Polveni ja minä

Niinkuin viime postauksessani totesin, nyt on vuorossa jotakin aivan muuta - mutta ennenkuin pääsen nauttimaan pikku sairaslomastani, on tämä polvileikkaus hoidettava pois alta. Tähän mennessä tapahtunutta: 1980 hajosi nuoren miehen polvi voimistelutunnilla - pesäpallon pelaaminen puukengissä EI ole hyvä ajatus - jonka jälkeen mies vanheni, tunsi silloin tällöin jotain oireita mutta eleli pääpiirteittäin tyytyväisenä kunnes selkä teki tenän kesällä 2013. Sen jälkeen ensin fysioterapeutti ja sitten ortopedi kertoi minulle tekonivelen olevan ainoa järkevä askel, ja tässä sitä nyt ollaan.

Koska minulla ei ole hirveän palkon kokemuksia hoitoprosessin etenemisestä ennen tätä, en osaa sanoa ovatko Coxan prosessit muita tarkemmin mietittyjä, mutta niiden huomassa on ollut turvallista edetä joskin välillä on sattunut pikku mutkia matkaan, kuten esim kotikunnan vaihtaminen kesken prosessin - mutta niihin voin palata joskus toiste. Sen sijaan täytyy myöntää, että olin etukäteismateriaalin sekä hoitohenkilökunnan ja muiden nivelpotilaiden viestien perusteella odottanut hieman rankempia kokemuksia kuin mitä tämä tähän mennessä on ollut.

Eli eilen aamulla olin paikalla seitsemältä, ja erinäisten valmistelujen jälkeen "veitsen alla" jo ennen yhdeksää. Aamupäivän aikana havahduin heräämössä, joskin taisin kyllä olla hereillä ainakin osittain jo leikkaussalin puolella. Ja jo hyvissä ajoin ennen iltapalaa olin jo osastolla. Välillä kyllä sattui - mutta ei läheskään niinkuin olin odottanut - eikä pahoinvointikaan päässyt pilaamaan oloani kuin yhden lyhyen hetken verran.

Tänään olen sitten kävellyt uudella polvellani ensimmäiset kerrat, ja vaikka jälkivuotoa tuli sen verran että verta riitti käytävän lattioita myöten, oli tärkein pointti se miten kevyesti askel sentään nousi. Toinen - ja vielä suurempi - ilonaihe on todeta, että pystyn painamaan koipeni suoremmaksi kuin kertaakaan viimeiseen kolmannesvuosisataan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin nyt terve, ja varmaan jotakin takapakkiakin on vielä edessä - mutta onnistumisen avaimet ovat käsittääkseni nyt täysin omissa käsissäni.

Vaihteeksi jotakin muuta

Torstaina suljin työpaikkani oven takanani, ja seuraavan kerran olen menossa sinne joskus marraskuussa. Kyseessä ei ole loma (paitsi eilen ja maanantaina), vaan tiistaina tehtävä polvileikkaus ja sitä seuraava sairausloma. Itse leikkaus ja sen jälkeinen kuntoutuminen ovat sinänsä prosessi jota odotan tietyllä jännityksellä, ja johon on varmaan syytä vielä palata - mutta tällainen noin 6-8 viikon ajanjakso muualla kuin töissä on kokemus jota myös odotan suurella mielenkiinnolla.

Jos noin muuten vain saisin kaksi kuukautta ylimääräistä vapaata töistä, sille olisi helppo löytää sisältöä. Kakkoskodissamme Kaskisissa on kaikenlaista pikku puuhaa jos vain osaa ja viitsii, kauan pyörittelemäni aikomus ryhtyä tutkijaksi vaatisi käynnistämisaikaa, kirjan käsikirjoitus ja muut kaunokirjalliset hankkeet ovat pahasti vaiheessa, ja lukemattomia kirjoja on juuri melkein lukemattomia. Kaiken tämän välissä voisi vaikka kuntoilla tai harrastaa kotimaanmatkailua, jos energiaa ja rahaa löytyy.

Tosiasiassa taitaa olla varminta olla lataamatta tuohon aikaan liikaa ylimääräisiä odotuksia, koska minulle ilmoitettiin sairaalasta kohtuullisen yksiselitteisesti, että minun tehtäväni tuona ajanjaksona on kuntouttaa polveani - piste. Sen lisäksi tekonivelen sopeutumisprosessi mitä ilmeisimmin on aika tuskallinen, joten voi olla ettei paljoon muuhun edes ole energiaa.

Aika näyttää - mutta mielenkiintoista (ja hieman arveluttavaa) oli toissailtana huomata, miten huojentunut oloni oli, kun olin päässyt kotiin ja vielä sähköpostitse hoitanut pari pikku rästihommaa, joiden jättäminen työtovereille olisi teettänyt heillä kohtuuttomasti lisätyötä. Aina viime vuosiin asti minusta on ollut mukavaa mennä töihin, ja tulos on ollut monella tapaa palkitsevaa, mutta parin viime vuoden aikana tunne on muuttunut. Tällä hetkellä tuntuu oikein hyvältä tietää, että lähimpien kuukausien aikana tiedossa on vaihteeksi jotain muuta.

Luettua: Fredrik Backman ja oikeuden ja kohtuuden ylistys

Pidän kirjoista jotka saavat minut hymyilemään, tai peräti nauramaan ääneen. Pidän myös kirjoista, jotka liikuttavat minua - joskin olen vanhemmiten tullut niin hellämieliseksi, että liikutuksen aiheita pitää hieman säännöstellä. Ja kaikkein eniten pidän sellaisista kirjoista, jotka pistävät minut ajattelemaan asioita, ehkä jopa joltain toiselta kantilta kuin ennen. Joskus harvoin eteen sattuu kirja, joka onnistuu yhdistämään nämä kolme ominaisuutta. Fredrik Backmanin "Mies joka rakasti järjestystä" ("En man som heter Ove") on sellainen kirja.

Tarina on ovelasti rakennettu - jokainen, joka on asunut taloyhtiössä tai vaikkapa toiminut yhdistyksessä, tunnistaa nämä Ovet. He ovat pahimmillaan todella raivostuttavia tyyppejä, jotka ties minkä pikkuseikan perusteella estävät jouhevan elämisen ja olemisen, ja joilla ei vaikuta olevan mitään muuta elämänsisältöä kuin ympäristön kiusaamisen. Backman kuljettaa lukijaa todella ovelasti eteenpäin - takautumat, jotka selittävät miksi Ovesta tuli sellainen kun hän on, vuorottelevat yhä moninaisemman tapahtumien vyöryn kanssa lopputulokseen, josta muodostuu eräänlainen ihmisiksi olemisen puolustuspuhe tai jopa ohjelmajulistus.

En tiedä, miten tätä kirjaa sen kummemmin vielä ruotisin ilman, että sorrun juonipaljastuksiin - toteanpahan vain, että Backman oikeastaan nostaa peilin lukijan eteen ja kysyy, minkälainen jokainen ihminen oikeastaan on - kohteletko sinä lähimmäistäsi niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Ja sen lisäksi kehotan kaikkia lukemaan tämän hauskan, vakavan, haikean ja tärkeän kirjan. Voit lukea sen pelkästään viihteenä - hyvänä sellaisena, mutta parhaimmillaan sen lukeminen saattaa vaikuttaa ajatteluusi ja toimintaasi.

Kesätapahtumien anatomiaa

Olen hankala ihminen. Minusta on mukavaa aina silloin tällöin pistäytyä jossain tapahtumassa, mutta suuret väkijoukot käyvät äkkiä rasittaviksi. Haluan myös, että tielleni osuu mukavia kirja- ja levukauppoja sekä kirppareita, mutta niissä ei saa olla liikaa asiakkaita. Ja jos joku löytää hyvän ja toimivan konseptin tapahtumalleen, sitä ei sitten saisi mennä muuttamaan - paitsi jos minä satun kyllästymään siihen.

Kotiuduimme juuri Loviisasta ja sen Wanhat Talot-tapahtumasta. Kävimme siellä edellisen ja ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, ja tykästyimme sekä tapahtumaan että kaupunkiin - edelliseen ehkä siksi, että se oli sopivan pienimuotoinen, eikä sen ympärillä ollut liikaa hässäkkää. Tällä kertaa tapahtuma oli selvästi suurempi, ja kasvua oli nimenomaan kaikenlaisissa oheisjärjestelyissä - maailman pisimmästä lounaspöydästä varmaan sataan kirpputoriin. Väkeäkin oli liikkeellä huomattavasti enemmän - joskin etäkohteissa kyllä sai kulkea ihan rauhassa.

Vaikka kaupunki oli yhtä mukava kuin ennenkin, ja kohdevalintamme olivat onnistuneita - olimme tällä kertaa etsimässä inspiraatiota keittiöremonttiin ja tutkimassa kuisti- ja puutarhavirityksiä sekä tapettivalintoja - en voi välttyä ajatukselta, että koko tapahtuma nyt oli kasvanut jo mukavuusalueensa äärirajoille. Emme toki juurikaan poikenneet ohjelmastamme, paitsi viimeisessä kohteessa - mutta emme myöskään käyneet missään ylimääräisissä kohteissa

Toisaalta karu totuus taitaa olla se, että tapahtumanjärjestäjä ei voi jäädä aloilleen. Jos ei tähtää kasvuun, niin pitää keksiä jotakin uutta jekkua - ja silloinkin on olemassa vaara, että vanhat kävijät eivät välitä muutoksesta. Itse asiassa voin omista reaktioistani johtaa sen ongelmakehän, johon ratkaisu pitäisi löytää; tykkään siis kirpputorien penkomisesta niin kauan kun valikoima on hyvälaatuista eikä sitä ole liikaa - mutta sata kirpparia samassa kaupungissa ja väenpaljous niiden ympärillä on jo liikaa minulle. Mutta mikä on se sopiva määrä?

Luettua: Ian McEwan, Kari Hotakainen ja jännitysromaanin syvin olemus

Ian McEwan kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka eivät ole jännityskirjailijoita saati sitten dekkaristeja, mutta joiden teokset usein ovat sitä laatua, ettei niitä malta laskea käsistään koska jännittää niiden loppuratkaisua. Olen jopa saanut taistella itseni kanssa, etten kurkistaisi viimeisille sivuille ennenaikaisesti. Hänen viimeisin kirjansa, Makeannälkä, on juuri sellainen kirja.

Sitä voi tietysti pitää vaikkapa vakoiluromaanina, koska tiedustelupalvelu, sen työntekijät ja toimintatavat ovat tarinan tärkeitä osia, mutta mikään perinteinen vakoilutarinakaan se ei ole. Päähenkilön tarinaa ja sisäistä kamppailua rakkauden ja valheen kanssa seuraa välillä melkein sydän kurkussa - keskiössä kysymys siitä, keneen voi luottaa ja mitä petos saa aikaan. Henkilögalleria on taitavasti laadittu - kukaan ei ole täydellinen, kenestäkään ei ole pakko pitää, mutta heidän toimiaan on helppo ymmärtää.

Kotimaisista kirjailijoista hieman vastaavilla vesillä liikkuu Kari Hotakainen, jonka Ihmisen osa myös on rikos- tai jännitysromaani, vaikka ei sitä oikeastaan olekaan. Hotakainen käyttää taitavasti useita eri kertojanäkökulmia ja sitoo tarinan yhteen taitavasti ja yllättävällä tavalla - ja vaikka hänen tarinansa henkilöt ovat jopa rikkinäisiä, ja hän maalaa leveämmin vedoin kuin McEwan, minun reaktioni on sama. Tarinan päähenkilöt eivät ehkä tarjoa varsinaisia samaistumiskohteita, mutta sen loppuratkaisuja odottaa melkein henkeään pidätellen. Ja vaikka tapahtumat välillä käyvät fantastisen puolella, se ei vaikuta kokonaisuuden uskottavuuteen - paras fiktio nousee tällaisten kysymyksien yläpuolelle.

Nämä teokset edustavat sellaista kirjallisuutta, josta huomaan pitäväni yhä enemmän - tarinoita, jotka uhmaavat tyylilajien rajoja. Ne osoittavat selvästi, miten keinotekoisesti kirjoja ja kirjailijoita usein luokitellaan, tavoilla jotka saattavat jopa johtaa lukijaa harhaan. Vaikka kirjaa ei pitäisikään valita pelkästään takakannen kuvauksen perusteella, se on usein ensimmäinen ja ainoa osviitta sitä, mitä kansien sisällä odottaa - eikä aina ole mahdollisuutta syventyä sisältöön valintahetkellä. Toisaalta on jokaisen lukijan oma asia ylläpitää henkistä vireystilaansa kirjaa valitessa - jännitystä voi löytää muualtakin kuin dekkarihyllystä.

Luettua: Len Deighton: Winter - ja lisää historiaa

Onkohan tämä sitä paljonpuhuttua serendipiteettiä? Kun kesällä tuli luettua Ken Follettin 1900-lukusarjan ensimmäinen osa, ja toisaalta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan viimeisin osa, jäi mieleen että vastaavia teoksia saattaisi löytyä muiltakin tekijöiltä. Seuraavaksi käteeni sitten sattumalta osuikin toisen vanhan trilleristin, Len Deightonin hieman Follettmaisia teemoja sivuava, 1987 julkaistu Winter: A Berlin Family 1899-1945. Deighton on minulle entuudestaan tuttu vain nimenä, mutta täytynee nyt lukea kokeeksi muutamia hänen perinteisiä trillereitäänkin.

Tämä kirja kertoo siis natsi-Saksan noususta ja tuhosta berliiniläisen perheen (ja heidän amerikkalaisten sukulaistensa) kohtalojen kautta - keskipisteenä kaksi veljeä, joiden välillä hyvinkin erilaiset valinnat ja mielipiteet ja niistä seuraavat tapahtumat ovat tarinan runko. Deightonin tapa käyttää oikeita historiallisia henkilöitä ja tapahtumia fiktiivisen tarinan kiintopisteinä muistuttaa hyvin paljon Follettin (ja monien muiden) tekemisiä - ehkäpä se neuvotaan jossakin "How To Become A Successful Writer Of Historical Thrillers"-oppaassa - mutta Deighton tekee sen astetta taitavammin. Ennen kaikkea hän onnistuu tekemään henkilöistä elävämmän makuisia ja moniulotteisempia, ja ehkä hän osaa esim. luoda naishahmoistaan uskottavampia kuin Follett.

Mutta tarkoitukseni ei sinänsä ollut verrata näitä kahta herraa, vaikka tämä kirja olisi saattanut jäädä lukematta ellen olisi ensin lukenut Follettia, vaan nimenomaan tästä kirjasta todeta, että sen yksi ansio on osoittaa poliitikkojen, liikemiesten ja ammattisotilaiden välisiä perspektiivieroja ja toisaalta epäpyhiä yhteyksiä, ja toisaalta sitä miten opportunistit ja konservatiivit reagoivat eri tavoin siihen, kun kriisissä riutuvaan yhteiskuntaan syntyy uusi voimatekijä, tässä tapauksessa natsipuolue, joka toimii suorasukaisesti ja häikäilemättömästi. Siinä Deighton onnistuu hyvin - ja tietyllä tapaa tämä teos on miltei kylmäävää luettavaa juuri tänä vuonna, kun sekä entinen Neuvostoliitto että Lähi-itä taas ovat kuohumistilassa.

Ylipäätänsä minua miellyttää se, että hän kertoo tapahtumista miltei lakonisesti, jättäen tilanteiden värittämisen lukijan mielikuvitukselle. Eikä tämä olisi mikään trilleri, ellei loppuratkaisu olisi jännittävä. Hyvä kirja.

Luettua: Roope Lipasti: Virtasen historia

Viime vuosina olen yhä useammin hakeutunut vaihtoehtoisen historian piiriin lukuelämyksiä etsiessäni - ja toisaalta olen myös etsinyt kirjallisen idolini Juhani Peltosen perillisiä, kirjoittajia jotka viljelevät sellaista vinksahtanutta ja absurdia mutta samalla hillittyä huumoria, joka hykerryttää ja pistää ajattelemaan pikemmin kuin naurattaa ääneen. Viimeksimainittu etsintä on ollut vaikeampaa kuin edellinen, mutta toisaalta monet lukemistani vaihtoehtoista historiantulkintaa esittävistä romaaneista ovatkin olleet sitten kirjallisilta ansioiltaan kovin köykäisiä.

Taannoin satuin kuulemaan radiosta mielenkiintoisia pikku kertomuksenpätkiä, joissa muuan Virtanen eri syistä tuli vaikuttaneeksi kotimaamme historian kulkuun, joko tahallaan tai (useimmiten) vahingossa, ja kun minulle selvisi niiden takana olevan Roope Lipastin, olikin helppo hankkia tämä teos, Virtasen historia, joka käsittääkseni kerää kokoon suuren osan näistä tarinoista, alkueläimistä maamme asuttamisen ja kristinuskoon käännyttämisen kautta sotiin, itsenäisyyteen, taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen.

Juonenkaarta sen enempää setvimättä totean tämän kirjan perspektiivin ja Lipastin ajatuksen olevan suvereeneja - hän yhdistää periaatteessa mahdollisen täysin absurdiin tavalla, joka etsii vertaistaan. Jotkut näistä episodeista ovatkin huikeaa mielikuvituksen laukkaa, ja suomalaisen miehen (stereotyyppisen) mielen luotaaminen onnistuu hyvin. Romantikkona pidän myös kovasti hänen tavastaan kuvata Virtasen yli vuosisatojen kantavaa rakkautta ihanaan Korhoseen.

Pidän myös tavasta, jolla Lipasti sekoittaa suuret ja pienet asiat ja onnistuu nivomaan niistä välillä mielenkiintoisia tuokiokuvia. Toteutus ei kokonaisuutena kuitenkaan kanna osien summaa kauemmas tai edes siihen asti - ehkä nämä kohtaukset historian varrelta toimivat sittenkin paremmin pienempinä annoksina nautittuna. Mutta tämä on sivuhuomautus - eihän esim novellikokoelmaakaan ole pakko lukea yhdeltä istumalta.