Westö piirtää taas tarkkaa ajankuvaa, ja yhdistää henkilökuvauksen ajan historialliseen kehitykseen, ja lopputulos on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Tarina toimii, ja on helppoa samaistua 30-luvun lopun ihmisten ilon- ja huolenaiheisiin - vaikka maailma on vajaan vuosisadan aikana muuttunut melkein täysin, on sitä kansoittava laji samanlainen kuin ennen. Samaistumista auttaa tietysti se, että taidan kuulua viiteryhmään - akateemisesti koulutettuihin suomenruotsalaisiin - joskaan en rahakkaisiin tai helsinkiläisiin sellaisiin. Takautumia Westö käyttää kiitettävän maltillisesti ja luonnikkaasti, ja ne tukevat tarinan kehitystä.
Kokonaisuus on oikein hyvä, mutta jää kuitenkin paria astetta hänen edellistä kahta järkälettään pienemmäksi. Tosin yhdessä asiassa hieman pienempi formaatti toimii paremmin; siinä kuin edeltäjät ovat ikäänkuin uuvahtaneet loppumetreillä, tämä tarina saa myös oikean päätöksen.
Lars Keplerin kolme edellistä jännäriä on ollut pakko lukea yhdeltä istumalta, eikä tämä viimeisin ole poikkeus - päinvastoin vauhti vain kiihtyy. Itse asiassa minun oli lukiessani pakko välillä pysähtyä ja tarkistaa, etten ollut vahingossa hypännyt jonkun aukeaman yli. "Keplerit" ovat kyllä mainioita tarinan kuljettajia, eikä pitkästymisestä ole pelkoa - melkein jokainen luku päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kirjan laskeminen käsistä on harvinaisen vaikeaa.
Mitä ilmeisimmin kirjoittajilla on myös jonkinlainen pitkän linjan suunnitelma näille kirjoille - Joona Linnan henkilöä ja taustaa on rakennettu sarjan alusta asti, ja juonta sen kummin paljastamatta en voi sanoa muuta, kuin että rakennustyöt jatkuvat, ja että tulen hankkimaan myös seuraavan osan. Jos odottaa poliisityöltä uskottavuutta, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen kirjahankinta, mutta jännityksen ystäville tämä on varma nakki. Itse olen sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, joten salapoliisi saa vaikka pukeutua trikoisiin ja viittaan, kunhan tarina kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti