Optimaalinen lomakokemus

Vietimme taannoin viikon "kolmoskodissamme", anopin huoneistossa Espanjan Aurinkorannikolla, tarkoituksena irrottautua kaikista työrutiineista ja ennen kaikkea nauttia ilmastosta ja tankata valoa. Se onnistuikin yli odotusten - vedimme lonkkaa sunnuntaista keskiviikkoon, nauttien pöydän antimista, yllättävän miellyttävästä lämmöstä, vapaasta aikataulusta ja kaunokirjallisuudesta - kunnes noin keskiviikkoiltana totesimme, että jo viikon lomalle pitää sittenkin keksiä muutakin tekemistä kuin olemista.

Tällä kertaa se ei ollut oikea ongelma, koska saatoimme esim. hurauttaa autolla Malagaan ja käydä katsomassa nykytaidetta ja fiilistelemässä vanhan kaupungin kujilla, mutta kesäkuussa olemme menossa uudestaan, silloin kahden ja puolen viikon ajaksi, ja näillä näkymin joulukuussa taas noin kolmeksi viikoksi. Silloin valo lienee taas pääosassa, mutta kesäkuulle sain tehtäväksi suunnitella ohjelmaa ja tekemistä niin, ettemme tule siellä täihin. Optimaaliseen lomakokemukseen pitää kuulua sopivassa määrin sekä lepoa että tähdellistä tekemistä, mielelle ja/tai keholle.

Kesäkuussa saattaa lisäksi jo olla niin kuumaa, ettei esim. laajamittainen ulkoilu ole edes mahdollista, koska kestämme lämpöä aika huonosti, mutta joitain ajatuksia olen jo ehtinyt kehitellä. Ensinnäkin meidän pitää ottaa mukaan jotain "työtä" tai ainakin opintoja, joskaan ei varsinaisiin palkkatöihimme liittyviä juttuja, saadaksemme tarvittaessa mielekästä tekemistä. Sen lisäksi pitää selvittää, voisiko vaikka mennä tenniskurssille, edellyttäen että sellaisia järjestetään ihmismäisiin kellonaikoihin (lue: ennnekuin elohopea kiipeää yli kahdenkymmenenkolmen).

Ja lopuksi pitää laatia retkiohjelma; vaikka olemme viettäneet Andalusiassa paljonkin aikaa - jopa kokonaisen kevään muutamia vuosia sitten - ovat esim. Cadiz ja Jerez vielä käymättä, maaseudun eri kolkista nyt puhumattakaan, ja autohan on ilmastoitu joten kuumuuttakin voi sietää. Itse asiassa matkan suunnittelu on melkein yhtä hauskaa kuin matkalla olo, varsinkin tällaisena harmaanapäivänä kun lämpö on nollassa.

Luettua: Richard Ford

Taannoisen lomaviikkoni paras kaunokirjallinen lukukokemus oli vanhan suosikkini Richard Fordin uusin teos "Canada", joka tosin sekä ihastutti että vihastutti, mutta joka loppujen lopuksi oli ainakin kohtuullisen vaikuttava kokonaisuus.

Tuo varaukseni liittyi Fordin valitsemaan kerrontatapaan - joka sinänsä on kokonaisuutena myös vahvuus; kirjan kertojaminä on eläkeläinen, joka muistelee tapahtumaketjua joka sattui 50 vuotta aiemmin. Hän paljastaa tarinan dramaattisimmat pääkohdat heti alussa, jonka jälkeen ensimmäisillä sadalla sivulla toistetaan miltei nääntymiseen asti fraaseja kuten "asiathan eivät olleet niin hyvin, kuten sittemmin sain huomata". No, lukijakin huomaa asian kun on sen aika - ja kokonaisuutena perspektiivi toimii oikein hyvin, ja ne pääasiat jotka Ford käsittääkseni haluaa tuoda esille, käyvät myöskin selviksi.

Elämän ja ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuus, unelmien ja todellisuuden yhteentörmäykset, näennäisesti pienten asioiden vaikutus suuriin kokonaisuuksiin - siinä teemoja, joita hän pohdiskelee. Samoja teemoja hän on käynyt läpi myös aikaisemmissa teoksissaan, mutta perspektiivi on nyt virkistävästi toisenlainen.

Tämän lisäksi Ford tavoittaa tekstissään sävyn, joka ei ylikorosta dramaattisia tapahtumia vaan selostaa niitä niinkuin voisi kuvitella nuoren pojan niiden kokeneen ja vanhan miehen niitä muistelevan - ilman ylisuuria adjektiiveja, ilmavasti, siten että lukija saa itse maalata kuvaan värit. Sekä henkilö- että ympäristökuvaukset ovat herkullisia - ääriviivoja, joihin voi itse täyttää omia kuviaan. 

Saako kirjan jättää kesken?

Totesin taannoin, että yöpöydilläni, lukutuolien liepeillä, kirjahyllyissä ym löytyi hyvinkin kymmenkunta kirjaa, joita olin jossakin vaiheessa aloittanut mutta joita en jostain syystä ollut saanut luettua läpi. Niitä oli laidasta laitaan - dekkareita, muuta kaunokirjallisuutta, pari elämäkertaa, historiaa ja kielitiedettä - ja jotkut olivat vasta alussa, mutta ainakin pari kappaletta selvästi vain loppurutistusta vailla. Muutaman niistä laitoin takaisin hyllyyn odottamaan parempaa aikaa, mutta puolisen tusinaa teosta jäi vielä työn alle.

Sitten tulin kysyneeksi paljon lukevalta työtoverilta, montako kirjaa saa jättää kesken menettämättä vakavasti otettavan kirjallisuuden harrastajan statusta. Hän mietti hetken, ja vastasi "pari kolme, tai korkeintaan viisi". "Kerralla?", kysyin. "Ei, vaan vuodessa", ja niin olin yhtäkkiä luiskahtanut harrastelijoiden joukkoon. Ja tilanne vain pahenee. Varasin viikon mittaiselle talvilomalle mukaan kymmenen kirjaa, kaunokirjallisuutta laidasta laitaan - ja kuuden päivän saldo on kolme luettua ja kolme aloitettua mutta eri syistä kesken jätettyä. 

Yksi niistä oli täysin tyhjänpäiväinen, yksi oli liian epämiellyttävä ja rankka (mikä tietysti on dekkarien harrastajalle aina riski - mutta se on täysin oman pohdinnan arvoinen asia), ja yksi teemaltaan tosin virkistävän erilainen, mutta samalla niin epäuskottava ettei sen jatkaminen enää minua motivoinut. Fiktion ei tietenkään tarvitse olla realistista, eikä välttämätta edes uskottavaa, mutta viimemainitussa tapauksessa ainakin minä tarvitsen sitten jonkun toisen koukun jotta tarina kiinnostaisi. Huomasin myös tehneeni virheen kun pakkasin mukaan ainoastaan kaunokirjallisuutta - onneksi asiaa auttoi eteen sattunut divari ja sieltä löydetyt pari mukavaa historiateosta.

Ja mikä edes on vakavasti otettava kirjallisuuden harrastaja? Ilmeisesti en ainakaan minä, vaikka näköjään haluaisin jostakin syystä sellainen olla. Tai sitten pitää muokata määritelmää... Pääasia on, että annan itselleni luvan vastakin jättää kesken vaikka kuinka monta kirjaa, kunhan välillä luen jonkun loppuunkin. Voihan olla, että jään paljosta paitsi - mutta se lienee ainoastaan oma häpeäni.

 

Vuoden 2013 kohokohtia: Musiikki

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.

Luettua: Kjell Westö ja Lars Kepler

Joulupukki oli taas kiltti ja toi meille pinon kirjoja, joihin joulurauhan aikaan on ollut mukava syventyä. Toivomuslistan kärjessä komeilivat Kjell Westön "Kangastus 38" ja Lars Keplerin "Nukkumatti" - ja kas, paketeista löytyivät kummatkin.

Westö piirtää taas tarkkaa ajankuvaa, ja yhdistää henkilökuvauksen ajan historialliseen kehitykseen, ja lopputulos on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Tarina toimii, ja on helppoa samaistua 30-luvun lopun ihmisten ilon- ja huolenaiheisiin - vaikka maailma on vajaan vuosisadan aikana muuttunut melkein täysin, on sitä kansoittava laji samanlainen kuin ennen. Samaistumista auttaa tietysti se, että taidan kuulua viiteryhmään - akateemisesti koulutettuihin suomenruotsalaisiin - joskaan en rahakkaisiin tai helsinkiläisiin sellaisiin. Takautumia Westö käyttää kiitettävän maltillisesti ja luonnikkaasti, ja ne tukevat tarinan kehitystä. 

Kokonaisuus on oikein hyvä, mutta jää kuitenkin paria astetta hänen edellistä kahta järkälettään pienemmäksi. Tosin yhdessä asiassa hieman pienempi formaatti toimii paremmin; siinä kuin edeltäjät ovat ikäänkuin uuvahtaneet loppumetreillä, tämä tarina saa myös oikean päätöksen.

Lars Keplerin kolme edellistä jännäriä on ollut pakko lukea yhdeltä istumalta, eikä tämä viimeisin ole poikkeus - päinvastoin vauhti vain kiihtyy. Itse asiassa minun oli lukiessani pakko välillä pysähtyä ja tarkistaa, etten ollut vahingossa hypännyt jonkun aukeaman yli. "Keplerit" ovat kyllä mainioita tarinan kuljettajia, eikä pitkästymisestä ole pelkoa - melkein jokainen luku päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kirjan laskeminen käsistä on harvinaisen vaikeaa.

Mitä ilmeisimmin kirjoittajilla on myös jonkinlainen pitkän linjan suunnitelma näille kirjoille - Joona Linnan henkilöä ja taustaa on rakennettu sarjan alusta asti, ja juonta sen kummin paljastamatta en voi sanoa muuta, kuin että rakennustyöt jatkuvat, ja että tulen hankkimaan myös seuraavan osan. Jos odottaa poliisityöltä uskottavuutta, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen kirjahankinta, mutta jännityksen ystäville tämä on varma nakki. Itse olen sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, joten salapoliisi saa vaikka pukeutua trikoisiin ja viittaan, kunhan tarina kestää. 

Menestyksen hinta

Ulkona sarastaa kohta neljäs joululomapäivä, ja pikkuhiljaa alkaa normaalin elämisen tunne hiipiä elimistöön. Kuluneeseen kolmeen päivään on tosin mahtunut tämänvuotisen joulunvieton pääjuhla, mutta muuten lähinnä nukkumista, nuokkumista ja tehtävälistan karsintaa. Onneksi vapaata on edessä vielä runsas viikko, koska viimeiset työviikotkin kuluivat aika lailla vanteilla.

Omalta kohdaltani tiedän, että tekemistä on liikaa, eikä velvollisuuksien oravanpyörää ole helppo jarruttaa. Kevyen kenttätutkimuksen perusteella sama ongelma koskettaa monia muitakin, eikä vain omassa organisaatiossani (jossa mm on käyty tänä syksynä yt-neuvottelut), vaan monessa paikassa ja monella alalla. Jos jotakin yhdistävää tekijää etsisi, huonojen aikojen luomien paineiden lisäksi, se voisi olla oireilijoiden keski-ikäisyys. Omassa ikäryhmässäni, noin viisikymppisissä, kovin moni kokee olevansa aika lailla rajoilla. Hyvin harvat ovat saavuttaneet vielä sitä iän ja kokemuksen tuomaa toista tulemista ja valaistumista, jota esim. häämöttävä eläke saattaa tukea.

Taloudellisesti meillä voisi jo olla mahdollisuus miettiä hieman kevyempiä kuvioita - mikä tosin edellyttää sitä, että malttaa päästää irti perinteisestä menestyksen ja vallan tavoittelemisesta, mikä on haaste sinänsä. Mutta sitten on vielä tämä kestävyysvaje, huoltosuhde ja muu kansantalous. Jos kaikki hellittävät kerralla, on se kestämätön tilanne, mutta jokaisen täytyy itse laittaa järjestykseen omat arvonsa. Kysymyksen ei pitäisi kuulua muodossa työ vai terveys, mutta ainakin minusta itsestäni alkaa tuntua, että joudun tekemään jonkinlaista punnitusta näiden kahden välillä - ei tosin joko tai, mutta siten, että ne saa pidettyä jonkinlaisessa tasapainossa.

Bensaa suonissa (ja keltaista nestettä pipon alla)

Koska minulle kertyy maantietä keskimäärin noin 1000 km viikossa, tulee aina välillä myös pohdittua liikennekäyttäytymistä, sekä omaani (tietenkin täysin korrektia) että muiden (usein aika epäilyttävää). Tänä aamuna kolmostiellä oli aika paljon liikennettä, lumi pöllysi ja paikoitellen oli aika liukasta. Niinpä turvavälin pitäminen tuntui aika tärkeältä, varsinkin kun liian lähellä ajaminen kuuluu niihin asioihin, joihin aina välillä huomaan liikenteessä sortuvani.

Ikävä kyllä kaikki eivät ajatelleet samoin; perässäni ajoi Ikaalisista melkein Parkanoon asti pakukuski, joka ilmeisesti halusi säästää polttoainetta kytkemällä autonsa minun vetokoukkuuni - hieman ärsyttävää ja mahdollisia äkkipysähdyksiä ajatellen jopa vaarallista. Pari muutakin välkkyä tapausta ehdin huomata, ja jostakin syystä ne tuntuvat koko ajan lisääntyvän, ellen minä sitten muutu koko ajan pikkutarkemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Onneksi tälläkään kertaa ei tapahtunut mitään ikävää - sen sijaan edellämainitun perskärpäsen lisäksi esim. sellaiset ohittajat, jotka kiilaavat suoraan eteesi niin että lumi (tai esim. rapa, jos on suojakeli) pöllyää, toimivat muistutuksena siitä, että itsekin pitää ajaa siivosti. Ja toisaalta tapasin tiellä myös esim. BMW-kuskin joka ei yrittänyt ohittaa heti kun se oli vähänkin mahdollista...