Kirjojen
maailmassa on sellaisiakin tapauksia, joita kaikki kehuvat – blogisteista
kriitikoihin, tavallisista lukijoista kirjallisuuspalkintojen juryihin. Minulla
taas on jonkinlainen ”elitistiongelma” – jos joku esine, ilmiö tai teos on
kaikkien muiden kehuma, minun tekee mieli löytää siitä joku vika, tai
vaihtoehtoisesti löytää joku vastaava, mutta parempi asia, jota voin kehua.
”All The Light We
Cannot See” (suomennettuna ”Kaikki se valo jota emme näe”) on voittanut
Pulitzerpalkinnon, ja kaiketi muitakin kirjallisuuspalkintoja. Sitä on kehuttu
kaikilla kielillä, joita osaan lukea. Ja se on kyllä loistava – en voi muuta
kuin yhtyä kehujien kerhoon, enkä haluakaan.
Miksi se oli niin
hyvä? Se on kerrottu tavalla, joka pakotti ainakin minut, kirjallisen ahmatin,
ahmimaan hitaasti ja välillä palaamaan takaisin muutamia sivuja. Ei siksi, että
olisin hypännyt jonkun kohdan yli, vaan koska teksti vähäeleisyydessään loi
sellaisen läsnäolon tunteen, että minun välillä piti ikäänkuin mennä takaisin
edelliseen huoneeseen katsomaan ympärilleni. Pelkästään kirjoitusjäljen vuoksi
minun pitää varmaan lukea kaikki muutkin kirjat, jotka Anthony Doerr on
kirjoittanut.
Sen päähenkilöt,
orpo Werner ja sokea Marie-Laure, muista hahmoista puhumattakaan, kohtaavat
maailman, jossa ei ole paljon tilaa heikoille tai erilaisille. He elävät
aikana, jolloin kollektiivinen ja henkilökohtainen julmuus sammuttaa enemmän
unelmia ja elämiä kuin oikein kestäisi ajatellakaan. Ja kuitenkin he pystyvät
ylläpitämään inhimillisyyttä – ja ihmisyyttä ylipäätänsä, ja tavallaan
voittamaan pimeän voimat. Tämä kirja kertoo muun muassa siitä, miten pienetkin
hyvät teot voivat saada suuria seurauksia, siinä kuin pahatkin.
Vaikka voisi
luulla, ettei maailmansodan julmuuksista enää voisi kirjoittaa mitään, mikä
liikuttaisi enemmän kuin aikaisemmat kertomukset, Doerrin kyky kertoa suurista
tapahtumista yksittäisten ihmisten kautta on yksi minua kaikkein syvimmälle
koskettaneista lukukokemuksista. Loistava kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti