Luettua: Raskaan sarjan ottelu - Kepler vs Edwardson

Dekkariteemaviikkoni ovat jatkuneet - ja melkeinpä huipentuneet, koska nyt tekee jo mieli lukea jotakin muuta kuin jännityskirjallisuutta. Toisaalta viimeiset kaksi teostani kuuluivat niihin, joiden lukemista olen odottanut ja miltei pantannut, joten myös laadullisesti kyseessä oli ainakin odotusten huipentuma. Raskaan sarjan ottelu - panoksena Ruotsin mestaruus, tai ainakin paikka finaalissa.

Lars Keplerin Joona Linna-sarjan viimeisin osa, "Vainooja", on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa - koska aikaisemmat kokemukseni Keplereistä antoivat aiheen odottaa ahmintaa yhdellä istumalla, halusin säästää sen ajankohtaan, jolloin minulla tosiaan on aikaa lukea se tarvittaessa kerralla. Eikä siinä mitään, se oli taas kerran sujuvaa tekstiä - välillä minun piti ihan toppuutella itseäni, etten hyppäisi sivulta toiselle lukematta koko sisältöä. Minusta tämä kirja piti kutinsa - jos minulla aikaisempien teosten perusteella oli ennakko-odotuksia, ne kyllä täyttyivät.

Mutta niinkuin lukija ehkä jo on ehtinyt arvata, nuo ennakko-odotukset eivät olleet pelkästään positiivisia. Jäin edellisen kirjan jälkeen miettimään, miten koko sarjan draaman kaari tulee kantamaan, ja tämän jälkeen en oikein tiedä mitä odottaa. Toinen huomioni oli, että kerronta tuntui jotenkin ulkokohtaiselta ja välillä jopa tasapaksulta, vaikka se vetikin. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, koska kirja silti oli helppolukuinen ja jännittävä - mutta jotenkin tarinan juna kulki samaa vauhtia sekä ylä- että alamäissä.

Voi myös olla, että kokonaisvaikutelmaani häiritsivät Joona Linnan tietyt piirteet, jotka eivät ainakaan kehittyneet realistiseen suuntaan. En tähän hätään päässyt tarkistamaan sarjan aikaisempia osia nähdäkseni, muistanko kaikkia asioita oikein, mutta jos Keplerit kirjoittavat lupaamansa viisi osaa lisää, heidän pitää kyllä hieman muuttaa suuntaa jos haluavat pitää minut kyydissä matkan loppuun asti. Se taitaa tosin enemmänkin olla minun ongelmani.

Seuraavaksi tartuin vanhan suosikkini Åke Edwardsonin komisario Erik Winterin tarinan yhdenteentoista osaan, "Talo maailman laidalla" eli "Huset vid världens ände", joka on odottanut hyllyssä vieläkin kauemmin. Kyseessä on eräänlainen paluu - komisario jätettiin edellisen osan lopussa uima-altaan pohjalle ilman tietoa siitä, pääseekö hän sieltä pois. Ilokseni hän selvisi hengissä, joskin tapahtuma jätti jälkensä häneen - nyt hän palaa poliisin työhön, mutta paluu ei ole ristiriidaton.

Itse tarina oli huomattavasti pienimuotoisempi kuin Keplerillä (tosin kenelläpä ei olisi), mutta samalla uskottavampi - joskin poliisien toimintatavat eivät välttämättä täysin seuranneet ohjesääntöä. Edwardsonin suurin vahvuus on tunnelmanluonti, jota hän harrastaa lähinna dialogin avulla. Tarina rönsyilee välillä, mutta samalla päähenkilöt - niin poliisit kuin rosvot ja/tai muutkin - saavat toisenlaista syvyyttä. Yksi koko sarjan päähenkilöistä on eittämättä Göteborgin kaupunki, joka esittäytyy välillä kauniina ja välillä julmana, mutta aina kiehtovana. Ja Erik Winter itse on kiehtova luomus - ensi tarkastelussa varakas snobi jazzeineen, mallasviskeineen ja gourmetruoanlaittoineen, mutta samalla inhimillinen ja epäilevä persoona. Ennen kaikkea Winter ja hänen tiiminsä ovat oikeita ihmisiä, vahvoine mutta myös heikkoine puolineen - mitään teräsmiehiä ei ole näköpiirissä.

Tarina kasvaa melkein salakavalasti jännittäviin mittoihin, mutta siinä missä Kepler kuohuu ja karjuu, Edwardson enemmänkin kuplii ja kuiskaa. Viimeiset kymmenet sivut luin melkein henkeäni pidättäen, ja loppuratkaisu onnistui olemaan sekä looginen että yllättävä. Onneksi sarjan seuraavakin osa on jo ilmestynyt.

Kumpi voitti? Kirjallisuus ei ole kilpailua - minusta Edwardson oli parempi, mutta toisaalta Keplerin taso on ollut niin kova, että sivuhuomautukset saavat turhan paljon huomiota.

Luettua: Kjell Westö ja Lars Kepler

Joulupukki oli taas kiltti ja toi meille pinon kirjoja, joihin joulurauhan aikaan on ollut mukava syventyä. Toivomuslistan kärjessä komeilivat Kjell Westön "Kangastus 38" ja Lars Keplerin "Nukkumatti" - ja kas, paketeista löytyivät kummatkin.

Westö piirtää taas tarkkaa ajankuvaa, ja yhdistää henkilökuvauksen ajan historialliseen kehitykseen, ja lopputulos on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Tarina toimii, ja on helppoa samaistua 30-luvun lopun ihmisten ilon- ja huolenaiheisiin - vaikka maailma on vajaan vuosisadan aikana muuttunut melkein täysin, on sitä kansoittava laji samanlainen kuin ennen. Samaistumista auttaa tietysti se, että taidan kuulua viiteryhmään - akateemisesti koulutettuihin suomenruotsalaisiin - joskaan en rahakkaisiin tai helsinkiläisiin sellaisiin. Takautumia Westö käyttää kiitettävän maltillisesti ja luonnikkaasti, ja ne tukevat tarinan kehitystä. 

Kokonaisuus on oikein hyvä, mutta jää kuitenkin paria astetta hänen edellistä kahta järkälettään pienemmäksi. Tosin yhdessä asiassa hieman pienempi formaatti toimii paremmin; siinä kuin edeltäjät ovat ikäänkuin uuvahtaneet loppumetreillä, tämä tarina saa myös oikean päätöksen.

Lars Keplerin kolme edellistä jännäriä on ollut pakko lukea yhdeltä istumalta, eikä tämä viimeisin ole poikkeus - päinvastoin vauhti vain kiihtyy. Itse asiassa minun oli lukiessani pakko välillä pysähtyä ja tarkistaa, etten ollut vahingossa hypännyt jonkun aukeaman yli. "Keplerit" ovat kyllä mainioita tarinan kuljettajia, eikä pitkästymisestä ole pelkoa - melkein jokainen luku päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kirjan laskeminen käsistä on harvinaisen vaikeaa.

Mitä ilmeisimmin kirjoittajilla on myös jonkinlainen pitkän linjan suunnitelma näille kirjoille - Joona Linnan henkilöä ja taustaa on rakennettu sarjan alusta asti, ja juonta sen kummin paljastamatta en voi sanoa muuta, kuin että rakennustyöt jatkuvat, ja että tulen hankkimaan myös seuraavan osan. Jos odottaa poliisityöltä uskottavuutta, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen kirjahankinta, mutta jännityksen ystäville tämä on varma nakki. Itse olen sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, joten salapoliisi saa vaikka pukeutua trikoisiin ja viittaan, kunhan tarina kestää.