Sara Hildénin taidemuseossa on mukava käydä - siellä järjestettävät näyttelyt ovat yleensä joko loistavia tai vähintään raivostuttavia, mutta harvoin tylsiä tai yhdentekeviä. Tällä kertaa tutustumiskohteena oli Carolus Enckell, yksi kotimaisen nykytaiteen suurista nimistä. Olen ihmetellyt ja ihastellut hänen töitään ennenkin, mutta kokonaista retrospektiivia en ole nähnyt. Ja se on avoinna toukokuun puoliväliin, joten kerrankin ehdin kirjoittaa jostakin, jota voin vieläpä suositella muillekin.
Tässä kohdassa tiedän useitakin tuttaviani, jotka voisivat luetella kaikennäköisiä kliseitä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei, ja mitä taiteilija oikein luulee tekevänsä ja kuka hän kuvittelee olevansa - itse tyydyn toteamaan, että taide suureksi osaksi on katsojan silmässä, ja että tässä poiminnassa oli sekä loistavia että raivostuttavia teoksia. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Miksei olisi - se riippuu ihan kontekstista.
Minua miellytti eniten kolme asiaa. Ensinnäkin joidenkin töiden tekstuuri - miten näennäisesti yksivärinen onkin vaikka kuinka monimuotoista. Toiseksikin, ja vielä enemmän, hänen tapansa palata tiettyihin muotoihin ja kehittää ikäänkuin tarinaa joka jatkuu taulusta ja joskus jopa vuodesta toiseen. Kaikkein eniten minua kuitenkin miellytti ahaa-elämys, jonka sain näyttelyn ensimmäisen huoneen valoisan raidallisista aiheista (en nyt mistään löydä sarjan nimeä...) - koska koin ymmärtäväni mitä hän ajoi takaa, ja että voisin itsekin toimia juuri niin jos osaisin ilmaista itseäni graafisesti. Jossakin löytyy joku mielenkiintoinen asia, yksityiskohta josta tulee kuva - ja kun siitä karsii turhat koristeet, siitä voi tulla juuri vaikkapa raidallinen...
Näyttelyesitteessä todettiin Enckellin taiteen samalla olevan kevyesti ironinen kannanotto johonkin - oli se sitten mihin vaan, niin sekin osui ja upposi. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Totta kai, jos joku vaikkapa maksaa siitä taulun hinnan... Minusta on hienoa, että taiteilijalla on pokka karsia ilmaisuaan niin, että se voi olla vaikka yksivärinen suorakulmio, jos se kerran on se, mitä hän haluaa ilmaista. Parhaassa tapauksessa se on win-win-ratkaisu.
tiistai 22. maaliskuuta 2016
lauantai 19. maaliskuuta 2016
Vuotemme museokortin kanssa 6: Museomaailma aikuisten ja lasten silmin
Kun ikää tulee lisää, myös museokokemukset muuttuvat. Toisaalta esimerkiksi ajankäyttö ja kiinnostuksen aiheet muuttuvat - tänään meillä voi olla aikaa ja kiinnostusta vaikkapa tehdä viikonloppureissu johonkin kaupunkiin jossa on kiinnostava museo tai näyttely, vaikka se nuorempana oli hankalaa, mutta toisaalta taas yhtälöön on tullut myös uusia tekijöitä niinkuin esimerkiksi lastenlapset.
Niinpä olemme alkuvuodesta esimerkiksi tehnyt kaksi eri vierailua museokeskus Vapriikkiin Tampereella - ei tosin viikonloppureissuja, koska edestakainen matka oli hädin tuskin kymmenen kilometriä. Ensimmäisella kerralla kahdestaan, katsomaan näyttelyjä yleensä parin vuoden tauon jälkeen, ja Postimuseota erikseen. Vaikka olen harrastanut postimerkkejä jo 40 vuotta, ei Helsingissä käydessä koskaan riittänyt aikaa juuri tähän käyntiin, mutta nyt tilanne siis on toinen.
Postimuseo oli minulle henkilökohtaisesti lievä pettymys - mutta se johtuu enemmän omista mieltymyksistäni kuin itse museosta. Minua siis kiinnostavat lähinnä postimerkit, kun taas esimerkiksi postinkuljetuksen historia on "vain" osa yleishistoriaa - sekin mielenkiintoista, mutta intohimon kohde ainoastaan valikoivammin. Toisaalta Riitta Ikosen Mail Art - Art Mail-näyttely oli mielikuvitusta kutittava, ja pakko myöntää on myös, että Viestinviejät-näyttelyn kuunnelma postisoudusta Ahvenanmeren yli oli sekin jännittävä. Kun kevään uudet näyttelyt käsittelevät Pahkasikaa ja salaista jääkäripostia, luulen melkein edessä olevan vielä uusintakäynnin. Ehkä selviän siitäkin, ettei nimenomaan niitä postimerkkejä ole koko talon täydeltä.
Pari viikkoa myöhemmin kävimme taas paikalla, seurassamme Hilda, kohta 3 v, ja Eino, kohta 2 v. Ainoa lähtökohtamme taisi olla luonnontieteellinen museo, koska lapsenlapset jostain syystä olivat kovasti kiinnostuneita käpytikoista (joita ilmeisesti olivat kaikki lentokykyiset eläimet), mutta toisaalta nimenomaan Vapriikin monipuolinen tarjonta oli hyvä lähtökohta aloittaa museokasvatus :-)
Ja täytyy todeta, että käynti oli onnistunut myös papan näkökulmasta. Näimme käpytikan ja monta muuta lintua ja eläintä, mukaanlukien muutamia esihistoriallisia, ja seurueen siihen kykenevät jäsenet konttasivat Tammerkosken alitse ehkä kymmenen kertaa. Kivimuseossa oli ihmeellisiä kiviä. Käynnin kaksi kohokohtaa olivat silti Aika leikkiä-näyttely ja etenkin sen leikkikeittiö, jossa valmistettiin maukas ateria, sekä vanha kunnon rollikka eli johdinauto, jonka linjan päätepiste kuulemma oli Afrikassa. Vilkkaat seuralaisemme juoksivat myös Tampere 1918-näyttelyn läpi, mutta eivät sentään pysähtyneet ihmettelemään asioita, jotka saattavat ahdistaa aikuisia kävijöitä.
Ylipäätänsä museon elämyksellisyys aukeaa uudella tavalla myös sille, joka keskittyi lähinnä juokemaan perässä - ja pakko myöntää, että toisenlainen "opastus" osoitti myös minulle sellaisiakin kohteita, joihin en itse olisi kiinnittänyt huomiota. Ja tämäkin "käyntiformaatti" tulee saamaan jatkoa - varmasti Vapriikissa, mutta mieluusti myös muualla.
Niinpä olemme alkuvuodesta esimerkiksi tehnyt kaksi eri vierailua museokeskus Vapriikkiin Tampereella - ei tosin viikonloppureissuja, koska edestakainen matka oli hädin tuskin kymmenen kilometriä. Ensimmäisella kerralla kahdestaan, katsomaan näyttelyjä yleensä parin vuoden tauon jälkeen, ja Postimuseota erikseen. Vaikka olen harrastanut postimerkkejä jo 40 vuotta, ei Helsingissä käydessä koskaan riittänyt aikaa juuri tähän käyntiin, mutta nyt tilanne siis on toinen.
Postimuseo oli minulle henkilökohtaisesti lievä pettymys - mutta se johtuu enemmän omista mieltymyksistäni kuin itse museosta. Minua siis kiinnostavat lähinnä postimerkit, kun taas esimerkiksi postinkuljetuksen historia on "vain" osa yleishistoriaa - sekin mielenkiintoista, mutta intohimon kohde ainoastaan valikoivammin. Toisaalta Riitta Ikosen Mail Art - Art Mail-näyttely oli mielikuvitusta kutittava, ja pakko myöntää on myös, että Viestinviejät-näyttelyn kuunnelma postisoudusta Ahvenanmeren yli oli sekin jännittävä. Kun kevään uudet näyttelyt käsittelevät Pahkasikaa ja salaista jääkäripostia, luulen melkein edessä olevan vielä uusintakäynnin. Ehkä selviän siitäkin, ettei nimenomaan niitä postimerkkejä ole koko talon täydeltä.
Pari viikkoa myöhemmin kävimme taas paikalla, seurassamme Hilda, kohta 3 v, ja Eino, kohta 2 v. Ainoa lähtökohtamme taisi olla luonnontieteellinen museo, koska lapsenlapset jostain syystä olivat kovasti kiinnostuneita käpytikoista (joita ilmeisesti olivat kaikki lentokykyiset eläimet), mutta toisaalta nimenomaan Vapriikin monipuolinen tarjonta oli hyvä lähtökohta aloittaa museokasvatus :-)
Ja täytyy todeta, että käynti oli onnistunut myös papan näkökulmasta. Näimme käpytikan ja monta muuta lintua ja eläintä, mukaanlukien muutamia esihistoriallisia, ja seurueen siihen kykenevät jäsenet konttasivat Tammerkosken alitse ehkä kymmenen kertaa. Kivimuseossa oli ihmeellisiä kiviä. Käynnin kaksi kohokohtaa olivat silti Aika leikkiä-näyttely ja etenkin sen leikkikeittiö, jossa valmistettiin maukas ateria, sekä vanha kunnon rollikka eli johdinauto, jonka linjan päätepiste kuulemma oli Afrikassa. Vilkkaat seuralaisemme juoksivat myös Tampere 1918-näyttelyn läpi, mutta eivät sentään pysähtyneet ihmettelemään asioita, jotka saattavat ahdistaa aikuisia kävijöitä.
Ylipäätänsä museon elämyksellisyys aukeaa uudella tavalla myös sille, joka keskittyi lähinnä juokemaan perässä - ja pakko myöntää, että toisenlainen "opastus" osoitti myös minulle sellaisiakin kohteita, joihin en itse olisi kiinnittänyt huomiota. Ja tämäkin "käyntiformaatti" tulee saamaan jatkoa - varmasti Vapriikissa, mutta mieluusti myös muualla.
torstai 17. maaliskuuta 2016
Vuotemme museokortin kanssa 5: Cavénien kanssa elämänvirrassa Tampereentaidemuseossa - ja vähän muumienkin
Tampereen taidemuseossa on tammikuulle asti mielenkiintoinen näyttely, Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén, jossa esitellään sekä erään maamme taidehistorian merkkipariskunnan tuotantoa että taitelijaelämää - ja samalla perinteisten sukupuoliroolien ja taiteilijan ehtojen kohtaamista ja jopa törmäämistä. Herra Cawénin tiesinkin jo ennestään, mutta (kuten ehkä arvata saattaa) rouvansa osuus näyttelystä oli laajempi ja kiinnostavampi.
Pitkän uransa aikana hän ehti kehittyä ja luoda ilmaisun, joka esimerkiksi valon käsittelyn osalta oli aika kiehtova, vaikka hänen aihevalintansa ehkä eivät olleet kaikkein omaperäisimpiä. Ragni jätti oman uransa tauolle miehensä elinaikana hoitaakseen taloutta - eikä näyttelyaineisto anna suoraa vastausta siihen, kuinka vapaaehtoisesta valinnasta oli kyse. Onneksemme hän siis kuitenkin jatkoi omaa uraansa Alvarin kuoltua, ja ehti maalata vielä monien vuosikymmenien ajan. Samalla näyttely on muistutus siitä, että oman tähtensä seuraaminen voi olla vaikeiden valintojen tie, ja että nuo valinnat saattavat vaihdella esimerkiksi aikakauden tapojen mukaan.
Bonusmuseona kävimme vielä tutustumassa taidemuseon alakerrassa piileskelevään Muumilaaksoon, josta löytyi mukava kokonaisuus nimenomaan niitä aitoja, Tove Janssonin luomia hahmoja erityyppisissä kuvaelmissa. Vaikka onkin hyvä, että muumit lasten- ja turistikohteena pian saavat isommat raamit Tamperetalossa, tuli mieleeni että olisi aika mukavaa jos tämä näyttelu ja kohde saisi jatkaa elämäänsä jonkinlaisena "aikuisten Muumilaaksona", jossa painopisteitä olisivat vaikkapa ilmaisu ja elämänfilosofia.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
Luettua: Jukka Tarkka, Harry Turtledove ja maailma Stalinin varjossa
Poliittinen historia taitaa aika pitkälle ja aika usein olla vaihtoehtojen puntarointia, erilaisten skenarioiden vertailua ja niiden seurausten arviointia. Ainakin niin kauan kun tapahtumat ovat vielä niin tuoreita, ettei niiden lopullista merkitystä edes voi hahmottaa, tulkinta on hyvinkin avointa ja tapahtumien merkitykset saattavat muuttua.
Yksi hyvä esimerkki on oman maamme lähihistoria, ja etenkin suhteemme isoon itänaapuriin, jolle hävisimme sodan, mutta jonka kanssa opimme elämään yhdessä tavalla, joka ainakin meille itsellemme antoi illuusion siitä, että kuulumme vapaaseen länteen. Tämän illuusion ylläpitäminen edellytti tietynlaisia tekoja ja toimintatapoja, jotka näin jälkeenpäin saattavat vaikuttaa joko huvittavilta tai vainoharhaisilta. Jukka Tarkka kertoo koko tarinan "suomettumisesta" ja Paasikiven-Kekkosen linjasta 1947-1990 järkälemäisessä "Karhun kainalossa"-teoksessa, jota suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneita maamme lähihistoriasta ja sen joskus merkillisistä vaiheista.
Teksti on paikoitellen aika kylmäävää, ja minulle valkeni matkan aikana montakin sellaista asiaa, joita en ollut tiennyt. Pakko on todeta myös, että kuva joka minullakin nuorena miehenä oli Neuvostoliitosta mitä ilmeisimmin oli virallisen linjan muovaama. Toisaalta voidaan todeta Suomen nyt kuuluvan länteen, ja elintasomme sittenkin olevan lähempänä läntisen kuin itäisen naapurimme lukuja. Jälkeenpäin on helppo todeta miten asiat menivät, mutta matkalla oli ilmeisesti useampikin sellainen tilanne, jolloin kehitys olisi voinut lähteä täysin toisenlaiseen suuntaan.
Vaihtoehtoisten tapahtumien pohtiminen on osaltaan antoisaa puuhaa - ja sitä harrastaa yksi viime vuosien suosikkikirjailijoistani Harry Turtledove. Yksi hänen viimeisimmistä kirjoistaan, "Joe Steele", lähtee liikkeelle demokraattien esivaalikampanjasta ennen USA:n vuoden 1932 presidentinvaaleja. Ehdokkuudesta kamppailevat tasaväkisesti Franklin Delano Roosevelt New Dealeineen, ja muuan Joseph Vissarion "Joe" Steele, joka lupaa laman painamalle kansalle nelivuotissuunnitelmaa. Steele vie ehdokkuuden dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja siitä alkaa toisenlainen tarina Amerikasta kuin mihin olemme tottuneet.
Teksti on "taattua" Turtledovea, eli elämys tulee ideasta kun taas tarinan kuljetus ja henkilökuvat ovat aika yksinkertaista tavaraa. Pääosassa on kaksi lehtimiesveljestä, joista toinen pääsee Steelen sisäpiiriin ja toinen taas epäsuosioon. Kirjan onnistuneinta antia on osoittaa, miten hyvin normaalisti diktatuuriin liitetyt asiat kuten valeoikeudenkäynnit ja vankileirit sopivat "maailma suurimman demokratian" mahdolliseen hieman toisenlaiseen kehityspolkuun, ja miten pienestä asiat ovat joskus kiinni.
Kiehtova fiktio herättää kysymyksiä myös omasta lähihistoriastamme. Entäpä jos oikea Stalin olisikin päättänyt varmistaa Leningradin ympärille suojavyöhykkeen? Tai painostanut suomalaisia kommunisteja kovemmin 1948? Emme välttämättä tiedä, mikä loppujen lopuksi on ratkaissut suuntaan tai toiseen - ja mahdollisesti se keventää tuskaammekin aika lailla.
Yksi hyvä esimerkki on oman maamme lähihistoria, ja etenkin suhteemme isoon itänaapuriin, jolle hävisimme sodan, mutta jonka kanssa opimme elämään yhdessä tavalla, joka ainakin meille itsellemme antoi illuusion siitä, että kuulumme vapaaseen länteen. Tämän illuusion ylläpitäminen edellytti tietynlaisia tekoja ja toimintatapoja, jotka näin jälkeenpäin saattavat vaikuttaa joko huvittavilta tai vainoharhaisilta. Jukka Tarkka kertoo koko tarinan "suomettumisesta" ja Paasikiven-Kekkosen linjasta 1947-1990 järkälemäisessä "Karhun kainalossa"-teoksessa, jota suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneita maamme lähihistoriasta ja sen joskus merkillisistä vaiheista.
Teksti on paikoitellen aika kylmäävää, ja minulle valkeni matkan aikana montakin sellaista asiaa, joita en ollut tiennyt. Pakko on todeta myös, että kuva joka minullakin nuorena miehenä oli Neuvostoliitosta mitä ilmeisimmin oli virallisen linjan muovaama. Toisaalta voidaan todeta Suomen nyt kuuluvan länteen, ja elintasomme sittenkin olevan lähempänä läntisen kuin itäisen naapurimme lukuja. Jälkeenpäin on helppo todeta miten asiat menivät, mutta matkalla oli ilmeisesti useampikin sellainen tilanne, jolloin kehitys olisi voinut lähteä täysin toisenlaiseen suuntaan.
Vaihtoehtoisten tapahtumien pohtiminen on osaltaan antoisaa puuhaa - ja sitä harrastaa yksi viime vuosien suosikkikirjailijoistani Harry Turtledove. Yksi hänen viimeisimmistä kirjoistaan, "Joe Steele", lähtee liikkeelle demokraattien esivaalikampanjasta ennen USA:n vuoden 1932 presidentinvaaleja. Ehdokkuudesta kamppailevat tasaväkisesti Franklin Delano Roosevelt New Dealeineen, ja muuan Joseph Vissarion "Joe" Steele, joka lupaa laman painamalle kansalle nelivuotissuunnitelmaa. Steele vie ehdokkuuden dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja siitä alkaa toisenlainen tarina Amerikasta kuin mihin olemme tottuneet.
Teksti on "taattua" Turtledovea, eli elämys tulee ideasta kun taas tarinan kuljetus ja henkilökuvat ovat aika yksinkertaista tavaraa. Pääosassa on kaksi lehtimiesveljestä, joista toinen pääsee Steelen sisäpiiriin ja toinen taas epäsuosioon. Kirjan onnistuneinta antia on osoittaa, miten hyvin normaalisti diktatuuriin liitetyt asiat kuten valeoikeudenkäynnit ja vankileirit sopivat "maailma suurimman demokratian" mahdolliseen hieman toisenlaiseen kehityspolkuun, ja miten pienestä asiat ovat joskus kiinni.
Kiehtova fiktio herättää kysymyksiä myös omasta lähihistoriastamme. Entäpä jos oikea Stalin olisikin päättänyt varmistaa Leningradin ympärille suojavyöhykkeen? Tai painostanut suomalaisia kommunisteja kovemmin 1948? Emme välttämättä tiedä, mikä loppujen lopuksi on ratkaissut suuntaan tai toiseen - ja mahdollisesti se keventää tuskaammekin aika lailla.
maanantai 8. helmikuuta 2016
Pimeän vuoden tilinpäätös
Ensi ajattelemalta äskettäin päättynyt vuosi ei tunnut miltään juhlavuodelta, vaikka se minulle itselleni olikin merkkipaalu puolen vuosisadan täyttymisen vuoksi. Päinvastoin ensimmäiseksi tulee mieleen muutama sellainen ilmiö, jotka olisin mieluusti jättänyt kokematta.
Minua masentaa maailman tilanne. Syyria, Afganistan, Ukraina... ja nämä ovat niitä paikkoja, jotka edes pääsevät otsikoihin. USA:ssa republikaanien esivaaliprosessi, jota voisi luulla huonoksi vitsiksi ellei se olisi pahaa unta. Pakolaiskriisi, joka on kaiken muun lisäksi armottomasti paljastanut eurooppalaisen epäinhimillisyyden kasvot. Ja vielä se, että tämä epäinhimillisyys on päässyt vallalle myös meidän omassa lintukodossamme, jossa typerästä ja rikollisesta on tullut uusi normaali, ja jossa sivistys ja suvaitsevaisuus nykyisin ovat likimain kirosanoja.
Toinen ilmiö, joka minua pelottaa ja vihastuttaa, on mielipiteiden diktatuuri. Sillä en viittaa pelkästään siihen, että yhä useammat väärintulkitun sananvapauden nimissä kokevat voivansa polkea ihmisoikeuksia tai lakia ja järjestystä, ja kutsuvat sitä keskusteluksi - vaikka sekin on jo paha asia. Vähintään yhtä paljon minua askarruttaa se, että kaiken maailman mielipiteistä ja uskomuksia yhä laajemmin pidetään yhtä arvokkaina tiedonlähteinä ja ohjenuorina kuin tutkittua tietoa. Kaiken lisäksi monet näitä mielipiteitä laukovista ihmisistä vielä närkästyvät, jos heidän mielipiteitään kritisoi esim. faktapohjalta.
Ja vaikka primitiivireaktio olisikin lähteä mukaan loanheittokisaan, sitäkään ei auta tehdä, koska ravan roiskuessa on vaikeaa erottaa ääliöitä ja niitä muita toisistaan; ravassa olemme kaikki, ja sen heittäminen on hyvin samannäköistä puuhaa ihan tarkoitusperien jaloudesta riippumatta... Mutta vaikka keskustelu menisi kuinka matalamieliseksi, viimeistään nyt on syytä lopettaa sen vältteleminen. Sen, joka ei hyväksy mustavalkoista vastakkainasettelua ja väittämistä ilman vastuuta, on nyt sanottava se julki - ja se koskee myös minua. Ei auta taivastella ja pyöritellä silmiä, on pakko yrittää pitää valoa yllä kun pimeys laskeutuu.
Mutta menikö vuosi 2015 sitten täysin harakoille? Ei mennyt, ei edes makrotasolla. Olkoon vaikka Pariisissa saavutettu ilmastosopu jonkinlainen merkki siitä, että toivoa on, vaikka se ei itsessään vielä ratkaise paljon mitään. Ja vaikka kotimaan taloudelliset suhdanteet ja poliittiset kiemurat uhkaavat kaikkea kasvu-uralle palaamisesta omaan työpaikkaani, on ainakin mielenkiintoista tekemistä ja ajattelemista tarjolla suunnalla jos toisellakin. Vähitellen minulle alkaa valjeta se, mitä voisin isona tehdä - vaihtehtoja on tosin useampia, eikä mikään niistä ole itsestäänselvästi muiden yläpuolella.
Minun ongelmani on pikemminkin virikkeiden määrä käytössä olevaan aikaan ja tarmoon suhteutettuna - mutta toisin kuin globaalit haasteet, nämä minun omat haasteeni ja niihin tarttuminen ovat aika pitkälle minun omassa hallinnassani.
Minua masentaa maailman tilanne. Syyria, Afganistan, Ukraina... ja nämä ovat niitä paikkoja, jotka edes pääsevät otsikoihin. USA:ssa republikaanien esivaaliprosessi, jota voisi luulla huonoksi vitsiksi ellei se olisi pahaa unta. Pakolaiskriisi, joka on kaiken muun lisäksi armottomasti paljastanut eurooppalaisen epäinhimillisyyden kasvot. Ja vielä se, että tämä epäinhimillisyys on päässyt vallalle myös meidän omassa lintukodossamme, jossa typerästä ja rikollisesta on tullut uusi normaali, ja jossa sivistys ja suvaitsevaisuus nykyisin ovat likimain kirosanoja.
Toinen ilmiö, joka minua pelottaa ja vihastuttaa, on mielipiteiden diktatuuri. Sillä en viittaa pelkästään siihen, että yhä useammat väärintulkitun sananvapauden nimissä kokevat voivansa polkea ihmisoikeuksia tai lakia ja järjestystä, ja kutsuvat sitä keskusteluksi - vaikka sekin on jo paha asia. Vähintään yhtä paljon minua askarruttaa se, että kaiken maailman mielipiteistä ja uskomuksia yhä laajemmin pidetään yhtä arvokkaina tiedonlähteinä ja ohjenuorina kuin tutkittua tietoa. Kaiken lisäksi monet näitä mielipiteitä laukovista ihmisistä vielä närkästyvät, jos heidän mielipiteitään kritisoi esim. faktapohjalta.
Ja vaikka primitiivireaktio olisikin lähteä mukaan loanheittokisaan, sitäkään ei auta tehdä, koska ravan roiskuessa on vaikeaa erottaa ääliöitä ja niitä muita toisistaan; ravassa olemme kaikki, ja sen heittäminen on hyvin samannäköistä puuhaa ihan tarkoitusperien jaloudesta riippumatta... Mutta vaikka keskustelu menisi kuinka matalamieliseksi, viimeistään nyt on syytä lopettaa sen vältteleminen. Sen, joka ei hyväksy mustavalkoista vastakkainasettelua ja väittämistä ilman vastuuta, on nyt sanottava se julki - ja se koskee myös minua. Ei auta taivastella ja pyöritellä silmiä, on pakko yrittää pitää valoa yllä kun pimeys laskeutuu.
Mutta menikö vuosi 2015 sitten täysin harakoille? Ei mennyt, ei edes makrotasolla. Olkoon vaikka Pariisissa saavutettu ilmastosopu jonkinlainen merkki siitä, että toivoa on, vaikka se ei itsessään vielä ratkaise paljon mitään. Ja vaikka kotimaan taloudelliset suhdanteet ja poliittiset kiemurat uhkaavat kaikkea kasvu-uralle palaamisesta omaan työpaikkaani, on ainakin mielenkiintoista tekemistä ja ajattelemista tarjolla suunnalla jos toisellakin. Vähitellen minulle alkaa valjeta se, mitä voisin isona tehdä - vaihtehtoja on tosin useampia, eikä mikään niistä ole itsestäänselvästi muiden yläpuolella.
Minun ongelmani on pikemminkin virikkeiden määrä käytössä olevaan aikaan ja tarmoon suhteutettuna - mutta toisin kuin globaalit haasteet, nämä minun omat haasteeni ja niihin tarttuminen ovat aika pitkälle minun omassa hallinnassani.
lauantai 30. tammikuuta 2016
Luettua: Vares, Raid ja hyvän jännärin tunnusmerkit
Mitä odotat hyvältä jännitysromaanilta? No, jännitystä tietenkin. Mielellään ainakin välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyviä tyyppejä ja jämerää tarinankuljetusta. Henkilökohtaisesti en vaadi uskottavuutta nippelitiedon oikeellisuuden muodossa, mutta päälinjat on hyvä saada esitettyä niin että voin uskoa niiden ainakin periaatteessa olevan mahdollisia. Poliittinen korrektius taas on tavallaan toisarvoista, varsinkin koska se lienee aika harvinaista lain reunan ulkopuolella. Yksi tärkeä ainesosa on uskottava ja "elämänmakuinen" päähenkilö - varsinkin jos kirjailijan mielessä on pitempi sarja teoksia.
Pitkissä sarjoissa on puolensa. Toisaalta nimenomaan koukuttavaa päähenkilöä on mukava seurata - mutta toisaalta harva sarja on loppujen lopuksi tasalaatuinen, loppua kohti parantamisesta puhumattakaan. Yksi hyvä esimerkki on Reijo Mäki ja hänen jo 26. osaan ehtinyt Vares-sarjansa; en ole tosin lukenut alkupään teoksia kuin satunnaisesti, mutta lähemmäs parikymmentä sarjan kirjoista olen lukenut. Niihin on yleensä mukava tarttua, ne kulkevat aika jouhevasti eteenpäin, mutta olen huomannut saavuttaneeni jonkinlaisen kyllästyspisteen. Toisaalta niin on käynyt ennenkin, kunnes sarja taas on ryhdistäytynyt.
Tällä kertaa täydensin sarjan aukkoja sen 21. ja 22. osilla, "Kolmijalkainen mies" ja "Mustasiipi". Niitä edeltäneessä parissa kirjassa oli minusta asennetta, ja niitä seurannut ns. Lännentrilogia oli sekin ihan viihdyttävä - oliko Mäki löytänyt viisasten kiven? Ei oikein. Aikuisviihdeteollisuudesta kertova "Kolmijalkainen mies" oli aika tahmainen tapaus; siinä ei mielestäni ollut paljon mitään uutta, ja se vanha oli samaa vanhaa - mutta pornomaailman raadollinen kuvaus oli aika luotaantyöntävää. Vareksen sidekickeistä tosin novellikirjailija Luusalmi sopi tällä kertaa tarinaan kuin nenä pe... päähän.
Yllätyksekseni "Mustasiipi" olikin toista maata - oikeastaan yhdestä ainoasta syystä; tarina oli rakennettu toisella tavalla, ja piti minut otteessaan paljon paremmin kuin yleensä. Jos jotakin moittisin, niin kokonaisuuden olisi saanut vielä elävämmäksi jos Mäki olisi panostanut hiukan enemmän henkilöiden persooniin ja ilmaisuun - tässä kirjassa, niinkuin koko sarjassa, varsinkin laitapuolen kulkijoiden raaka kielenkäyttö on kuin yhdetä puusta veistettyä.
Mäkeä hieman suurempi tyyliniekka on Harri Nykänen, joka on kirjoittanut monenlaisia dekkareita. Hänen tunnetuin henkilönsä on "moraalinen tappaja" Raid, jonka tekemisiä on kronikoitu yhdeksän kirjan verran. Minusta koko sarja pitää kutinsa, (toistaiseksi) viimeistä osaa lukuunottamatta. Nyt luin sen keskivälille sijoittuvat teokset "Raid ja pelkääjät" sekä "Raid ja poika", joista varsinkin jälkimmäinen oli tunnelmallista tavaraa.
Nykäsen valtteja ovat lakonisuus - hän todella malttaa antaa tarinan kertoa - ja hyvät tyypit. Itse Raidin lisäksi poliiskolmikko Jansson, Huusko ja Susisaari ovat seuraamisen arvoisia, samoin jotkut rosvogallerian kasvot. Päähenkilön toimintatapa - palkkamurhaaja joka tavallaan jakaa oikeutta tasapuolisemmin kuin maallinen tuomiovalta on käsitteenä mielenkiintoinen, joskin Raidin toiminta tietysti olisi kestämätöntä varsinkin jos sitä harrastettaisiin laajemminkin.
Taloudellisen ilmaisun myötä Nykäsen kirjat myös ovat aika lyhyitä ja tiiviitä lukukokemuksia - niihin ei uppouduta koko päiväksi, mutta toisaalta ne ehtii hyvin nauttia vaikka yhdeltä istumalta jos siltä tuntuu. Raideja on käsittääkseni yhdeksän, ja niistä viimeinen, "Susiraja", ei mielestäni ole paljon mistään kotoisin. Aikaisemmat ovatkin sitten aika lailla täyttä asiaa.
Pitkissä sarjoissa on puolensa. Toisaalta nimenomaan koukuttavaa päähenkilöä on mukava seurata - mutta toisaalta harva sarja on loppujen lopuksi tasalaatuinen, loppua kohti parantamisesta puhumattakaan. Yksi hyvä esimerkki on Reijo Mäki ja hänen jo 26. osaan ehtinyt Vares-sarjansa; en ole tosin lukenut alkupään teoksia kuin satunnaisesti, mutta lähemmäs parikymmentä sarjan kirjoista olen lukenut. Niihin on yleensä mukava tarttua, ne kulkevat aika jouhevasti eteenpäin, mutta olen huomannut saavuttaneeni jonkinlaisen kyllästyspisteen. Toisaalta niin on käynyt ennenkin, kunnes sarja taas on ryhdistäytynyt.
Tällä kertaa täydensin sarjan aukkoja sen 21. ja 22. osilla, "Kolmijalkainen mies" ja "Mustasiipi". Niitä edeltäneessä parissa kirjassa oli minusta asennetta, ja niitä seurannut ns. Lännentrilogia oli sekin ihan viihdyttävä - oliko Mäki löytänyt viisasten kiven? Ei oikein. Aikuisviihdeteollisuudesta kertova "Kolmijalkainen mies" oli aika tahmainen tapaus; siinä ei mielestäni ollut paljon mitään uutta, ja se vanha oli samaa vanhaa - mutta pornomaailman raadollinen kuvaus oli aika luotaantyöntävää. Vareksen sidekickeistä tosin novellikirjailija Luusalmi sopi tällä kertaa tarinaan kuin nenä pe... päähän.
Yllätyksekseni "Mustasiipi" olikin toista maata - oikeastaan yhdestä ainoasta syystä; tarina oli rakennettu toisella tavalla, ja piti minut otteessaan paljon paremmin kuin yleensä. Jos jotakin moittisin, niin kokonaisuuden olisi saanut vielä elävämmäksi jos Mäki olisi panostanut hiukan enemmän henkilöiden persooniin ja ilmaisuun - tässä kirjassa, niinkuin koko sarjassa, varsinkin laitapuolen kulkijoiden raaka kielenkäyttö on kuin yhdetä puusta veistettyä.
Mäkeä hieman suurempi tyyliniekka on Harri Nykänen, joka on kirjoittanut monenlaisia dekkareita. Hänen tunnetuin henkilönsä on "moraalinen tappaja" Raid, jonka tekemisiä on kronikoitu yhdeksän kirjan verran. Minusta koko sarja pitää kutinsa, (toistaiseksi) viimeistä osaa lukuunottamatta. Nyt luin sen keskivälille sijoittuvat teokset "Raid ja pelkääjät" sekä "Raid ja poika", joista varsinkin jälkimmäinen oli tunnelmallista tavaraa.
Nykäsen valtteja ovat lakonisuus - hän todella malttaa antaa tarinan kertoa - ja hyvät tyypit. Itse Raidin lisäksi poliiskolmikko Jansson, Huusko ja Susisaari ovat seuraamisen arvoisia, samoin jotkut rosvogallerian kasvot. Päähenkilön toimintatapa - palkkamurhaaja joka tavallaan jakaa oikeutta tasapuolisemmin kuin maallinen tuomiovalta on käsitteenä mielenkiintoinen, joskin Raidin toiminta tietysti olisi kestämätöntä varsinkin jos sitä harrastettaisiin laajemminkin.
Taloudellisen ilmaisun myötä Nykäsen kirjat myös ovat aika lyhyitä ja tiiviitä lukukokemuksia - niihin ei uppouduta koko päiväksi, mutta toisaalta ne ehtii hyvin nauttia vaikka yhdeltä istumalta jos siltä tuntuu. Raideja on käsittääkseni yhdeksän, ja niistä viimeinen, "Susiraja", ei mielestäni ole paljon mistään kotoisin. Aikaisemmat ovatkin sitten aika lailla täyttä asiaa.
keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Vuoden 2015 kohokohtia: Musiikki
Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015
voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan
kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa
vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi
levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä
lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan
musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi
myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli
vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen
vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan
parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.
Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.
Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.
Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.
Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.
Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.
Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.
Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.
Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...
En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.
(Julkaistu myös Maailman paras levy-blogissani)
Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.
Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.
Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.
Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.
Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.
Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.
Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.
Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...
En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.
(Julkaistu myös Maailman paras levy-blogissani)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)