Luettua: Raimo Juhani: Salatuimpaan saakka

Dekkarithan ovat – ainakin alun perin – lähinnä tarkoitettu viihdyttämään, vaikka monet dekkaristit viime vuosikymmeninä ovatkin siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnallisten kannanottojen tai muuten vaan synkempien tarinoiden pariin. Periaatteessa ymmärrän sen – dekkarithan pyörivät yleensä väkivaltaisen kuoleman ympärillä, ja jos asiaa oikein ajattelee, siitä ei pitäisikään voida tehdä silkkaa viihdettä.

Silti on olemassa dekkaristeja, jotka osaavat tehdä tarinoistaan hauskoja ja henkeviä, hyvänolon- eli feelgood-dekkareita – ja jopa hivuttavat joukkoon vähän ajattelemisen aihetta. Ehkä heitä on nykyisin vähemmän kuin ennen, ainakin suhteellisesti ottaen, mutta onneksi edes joitakin. Kotimaan tarjonnan kärkeä on mielestäni Risto Juhani, joka on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa omaperäisestä pikkukaupungin rikoskomisariosta Paavo Iisakki Pesosesta, joista vuonna 2009 julkaistu ”Salatuimpaan saakka” on viides.

En aio kirjoittaa sen juonesta sanaakaan, etten vain paljasta mitään – mutta sanonpahan vain, että yksi Juhanin vahvuuksista on sellaisten tapahtumaketjujen kehittäminen, joita seuraa välillä naureskellen, välillä päätään pudistaen.Tuokiokuvat, sanailut, ikäänkuin vilkaisut ihmisten elämään ja tekemisiin ovat hänen vahvuuksiaan. Risto Juhanilla on pitkä ohjaajanura teatterissa takanaan, ja jotenkin sen aistii hänen kyvyssään rakentaa kohtauksia ja kuljettaa kertomusta eteenpäin.

Tarinat tukeutuvat hykerryttäviin henkilöhahmoihin – pelkästään Pesosen pohdiskelua ja yhteispeliä työtoveriensa kanssa voisi seurata ihan ilman rikosjuontakin. Vaikka Juhani osaa yhdistää lempeän yhteiskuntakritiikin riemastuttavaan sanailuun, kaiken yläpuolella leijuu jonkinlainen humanismi ja ihmisen ymmärtäminen – ja tämä koskee myös rosvoja. Hieno kirja ja todellinen hyvänolondekkari, vaikka käsitteleekin traagisia asioita.