Teimme 12-13.7 kesäretken Raumalle, lähinnä tutustumaan vanhaan Raumaan yleisesti, mutta tietenkin myös katsastamaan museotarjontaa. Löysimmekin retkellämme muutamia mukavia ja mielenkiintoisia paikkoja - mutta koska tulimme perille sunnuntaina suurin piirtein museoiden sulkemisaikaan, ja monet niistä ovat maanantaisin kiinni, pari kohdetta jäi käymättä.
Museokorttia saimme sentään hyödyntää Marelassa, joka on vanhassa Raumassa sijaitseva entinen porvariskoti, jonka sisustus pääosin peilaa taloa Rauman kultakaudella 1800-luvun lopulla asuneen varustajaperheen makua. Salonkeja, istuinryhmiä, koristeellisia huonekaluja... mutta ennen kaikkea hieno rakennus, joka osaltaan on esimerkki siitä, miten Raumalla(kin) noina vuosina koristeltiin vanhempiakin rakennuksia uusklassistiseen tyyliin. Itse jugendtaloa asuvana suosin ehkä hieman toisenlaisia ornamentteja, mutta taitavien käsien jälkeä on aina mukava katsella.
Lisää vastaavaa löysimme myös korjausrakennuskeskus Tammelasta - talosta, joka oli ehditty 1970-luvulla korjata pilalle mutta nyt on pelastettu jälkipolville. Sen pihapiirin varastorakennuksesta löysimme ehkä jopa rakenneratkaisun tulevaan kesäkeittiöömme, ja siellä oli myös mielenkiintoinen näyttely vanhan Rauman puretuista tai tuhoutuneista taloista - joita on huomattavan vähän. Onneksi Raumalla ymmärrettiin se, mihin monessa muussa kaupungissa ei kiinnitetty huomiota; vanhat rakennukset - ja vanha asemakaava - voivat olla myös mahdollisuus ja houkutin.
Alueen viehättävyyteen vaikuttaa minusta myös se, että se ei ole mikään ulkoilmamuseo, vaan sieelä asutaan ja tehdään työtä - ja vaikka ympäristö on yhtenevän näköinen, täällä on myös moderneja somistuksia, liikennettä ja muita tämän päivän tunnusmerkkejä.
Tänä päivänä Vanha Rauma on silti myös osa Unescon maailmanperintöä, joten tulevaisuus lienee turvattu. Ja kun Rauma ei tänä päivänä ole mikään varsinainen metropoli, lienee hyvin säilynyt vanhakaupunki kulttuuriperintönä ja matkailunähtävyytenä myös hyvä vetoapu liike-elämälle; ainakin ravintola- ja kahvilatarjonta oli kiitettävän laajaa, ja samaten oli mukava kiertää puoteja. Allekirjoittaneelle jäi erityisen hyvä mieli Vanhan Rauman Kirjakaupasta.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2015
lauantai 18. heinäkuuta 2015
Luettua: Mario Vargas Llosa ja historiallisen romaanin malli
Minulla on tähän mennessä lukemani perusteella hieman kaksijakoinen suhde Mario Vargas Llosan tuotantoon - jotkut hänen kirjoistaan ovat loistavien tarinoiden ja säkenöivän kielen yhdistelmiä, toiset taas tuntuvat päämäärättömältä jaarittelulta. Tosin raja näiden kahden välillä saattaa joskus olla aika häilyvä. Keltin uni ilmestyi kirjahyllyyni jo viime vuonna, ja tulin sitä jossain vaiheessa jo aloittaneeksikin, mutta jostakin syystä jäin noin viiteenkymmeneen sivuun, ja mieleen jäi kuva Vargas Llosan jaarittelevammasta puolesta. Nyt sitten tartuin siihen uudestaan, ja vaikka alku nytkin oli hieman takelteleva, luin 500-sivuisen teoksen toisen puoliskon yhdeltä istumalta, ja olen aika vakuuttunut.
Mitä sitten tapahtui? No, tämä kirja kertoo Roger Casementista, irlantilaisesta vapaustaistelijasta joka ensin kunnostautui alkuasukkaiden puolustajana Belgian Kongossa ja Amazonin alkulähteillä, ja joka sittemmin saavutti kuuluisuutta Irlannin vapauden esitaistelijana - ja hirtettiin Isossa-Britanniassa ystäviensä hylkäämänä maanpetturina ja halveksittuna homoseksuaalina. Vargas Llosa kertoo siis romaanin keinon tarinan miehestä, joka vaikutti historian kulkuun monellakin tavalla, ja joka vieläkin jakaa mielipiteitä.
Samalla hän rakentaa samaa kirjallista traditiota, johon viime talvesta lähtien uppouduin myös Ken Follettin ja Jan Guilloun 1900-lukua kuvaavien kirjasarjojen kautta - mutta onnistuu näistä kahdesta poiketen tekemään sen tavalla, joka yhdistää historialliset draaman kaaret uskottaviin henkilöhahmoihin. Välillä täytyy näköjään katsoa sivusta nähdäkseen selvemmin. Pakko on tietysti todeta, että näiden kolmen herran taustat ovat erilaiset, mutta vaikka myös Follett ja Guillou osaavat rakentaa isoja linjoja, ei ole sattumaa että juuri Mario Vargas Llosa on joukon nobelisti.
Vargas Llosan kerrontatyyli pohjustuu enemmänkin selostukseen kuin dialogiin, ja paikka paikoin teksti muistuttaa melkein asiatekstiä, mutta dialogit ja Casementin mielen liikkeet hän kuvaa luontevasti ja osuvasti. Vaikka tarinasta ei puutu dramaattisia kohtia ja kohtauksia, ne esitetään kiihkottomasti ja alleviivaamatta - jonkun mielestä ehkä kuivasti, mutta minusta siten, että sain itse rakentaa mielikuvat tapahtumien vyörystä. Paikoitellen teksti on hieman koukeroista - mutta olen ollut huomaavinani saman asian joidenkin toistenkin espanjasta käännettyjen tekstien kanssa. Sattumaa vai alkukielen vaikutusta? Mene ja tiedä.
Tämä kuuluu siis minun mielestäni Mario Vargas Llosan onnistumisiin - mieleen tulee lähinnä toinen historiallisia tapahtumia laajemmin kuvaava teos, "Vuohen juhla" - ja itse asiassa nyt voisi olla tilaisuus tarttua myös johonkin niistä hänen kirjoistaan, jotka olen aikaisemmin luokitellut jaarittelupuolelle.
Mitä sitten tapahtui? No, tämä kirja kertoo Roger Casementista, irlantilaisesta vapaustaistelijasta joka ensin kunnostautui alkuasukkaiden puolustajana Belgian Kongossa ja Amazonin alkulähteillä, ja joka sittemmin saavutti kuuluisuutta Irlannin vapauden esitaistelijana - ja hirtettiin Isossa-Britanniassa ystäviensä hylkäämänä maanpetturina ja halveksittuna homoseksuaalina. Vargas Llosa kertoo siis romaanin keinon tarinan miehestä, joka vaikutti historian kulkuun monellakin tavalla, ja joka vieläkin jakaa mielipiteitä.
Samalla hän rakentaa samaa kirjallista traditiota, johon viime talvesta lähtien uppouduin myös Ken Follettin ja Jan Guilloun 1900-lukua kuvaavien kirjasarjojen kautta - mutta onnistuu näistä kahdesta poiketen tekemään sen tavalla, joka yhdistää historialliset draaman kaaret uskottaviin henkilöhahmoihin. Välillä täytyy näköjään katsoa sivusta nähdäkseen selvemmin. Pakko on tietysti todeta, että näiden kolmen herran taustat ovat erilaiset, mutta vaikka myös Follett ja Guillou osaavat rakentaa isoja linjoja, ei ole sattumaa että juuri Mario Vargas Llosa on joukon nobelisti.
Vargas Llosan kerrontatyyli pohjustuu enemmänkin selostukseen kuin dialogiin, ja paikka paikoin teksti muistuttaa melkein asiatekstiä, mutta dialogit ja Casementin mielen liikkeet hän kuvaa luontevasti ja osuvasti. Vaikka tarinasta ei puutu dramaattisia kohtia ja kohtauksia, ne esitetään kiihkottomasti ja alleviivaamatta - jonkun mielestä ehkä kuivasti, mutta minusta siten, että sain itse rakentaa mielikuvat tapahtumien vyörystä. Paikoitellen teksti on hieman koukeroista - mutta olen ollut huomaavinani saman asian joidenkin toistenkin espanjasta käännettyjen tekstien kanssa. Sattumaa vai alkukielen vaikutusta? Mene ja tiedä.
Tämä kuuluu siis minun mielestäni Mario Vargas Llosan onnistumisiin - mieleen tulee lähinnä toinen historiallisia tapahtumia laajemmin kuvaava teos, "Vuohen juhla" - ja itse asiassa nyt voisi olla tilaisuus tarttua myös johonkin niistä hänen kirjoistaan, jotka olen aikaisemmin luokitellut jaarittelupuolelle.
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Vuotemme museokortin kanssa 1: Serlachiuksen Gösta-museo Mäntässä
Kun talvella luimme museokortista, tuli mieleen että se voisi olla hyvä tapa varmistaa, että aina välillä käymme edes jossakin museossa - on hyvä hakea aina välillä uusia impulsseja, mutta varsinkin arjen tuoksinassa lähtemisen kynnys saattaa nousta turhan korkeaksi. Tuumasta toimeen; aloitimme museokorttivuotemme viime maanantaina käymällä Mäntässä.
Käyntikohteemme ei ollut Mäntän kuvataidetapahtuma kokonaisuudessaan, vaan Serlachiuksen taidemuseo Gösta, sen kesänäyttelyt ja ennen kaikkea uudet tilat. Ja vaikka näyttelytkin olivat mielenkiintoisia, suurin elämys oli uusi museorakennus. Ulkoapäin hillitty, hyvin ympäristöön istuva, sisälta avara, valoisa ja tyylikäs. Jos kaipaisin uutta omakotitaloa, siitä olisi malliksi joskin mittakaava pitäisi ehkä tarkistaa.
Toisaalta "Kaukainen kosketus" oli mielenkiintoinen kokonaisuus - vaikka valokuvataide on mielestäni haastava taidemuoto, ja vaikka mitään varsinaisia ahaa-elämyksiä ei tullutkaan, se oli silti tutustumisen arvoinen, ja alleviivasi ainakin kuvien voimaa tarinankerronnassa. Ajatus kuvata Mänttää kymmenen päivän ajan johti hyvinkin erilaisiin lopputuloksiin - joista jotkut menivät minulta täysin ohi, toiset taas liikuttivat syvästikin. Ja Roger Ballenin rintamamiestaloinstallaatiosta saattaisi jopa nähdä unta - ei tosin välttämättä kovin ruusuista sellaista.
Muut nykytaiteen näyttelyt eivät puhutelleet minua ollenkaan samalla tavalla - joskin oli jännittävää käydä läpi "Toisten taidetta"-kokonaisuus; museon verkkosivuja lainatakseni "Outsider-taiteilijat ovat itseoppineita, taidemaailman instituutioiden ulkopuolella työskenteleviä ihmisiä, jotka joskus elävät maailmasta eristäytyneinä tai eristettyinä. Heidän joukkonsa muodostuu hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä. Yhteistä heille on tarve ilmaista itseään taidetta tekemällä." Lopputulokset vaihtelivat liki nerokkaasta lähinnä noloon - mutta taas kerran taide/kauneus on katsojan silmässä, ja teosten terapeuttinen arvo oikeuttaa niiden olemassaolon täysin.
Perinteisemmän taiteen puolella "Malli ja hullu kuvailija" oli onnistunut yritys valaista klassisia taideteoksiamme tarinankerronnan (taas kerran!) ja nimenomaan erilaisen kertojanäkökulman kautta. Eikä esim. Hugo Simbergin töitä koskaan voi katsella liikaa.
Ja yhteenvetona Mänttä on aina käynnin arvoinen paikka - tällä kertaa jätimme siis kuvataideviikkojen näyttelyn Pekilossa väliin, samoin lounaan "vakiopaikassamme" veturitalleilla, mutta jos haluaa venyttää vierailunsa kokopäiväiseksi, nekin sopivat kokonaisuuteen.
Käyntikohteemme ei ollut Mäntän kuvataidetapahtuma kokonaisuudessaan, vaan Serlachiuksen taidemuseo Gösta, sen kesänäyttelyt ja ennen kaikkea uudet tilat. Ja vaikka näyttelytkin olivat mielenkiintoisia, suurin elämys oli uusi museorakennus. Ulkoapäin hillitty, hyvin ympäristöön istuva, sisälta avara, valoisa ja tyylikäs. Jos kaipaisin uutta omakotitaloa, siitä olisi malliksi joskin mittakaava pitäisi ehkä tarkistaa.
Toisaalta "Kaukainen kosketus" oli mielenkiintoinen kokonaisuus - vaikka valokuvataide on mielestäni haastava taidemuoto, ja vaikka mitään varsinaisia ahaa-elämyksiä ei tullutkaan, se oli silti tutustumisen arvoinen, ja alleviivasi ainakin kuvien voimaa tarinankerronnassa. Ajatus kuvata Mänttää kymmenen päivän ajan johti hyvinkin erilaisiin lopputuloksiin - joista jotkut menivät minulta täysin ohi, toiset taas liikuttivat syvästikin. Ja Roger Ballenin rintamamiestaloinstallaatiosta saattaisi jopa nähdä unta - ei tosin välttämättä kovin ruusuista sellaista.
Muut nykytaiteen näyttelyt eivät puhutelleet minua ollenkaan samalla tavalla - joskin oli jännittävää käydä läpi "Toisten taidetta"-kokonaisuus; museon verkkosivuja lainatakseni "Outsider-taiteilijat ovat itseoppineita, taidemaailman instituutioiden ulkopuolella työskenteleviä ihmisiä, jotka joskus elävät maailmasta eristäytyneinä tai eristettyinä. Heidän joukkonsa muodostuu hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä. Yhteistä heille on tarve ilmaista itseään taidetta tekemällä." Lopputulokset vaihtelivat liki nerokkaasta lähinnä noloon - mutta taas kerran taide/kauneus on katsojan silmässä, ja teosten terapeuttinen arvo oikeuttaa niiden olemassaolon täysin.
Perinteisemmän taiteen puolella "Malli ja hullu kuvailija" oli onnistunut yritys valaista klassisia taideteoksiamme tarinankerronnan (taas kerran!) ja nimenomaan erilaisen kertojanäkökulman kautta. Eikä esim. Hugo Simbergin töitä koskaan voi katsella liikaa.
Ja yhteenvetona Mänttä on aina käynnin arvoinen paikka - tällä kertaa jätimme siis kuvataideviikkojen näyttelyn Pekilossa väliin, samoin lounaan "vakiopaikassamme" veturitalleilla, mutta jos haluaa venyttää vierailunsa kokopäiväiseksi, nekin sopivat kokonaisuuteen.
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Luettua: Raskaan sarjan ottelu - Kepler vs Edwardson
Dekkariteemaviikkoni ovat jatkuneet - ja melkeinpä huipentuneet, koska nyt tekee jo mieli lukea jotakin muuta kuin jännityskirjallisuutta. Toisaalta viimeiset kaksi teostani kuuluivat niihin, joiden lukemista olen odottanut ja miltei pantannut, joten myös laadullisesti kyseessä oli ainakin odotusten huipentuma. Raskaan sarjan ottelu - panoksena Ruotsin mestaruus, tai ainakin paikka finaalissa.
Lars Keplerin Joona Linna-sarjan viimeisin osa, "Vainooja", on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa - koska aikaisemmat kokemukseni Keplereistä antoivat aiheen odottaa ahmintaa yhdellä istumalla, halusin säästää sen ajankohtaan, jolloin minulla tosiaan on aikaa lukea se tarvittaessa kerralla. Eikä siinä mitään, se oli taas kerran sujuvaa tekstiä - välillä minun piti ihan toppuutella itseäni, etten hyppäisi sivulta toiselle lukematta koko sisältöä. Minusta tämä kirja piti kutinsa - jos minulla aikaisempien teosten perusteella oli ennakko-odotuksia, ne kyllä täyttyivät.
Mutta niinkuin lukija ehkä jo on ehtinyt arvata, nuo ennakko-odotukset eivät olleet pelkästään positiivisia. Jäin edellisen kirjan jälkeen miettimään, miten koko sarjan draaman kaari tulee kantamaan, ja tämän jälkeen en oikein tiedä mitä odottaa. Toinen huomioni oli, että kerronta tuntui jotenkin ulkokohtaiselta ja välillä jopa tasapaksulta, vaikka se vetikin. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, koska kirja silti oli helppolukuinen ja jännittävä - mutta jotenkin tarinan juna kulki samaa vauhtia sekä ylä- että alamäissä.
Voi myös olla, että kokonaisvaikutelmaani häiritsivät Joona Linnan tietyt piirteet, jotka eivät ainakaan kehittyneet realistiseen suuntaan. En tähän hätään päässyt tarkistamaan sarjan aikaisempia osia nähdäkseni, muistanko kaikkia asioita oikein, mutta jos Keplerit kirjoittavat lupaamansa viisi osaa lisää, heidän pitää kyllä hieman muuttaa suuntaa jos haluavat pitää minut kyydissä matkan loppuun asti. Se taitaa tosin enemmänkin olla minun ongelmani.
Seuraavaksi tartuin vanhan suosikkini Åke Edwardsonin komisario Erik Winterin tarinan yhdenteentoista osaan, "Talo maailman laidalla" eli "Huset vid världens ände", joka on odottanut hyllyssä vieläkin kauemmin. Kyseessä on eräänlainen paluu - komisario jätettiin edellisen osan lopussa uima-altaan pohjalle ilman tietoa siitä, pääseekö hän sieltä pois. Ilokseni hän selvisi hengissä, joskin tapahtuma jätti jälkensä häneen - nyt hän palaa poliisin työhön, mutta paluu ei ole ristiriidaton.
Itse tarina oli huomattavasti pienimuotoisempi kuin Keplerillä (tosin kenelläpä ei olisi), mutta samalla uskottavampi - joskin poliisien toimintatavat eivät välttämättä täysin seuranneet ohjesääntöä. Edwardsonin suurin vahvuus on tunnelmanluonti, jota hän harrastaa lähinna dialogin avulla. Tarina rönsyilee välillä, mutta samalla päähenkilöt - niin poliisit kuin rosvot ja/tai muutkin - saavat toisenlaista syvyyttä. Yksi koko sarjan päähenkilöistä on eittämättä Göteborgin kaupunki, joka esittäytyy välillä kauniina ja välillä julmana, mutta aina kiehtovana. Ja Erik Winter itse on kiehtova luomus - ensi tarkastelussa varakas snobi jazzeineen, mallasviskeineen ja gourmetruoanlaittoineen, mutta samalla inhimillinen ja epäilevä persoona. Ennen kaikkea Winter ja hänen tiiminsä ovat oikeita ihmisiä, vahvoine mutta myös heikkoine puolineen - mitään teräsmiehiä ei ole näköpiirissä.
Tarina kasvaa melkein salakavalasti jännittäviin mittoihin, mutta siinä missä Kepler kuohuu ja karjuu, Edwardson enemmänkin kuplii ja kuiskaa. Viimeiset kymmenet sivut luin melkein henkeäni pidättäen, ja loppuratkaisu onnistui olemaan sekä looginen että yllättävä. Onneksi sarjan seuraavakin osa on jo ilmestynyt.
Kumpi voitti? Kirjallisuus ei ole kilpailua - minusta Edwardson oli parempi, mutta toisaalta Keplerin taso on ollut niin kova, että sivuhuomautukset saavat turhan paljon huomiota.
Lars Keplerin Joona Linna-sarjan viimeisin osa, "Vainooja", on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa - koska aikaisemmat kokemukseni Keplereistä antoivat aiheen odottaa ahmintaa yhdellä istumalla, halusin säästää sen ajankohtaan, jolloin minulla tosiaan on aikaa lukea se tarvittaessa kerralla. Eikä siinä mitään, se oli taas kerran sujuvaa tekstiä - välillä minun piti ihan toppuutella itseäni, etten hyppäisi sivulta toiselle lukematta koko sisältöä. Minusta tämä kirja piti kutinsa - jos minulla aikaisempien teosten perusteella oli ennakko-odotuksia, ne kyllä täyttyivät.
Mutta niinkuin lukija ehkä jo on ehtinyt arvata, nuo ennakko-odotukset eivät olleet pelkästään positiivisia. Jäin edellisen kirjan jälkeen miettimään, miten koko sarjan draaman kaari tulee kantamaan, ja tämän jälkeen en oikein tiedä mitä odottaa. Toinen huomioni oli, että kerronta tuntui jotenkin ulkokohtaiselta ja välillä jopa tasapaksulta, vaikka se vetikin. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, koska kirja silti oli helppolukuinen ja jännittävä - mutta jotenkin tarinan juna kulki samaa vauhtia sekä ylä- että alamäissä.
Voi myös olla, että kokonaisvaikutelmaani häiritsivät Joona Linnan tietyt piirteet, jotka eivät ainakaan kehittyneet realistiseen suuntaan. En tähän hätään päässyt tarkistamaan sarjan aikaisempia osia nähdäkseni, muistanko kaikkia asioita oikein, mutta jos Keplerit kirjoittavat lupaamansa viisi osaa lisää, heidän pitää kyllä hieman muuttaa suuntaa jos haluavat pitää minut kyydissä matkan loppuun asti. Se taitaa tosin enemmänkin olla minun ongelmani.
Seuraavaksi tartuin vanhan suosikkini Åke Edwardsonin komisario Erik Winterin tarinan yhdenteentoista osaan, "Talo maailman laidalla" eli "Huset vid världens ände", joka on odottanut hyllyssä vieläkin kauemmin. Kyseessä on eräänlainen paluu - komisario jätettiin edellisen osan lopussa uima-altaan pohjalle ilman tietoa siitä, pääseekö hän sieltä pois. Ilokseni hän selvisi hengissä, joskin tapahtuma jätti jälkensä häneen - nyt hän palaa poliisin työhön, mutta paluu ei ole ristiriidaton.
Itse tarina oli huomattavasti pienimuotoisempi kuin Keplerillä (tosin kenelläpä ei olisi), mutta samalla uskottavampi - joskin poliisien toimintatavat eivät välttämättä täysin seuranneet ohjesääntöä. Edwardsonin suurin vahvuus on tunnelmanluonti, jota hän harrastaa lähinna dialogin avulla. Tarina rönsyilee välillä, mutta samalla päähenkilöt - niin poliisit kuin rosvot ja/tai muutkin - saavat toisenlaista syvyyttä. Yksi koko sarjan päähenkilöistä on eittämättä Göteborgin kaupunki, joka esittäytyy välillä kauniina ja välillä julmana, mutta aina kiehtovana. Ja Erik Winter itse on kiehtova luomus - ensi tarkastelussa varakas snobi jazzeineen, mallasviskeineen ja gourmetruoanlaittoineen, mutta samalla inhimillinen ja epäilevä persoona. Ennen kaikkea Winter ja hänen tiiminsä ovat oikeita ihmisiä, vahvoine mutta myös heikkoine puolineen - mitään teräsmiehiä ei ole näköpiirissä.
Tarina kasvaa melkein salakavalasti jännittäviin mittoihin, mutta siinä missä Kepler kuohuu ja karjuu, Edwardson enemmänkin kuplii ja kuiskaa. Viimeiset kymmenet sivut luin melkein henkeäni pidättäen, ja loppuratkaisu onnistui olemaan sekä looginen että yllättävä. Onneksi sarjan seuraavakin osa on jo ilmestynyt.
Kumpi voitti? Kirjallisuus ei ole kilpailua - minusta Edwardson oli parempi, mutta toisaalta Keplerin taso on ollut niin kova, että sivuhuomautukset saavat turhan paljon huomiota.
perjantai 3. heinäkuuta 2015
Linnut ja minä
Suhteeni lintuihin ei ole tietopohjainen - en tiedä mitä olen tehnyt koulun biologiantunneilla, mutta lintutuntemukseni on lähestulkoon tasoa "pikkulinnut, vähän isommat linnut, isot linnut", joskin jotkut lajit tietysti ovat tuttuja. Yhteiselomme on yleisesti ottaen ollut aika leppoisaa, mutta viimeisen kolmen vuoden kaskislaisuuden aikana siihen on tullut parikin säröä.
Ensinnäkin linnut ovat yksi tämän muuten niin hiljaisen ja rauhallisen kaupungin kahdesta pahimmasta melunlähteestä (toinen on mönkijät ja muut moottoripäristimet, mutta en vielä ole niin vanha, että rupeaisin valittamaan nuorison pitävän liikaa meteliä - ehkä ensi vuonna sitten...). Varsinkin pariutumis- ja pesänvahtimisaikaan vaikuttaa siltä, kuin harakka- ja lokkiklaanien reviirit kohtaisivat nimenomaan meidän tontillamme, ja rääyntää ja muuta mekkalaa riittää yli oman tarpeen. Hiljaisempinä päivinä jopa pikkulintujen laulu kuulostaa lähinnä karjumiselta.
Toiseksikin, niiden sisä- tai pikemminkin ulkosiisteys ei oikein vastaa minun odotuksiani - ja toisin kuin koirien kanssa, lintujen omistajia ei voi juosta kiinni ja haukkua pystyyn, jos jätöksiä ei korjata. Koska talomme on aika korkealla paikalla, ja harjakorkeuskin on kohtalainen, savupiippumme ovat mitä ilmeisimmin suosittu tähystyspaikka, ja sieltä lähdettäessä on ilmeisen mukavaa tyhjentää lasti nimenomaan autopaikallemme. Tästä asiasta todisteena on kesän mittaan yhä valkolaikkuisempi automme. No, toissapäivänä kävimme autopesussa, ja pysäköin kiiltelevän koslamme kadun varteen, hieman toiseen suuntaan ja kauemmas tähystyspaikasta. Miten kävi? Eilen auto oli tietenkin valkolaikkuinen - ja autopaikka siisti.
Minun pitää ilmeisesti rakentaa autotalli - ja antaa Fordin muotoiluosastolle palautetta siitä, että Mondeo ilmeisessti muistuttaa Bajamajaa ilmasta käsin. Toinen vaihtoehto on sähköistää piipunpellit - joskin voi olla, että nuohoojalla olisi siihen sanomista.
Ensinnäkin linnut ovat yksi tämän muuten niin hiljaisen ja rauhallisen kaupungin kahdesta pahimmasta melunlähteestä (toinen on mönkijät ja muut moottoripäristimet, mutta en vielä ole niin vanha, että rupeaisin valittamaan nuorison pitävän liikaa meteliä - ehkä ensi vuonna sitten...). Varsinkin pariutumis- ja pesänvahtimisaikaan vaikuttaa siltä, kuin harakka- ja lokkiklaanien reviirit kohtaisivat nimenomaan meidän tontillamme, ja rääyntää ja muuta mekkalaa riittää yli oman tarpeen. Hiljaisempinä päivinä jopa pikkulintujen laulu kuulostaa lähinnä karjumiselta.
Toiseksikin, niiden sisä- tai pikemminkin ulkosiisteys ei oikein vastaa minun odotuksiani - ja toisin kuin koirien kanssa, lintujen omistajia ei voi juosta kiinni ja haukkua pystyyn, jos jätöksiä ei korjata. Koska talomme on aika korkealla paikalla, ja harjakorkeuskin on kohtalainen, savupiippumme ovat mitä ilmeisimmin suosittu tähystyspaikka, ja sieltä lähdettäessä on ilmeisen mukavaa tyhjentää lasti nimenomaan autopaikallemme. Tästä asiasta todisteena on kesän mittaan yhä valkolaikkuisempi automme. No, toissapäivänä kävimme autopesussa, ja pysäköin kiiltelevän koslamme kadun varteen, hieman toiseen suuntaan ja kauemmas tähystyspaikasta. Miten kävi? Eilen auto oli tietenkin valkolaikkuinen - ja autopaikka siisti.
Minun pitää ilmeisesti rakentaa autotalli - ja antaa Fordin muotoiluosastolle palautetta siitä, että Mondeo ilmeisessti muistuttaa Bajamajaa ilmasta käsin. Toinen vaihtoehto on sähköistää piipunpellit - joskin voi olla, että nuohoojalla olisi siihen sanomista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)