Dekkariteemaviikkoni ovat jatkuneet - ja melkeinpä huipentuneet, koska nyt tekee jo mieli lukea jotakin muuta kuin jännityskirjallisuutta. Toisaalta viimeiset kaksi teostani kuuluivat niihin, joiden lukemista olen odottanut ja miltei pantannut, joten myös laadullisesti kyseessä oli ainakin odotusten huipentuma. Raskaan sarjan ottelu - panoksena Ruotsin mestaruus, tai ainakin paikka finaalissa.
Lars Keplerin Joona Linna-sarjan viimeisin osa, "Vainooja", on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa - koska aikaisemmat kokemukseni Keplereistä antoivat aiheen odottaa ahmintaa yhdellä istumalla, halusin säästää sen ajankohtaan, jolloin minulla tosiaan on aikaa lukea se tarvittaessa kerralla. Eikä siinä mitään, se oli taas kerran sujuvaa tekstiä - välillä minun piti ihan toppuutella itseäni, etten hyppäisi sivulta toiselle lukematta koko sisältöä. Minusta tämä kirja piti kutinsa - jos minulla aikaisempien teosten perusteella oli ennakko-odotuksia, ne kyllä täyttyivät.
Mutta niinkuin lukija ehkä jo on ehtinyt arvata, nuo ennakko-odotukset eivät olleet pelkästään positiivisia. Jäin edellisen kirjan jälkeen miettimään, miten koko sarjan draaman kaari tulee kantamaan, ja tämän jälkeen en oikein tiedä mitä odottaa. Toinen huomioni oli, että kerronta tuntui jotenkin ulkokohtaiselta ja välillä jopa tasapaksulta, vaikka se vetikin. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, koska kirja silti oli helppolukuinen ja jännittävä - mutta jotenkin tarinan juna kulki samaa vauhtia sekä ylä- että alamäissä.
Voi myös olla, että kokonaisvaikutelmaani häiritsivät Joona Linnan tietyt piirteet, jotka eivät ainakaan kehittyneet realistiseen suuntaan. En tähän hätään päässyt tarkistamaan sarjan aikaisempia osia nähdäkseni, muistanko kaikkia asioita oikein, mutta jos Keplerit kirjoittavat lupaamansa viisi osaa lisää, heidän pitää kyllä hieman muuttaa suuntaa jos haluavat pitää minut kyydissä matkan loppuun asti. Se taitaa tosin enemmänkin olla minun ongelmani.
Seuraavaksi tartuin vanhan suosikkini Åke Edwardsonin komisario Erik Winterin tarinan yhdenteentoista osaan, "Talo maailman laidalla" eli "Huset vid världens ände", joka on odottanut hyllyssä vieläkin kauemmin. Kyseessä on eräänlainen paluu - komisario jätettiin edellisen osan lopussa uima-altaan pohjalle ilman tietoa siitä, pääseekö hän sieltä pois. Ilokseni hän selvisi hengissä, joskin tapahtuma jätti jälkensä häneen - nyt hän palaa poliisin työhön, mutta paluu ei ole ristiriidaton.
Itse tarina oli huomattavasti pienimuotoisempi kuin Keplerillä (tosin kenelläpä ei olisi), mutta samalla uskottavampi - joskin poliisien toimintatavat eivät välttämättä täysin seuranneet ohjesääntöä. Edwardsonin suurin vahvuus on tunnelmanluonti, jota hän harrastaa lähinna dialogin avulla. Tarina rönsyilee välillä, mutta samalla päähenkilöt - niin poliisit kuin rosvot ja/tai muutkin - saavat toisenlaista syvyyttä. Yksi koko sarjan päähenkilöistä on eittämättä Göteborgin kaupunki, joka esittäytyy välillä kauniina ja välillä julmana, mutta aina kiehtovana. Ja Erik Winter itse on kiehtova luomus - ensi tarkastelussa varakas snobi jazzeineen, mallasviskeineen ja gourmetruoanlaittoineen, mutta samalla inhimillinen ja epäilevä persoona. Ennen kaikkea Winter ja hänen tiiminsä ovat oikeita ihmisiä, vahvoine mutta myös heikkoine puolineen - mitään teräsmiehiä ei ole näköpiirissä.
Tarina kasvaa melkein salakavalasti jännittäviin mittoihin, mutta siinä missä Kepler kuohuu ja karjuu, Edwardson enemmänkin kuplii ja kuiskaa. Viimeiset kymmenet sivut luin melkein henkeäni pidättäen, ja loppuratkaisu onnistui olemaan sekä looginen että yllättävä. Onneksi sarjan seuraavakin osa on jo ilmestynyt.
Kumpi voitti? Kirjallisuus ei ole kilpailua - minusta Edwardson oli parempi, mutta toisaalta Keplerin taso on ollut niin kova, että sivuhuomautukset saavat turhan paljon huomiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti