Sitten tulin kysyneeksi paljon lukevalta työtoverilta, montako kirjaa saa jättää kesken menettämättä vakavasti otettavan kirjallisuuden harrastajan statusta. Hän mietti hetken, ja vastasi "pari kolme, tai korkeintaan viisi". "Kerralla?", kysyin. "Ei, vaan vuodessa", ja niin olin yhtäkkiä luiskahtanut harrastelijoiden joukkoon. Ja tilanne vain pahenee. Varasin viikon mittaiselle talvilomalle mukaan kymmenen kirjaa, kaunokirjallisuutta laidasta laitaan - ja kuuden päivän saldo on kolme luettua ja kolme aloitettua mutta eri syistä kesken jätettyä.
Yksi niistä oli täysin tyhjänpäiväinen, yksi oli liian epämiellyttävä ja rankka (mikä tietysti on dekkarien harrastajalle aina riski - mutta se on täysin oman pohdinnan arvoinen asia), ja yksi teemaltaan tosin virkistävän erilainen, mutta samalla niin epäuskottava ettei sen jatkaminen enää minua motivoinut. Fiktion ei tietenkään tarvitse olla realistista, eikä välttämätta edes uskottavaa, mutta viimemainitussa tapauksessa ainakin minä tarvitsen sitten jonkun toisen koukun jotta tarina kiinnostaisi. Huomasin myös tehneeni virheen kun pakkasin mukaan ainoastaan kaunokirjallisuutta - onneksi asiaa auttoi eteen sattunut divari ja sieltä löydetyt pari mukavaa historiateosta.
Ja mikä edes on vakavasti otettava kirjallisuuden harrastaja? Ilmeisesti en ainakaan minä, vaikka näköjään haluaisin jostakin syystä sellainen olla. Tai sitten pitää muokata määritelmää... Pääasia on, että annan itselleni luvan vastakin jättää kesken vaikka kuinka monta kirjaa, kunhan välillä luen jonkun loppuunkin. Voihan olla, että jään paljosta paitsi - mutta se lienee ainoastaan oma häpeäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti