Luettua: Umberto Eco: The Prague Cemetery (Prahan kalmisto), Numero Zero (Numero Zeron tapaus)

Umberto Econ kirjat ovat aikamoisia tapauksia – harva kirjailija pystyi hänen laillaan yhdistämään lennokkaat juonen kuviot syvälliseen sivistykseen, ja vieläpä niin että lopputulos oli luettavaa tekstiä. Hänen lähtökohtansa olivat joko historialliset tapahtumat tai sitten myytit ja legendat, joiden ympärille hän rakensi tarinoita joiden avulla hän pystyi sekä dramatisoimaan historiallisia tapahtumia että valaisemaan ihmisen ja ihmismielen toimintaa (tai toimimattomuutta). Ainakin minut nämä tarinat temaisivat mukaansa, niin että minun välillä piti muistuttaa itseäni siitä, missä kohtaa fiktion raja kulkeekaan.

”Prahan kalmisto” kertoo 1800-luvun loppupuolen nationalistisista ja juutalaisvastaisista virtauksista, rakentaen kuvaa jossa hyvinkin monet tapahtumat ja virtaukset ennemmin tai myöhemmin kulkivat yhden ja saman henkilön kautta. Kuvaan kuuluvat runsaat viittaukset todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin, ja lukijan vastuulle jää pitää mielessään historian ja fiktion raja. Se on sinänsä kiehtovaa – ja tänä päivänä pelottavan relevanttia; kun vihapuhe rehottaa ja ääriliikkeet valtaavat alaa jopa valtionpäämiehiä myöten, tuo rajanveto onkin tärkeä osa kansalaistaitoja.

Päähenkilö (-henkilöt?) on mielenkiintoinen tapaus – arvatenkin hänet on pitänyt jo juonen kannalta muotoilla aika erikoiseksi, ja vaikka Eco ei ehkä ole vahvimmillaan henkilökuvauksessa, tämän ”sankarin” liikkeiden seuraaminen on haastavaa ja mielenkiintoista. Kaiken kaikkiaan Eco pistää lukijan miettimään totuuden/totuuksien käsitteistöä, ja vaikka teksti on aika hidaslukuista viittauksineen, lukukokemus on palkitseva – tosin lukiessa voi olla hyvä pitää hakukone auki, jos haluaa taustoittaa lukemaansa.

”Numero Zeron tapaus” on kevyempi lukukokemus. Muoto on lähempänä perinteistä jännäriä, kertoja on tällä kertaa ”satunnainen sankarihahmo”, ja tarina on tiiviimpi. Tai ainakin periaatteessa, koska taas kerran viittauksia henkilöihin, tapahtumiin ja aatteisiin on huomattava määrä. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen Silvio Berlusconin valtaannousua Italiassa, ja sen viitekehyksenä on fasismin sortuminen ja Mussolinin kuolema keväällä 1945.

Monet kriitikot pitävät tätä kirjaa lähinnä jälkihuomautuksena Econ laajassa ja laadukkaassa tuotannossa – ikäänkuin hän olisi käynyt vielä pöytälaatikot läpi ennen lopettamistaan, ja löytänyt vielä yhden teeman – mutta toisaalta kieli kutittaa ja kertomus kulkee, ja minusta hän ainakin näyttää osaavansa myös rakentaa jännitystä. Ja vaikka tässäkin paljastetaan epämiellyttäviä asioita ajassamme ja annetaan ajattelemisen aiheita, tarinan voi nauttia myös juuri perinteisenä jännärinä.

Yhdessä suhteessa ”Numero Zeron tapaus” selvästi on edeltäjäänsä miellyttävämpi – tai ainakin helpommin sulava lukukokemus; koska saatoin tuntea sympatiaa sen päähenkilöitä kohtaan, se veti tarinanana selkeästi paremmin omin voimin. Se ei sinänsä vaikuta siihen, että ”Prahan kalmisto” kuitenkin oli vankempi kokonaisuus – mutta voi tietysti olla hyvä muistaa, jos esimerkiksi etsii ensi kädessä viihdykettä.