uuden dekkarisarjan (?) henkilögalleriaan - oli miten oli, hänen tätä seuraava kirjansa on jo tilauksessa.
Viikon kolmas tapaus oli uusvanha tuttavuus - olen ehkä kymmenisen vuotta sitten lukenut jonkun Inger Frimanssonin ensimmäisistä teoksista, enkä ilmeisesti ollut täysin vakuuttunut koska en sittemmin ole palannut hänen kirjojensa pariin. Jokin aika sitten sain kuitenkin lahjaksi "Rotanpyytäjän", ja sehän osoittautuikin sellaiseksi kirjaksi, joka on vaikea laskea käsistään kun siihen on kerran tarttunut.
Frimansson kuvaa todella taitavasti ihmisiä, joiden elämä suistuu raiteiltaan, ja hänen tapansa vaihtaa kertojanäkökulmaa "uhrin" ja "tekijän" välillä toimii hyvin. Jo ensi sivuilta lähtien lukija odottaa melkein henki kurkussa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka tarinan pääpiirteet voikin arvata, mahtuu matkaan monenlaista mutkaa. Kuka oikein onkaan syypää mihin, ja kuka on uhri? Tunnelma on tiivis jo alusta alkaen, mutta loppuunkin mahtuu vielä lisäkierroksia. Ja minun hyllyyni taitaa mahtua jokunen Frimansson lisää.
Dekkariviikko on lopuillaan, ja välillä voi olla mukavaa lukea jotakin muutakin, mutta myös lukemattomia dekkareita löytyy vielä aika monta, joten tähän aiheeseen lienee syytä palata aika pian uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti