Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015
voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan
kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa
vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi
levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä
lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan
musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi
myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli
vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen
vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan
parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.
Yksi vuodesta
2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka
minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien
täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton
ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän.
Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan
"ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta
digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta
minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.
Vuonna
2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia
CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim.
Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin
vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin
ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä.
Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen
aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen
vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät
esille aiempaa paremmin.
Kotimaisista hankinnoista
mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki
SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä
paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät
ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut
sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat
vielä harkinnassa/hankinnassa.
Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still"
on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy
vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn
laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei
mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä
albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka
kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä
viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa
tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.
Muita hyviä
levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison
Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien
elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.
Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion,
Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta
jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja.
On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski
tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen -
en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden
toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä",
joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.
Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi",
joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä
yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä
tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta),
mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä,
jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä
se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.
Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin
soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi,
vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja
itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset
tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen
hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin
historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette
keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...
En
oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se,
että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa
joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt
hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin
keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset -
minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati
edes niiden tarjonnan seurantaa.
(Julkaistu myös Maailman paras levy-blogissani)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti