Pääsin dekkariviikolla niin hyvän vauhtiin, että juhannuksenakin piti jatkaa pohjoismaisten dekkarien parissa, tällä kertaa kahden entuudestaan tutun nimen parissa.
Jussi Adler-Olsen on minulle sinänsä aika uusi tuttavuus, koska "Metsästäjät" on hänen Osasto Q-sarjansa toinen osa; olen suomennoksissakin kaksi kirjaa jälkijunassa - mutta tätä vauhtia tulen kyllä lukemaan kaikki hänen dekkarinsa. Periaatteessa hänen kirjansa voisivat olla jopa vastenmielisiä; päähenkilö Carl Mörck on "ongelmapoliisiksi" niin kliseinen tapaus, että välillä epäilen Adler-Olsenin vetävän tahallaan överiksi; vanhat traumat painavat, esimiesten kanssa on aina kahnauksia, ja ykistyiselämä on rempallaan. Mörckin johtama "kylmien tapausten osasto" on aika riemastuttava porukka sekin. Väkivaltaakin on, ja aika kuvottavaakin sellaista, mutta jostakin syystä sekin menee läpi.
"Metsästäjät" kertoo karun tarinan yläluokkalaisista kakaroista, jotka jo kouluaikanaan tottuivat tekemään juuri niinkuin halusivat, ja jotka nyt ovat yhteiskunnan huipulla - ja siitä, miten menneisyyden haamut joskus saavat kiinni menestyksekkäämmänkin tyypin. Tarina kulkee kuin juna aina varsin näyttävään loppuun saakka, ja matkaan mahtuu kaikennäköistä sooloilua. Adler-Olsenin hahmot ovat mielenkiintoisia, ja dialogi toimii hyvin. Tämä on useimmilla mittareilla oikein hyvä kirja, ja jatkoakin on siis jo saatavilla.
Arnaldur Indridason on taas jo vanhempi tuttu, mutta hänenkin tuotantonsa pitää kutinsa. "Menneet ja kadonneet" ei ole mikään perinteinen poliisiromaani, vaan kulkee omia polkujaan päähenkilön, rikostutkija Erlendurin mukana. Hän on palannut kotiseudulleen saadakseen takaisin mielenrauhansa, jota on aina painanut hänen pikkuveljensä katoaminen talvimyrskyssä monta vuotta sitten. Samalla hän kiinnostuu toisesta, vanhemmasta tapauksesta - ja vähitellen epävirallinen tutkinta vie hänet mukanaan.
Arnaldur on mestarillinen tunnelmanluoja - niukka ja tuulen tuivertama dialogi muistuttaa mielikuvaani Islannin maaseudusta, ja henkilöt ovat juuri niin kulmikkaita kuin miltä islanninkieli kuulostaa. Tunnelma on käsinkosketeltava, ja tekstiä lukee välillä kuin henkeänsä pidätellen, vaikka se ei varsinaisesti huippujännittävää ole ainakaan perinteisillä mittareilla. Takautumat toimivat myös hyvin. Juonesta ei sen enempää, etten vahingossa tule paljastaneeni liikaa - mutta tämäkin on hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti