Taas on se aika vuodesta, kun elämä palaa. Valo tuli takaisin jo viime kuussa, ja vaikka nyt onkin hieman viileämpää, on maaliskuu ainakin yrittänyt tarjota myös lämpöäkin. Se on mukavaa, joskin valo on tärkeämpää - joskin olen jo niin monessa yhteydessä paasannut sen tulon merkityksestä, ettei siitä sen enempää.
Kevääseen kuuluu muitakin luonnonilmiöitä, jotka eivät kaikki ole niin miellyttäviäkään - jostakin syystä juuri päättyneen talviyritelmän jäljiltä joka paikka oli niin täynnä pölyä ja hiekkaa ettei välillä ole tahtonut saada henkeään kulkemaan, ja minua vielä herkemmät ihmiset ovat olleet todella lujilla, kun edes kotioven ulkopuolelle ei ole ollut menemistä. Toinen vähemmän mukava ilmiö on rapautuva tiestömme, joka selvästi ei kestä leutojen talvien ja hupenevien ylläpitomäärärahojen yhdistelmää - mutta nämä ovat maallisia murheita, jotka menevät ohi viimeistään sitten kun katupölyn korvaa siitepöly.
Sen sijaan olen huomannut seuraavani tänä keväänä jäiden lähtemistä tarkemmin kuin ennen. Jokapäiväinen työmatkani kulkee merenlahden poikki - tiepenkereen yläpuolella on Närpiönjoen suisto eli makeaa vettä, ja sen alapuolella Selkämeri, eli enemmän tai vähemmän suolaista sellaista, joten jäätilanteitakin on kaksi. En tarkkaan tiedä, miten pitkälle jääpeite on tänä talvena ulottunut, mutta ainakin jäät lähtivät meren puolelta aika varhain, kunnes maaliskuun pakkasyöt toivat rannoille taas jonkinlaisen jääpeitteen - jonka kevät on nyt sitten vienyt mennessään.
Ja vaikka yllämainittu voidaankin tulkita lähinnä siten, ettei minulla ole hajuakaan siitä, miten jäiden tulisi käyttäytyä, niin itselleni tärkein huomio on ollut se, miten avoimet vedetkin ovat sellainen kevään ja elämän voittamisen merkki, joka saa hyvälle mielelle ja jaksamaan - ja toisin kuin monivuotinen valoriippuvuuteni, tämä on minulle uusi huomio. Oppia ikä kaikki...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti