Vaikka tämän blogin varsinaiset mansikkapaikat sijaitsevatkin kotimaassa (ja mielessä), meillä on myös eräänlainen "home from home"-vastaava Aurinkorannikolla, jossa olemme käyneet säännöllisesti sen jälkeen kun vietimme kevään 2006 Benalmádenassa - vaikka osoite on nyt vaihtunut, on talvipimeällä mukava ajatella, että voi tarvittaessa lähteä valohoitoon. Ja vaikka tämä nyt ei ehkä olekaan mikään kulttuurikylpy oikeassa espanjalaisuudessa, täällä on paljonkin sellaista jonka hyvin voi laskea "arjen luksukseksi".
Vaikkapa vain arkiruoka - viimeksi lounaalla ihastelimme, miten kaupan tölkkigazpacho ja sipulilla höystetty tortilla voikin olla niin hyvää, ja ilmakuivatut kinkut ja vastaavat tekevät myös kauppaansa - ja sen hakeminen lähikaupasta. Keskivertomarketin kalatiski hakkaa melkein kaikki kotimaiset, jotain Stockmannia lukuunottamatta, pelkästään sillä äyriäisvalikoimalla mikä täällä on tarjolla - ja vaikka espanjalainen ruoka ei pitemmän päälle olisikaan suomalaista kummempaa, ovat käynnit täällä yleensä sen verran lyhyitä ettei siihen ehdi kyllästyä.
Ja viinit - vaikka Alkossa on paremmat valikoimat kuin täkäläisissä ruokakaupoissa, on täällä silti mukavaa fiilistellä bodegaosaston hyllyjen välissä ja testata vaikkapa eri aluiden tuotteita. Huippuviinit - ulkomaisista nyt puhumattakaan - pitää etsiä muualta, mutta juuri nimenomaan täällä myös "rivitempranillo" maistuu niin hyvältä. Nytkin löytyi Lidlistä entuudestaan täysin tuntematon Prioratin alueen Crianza, joka todella hyväili makunystyröitä, vaikka taitaa itse asiassa olla nimenomaan Lidlin oma pullote. Sitä emme tosin taida kantaa kotiin asti, koska aikaisempien kokemusten perusteella nimenomaan juomispaikan ja -tilanteen vaikutus elämykseen on huomattava.
torstai 25. huhtikuuta 2013
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Pallo pyörii taas
Vaikka sitä ei uskoisi kun katsoo ulos ikkunasta, on nyt virallisesti kesä koska kotimainen jalkapallokausi alkaa. Olkoonkin, että vaikkapa Mestarien liigan TV-pelit ovat korkealaatuisempia kuin oma Veikkausliigamme, minun jalkapalloseuraamiseni tärkeimmät kohteet ovat kotimaisia; TPS liigassa ja Kraft kakkosessa. Käytännössä minulle kertyy yleensä noin kolme livematsia kaudessa, vähän riippuen siitä miten minun aikatauluni ja muut menemiset sopivat yhteen sarjaohjelman kanssa, mutta tänä vuonna minulla on ainakin toiveissa nähdä Kraft livenä kotikentällään, koska tuo meidän mansikkapaikkamme sijaitsee entisen kotikuntani Närpiön naapurissa. Harmi vain, ettei vanha vihollinen Kaskö IK enää yllä samoille sarjatasoille - viimeksi 90-luvun puolivälissä oli vielä oikeita derbyjä.
Liiga pyörähtää käyntiin jo tänään -itse asiassa tätä kirjoittaessa n. vartin kuluttua - Turun Urheilupuiston yläkentällä, joka on Tepsin varakenttä siinä tapauksessa, ettei Kupittaalla voida pelata - ja nyt ei voida. Harmi yleisön kannalta, koska yläkentän katsomo ei vedä vertaa kunnon jalkapallostadionin lehtereille - mutta toisaalta nyt olisi ollut kunnon tilaisuus nähdä jalkapalloa oikeissa olosuhteissa - seisomapaikalta, siniseksi paleltuneena. Olen minä tosin joskus istunut juuri Kupittaalla t-paidassa huhtikuussa - silloin ennen, kun keväälläkin oli joskus lämpöasteita.
Useimmat asiantuntijat - niinkuin amatööritkin - veikkaavat HJK:n olevan tällä kaudella ylivoimainen; kieltämättä joukkue onkin kova ainakin paperilla, mutta vahvistunut on kyllä Tepsikin. Lokakuussa tiedämme kuinka kävi - mutta näin minuutteja ennen sarjan alkamista minun veikkaukseni vuoden 2013 Veikkausliigan lopputuloksesta on seuraava:
1. TPS 2. HJK 3. MIFK 4. Inter 5. Lahti 6. KuPS 7. Honka 8. Jaro 9. MyPa 10. JJK 11. VPS 12. RoPS
Liiga pyörähtää käyntiin jo tänään -itse asiassa tätä kirjoittaessa n. vartin kuluttua - Turun Urheilupuiston yläkentällä, joka on Tepsin varakenttä siinä tapauksessa, ettei Kupittaalla voida pelata - ja nyt ei voida. Harmi yleisön kannalta, koska yläkentän katsomo ei vedä vertaa kunnon jalkapallostadionin lehtereille - mutta toisaalta nyt olisi ollut kunnon tilaisuus nähdä jalkapalloa oikeissa olosuhteissa - seisomapaikalta, siniseksi paleltuneena. Olen minä tosin joskus istunut juuri Kupittaalla t-paidassa huhtikuussa - silloin ennen, kun keväälläkin oli joskus lämpöasteita.
Useimmat asiantuntijat - niinkuin amatööritkin - veikkaavat HJK:n olevan tällä kaudella ylivoimainen; kieltämättä joukkue onkin kova ainakin paperilla, mutta vahvistunut on kyllä Tepsikin. Lokakuussa tiedämme kuinka kävi - mutta näin minuutteja ennen sarjan alkamista minun veikkaukseni vuoden 2013 Veikkausliigan lopputuloksesta on seuraava:
1. TPS 2. HJK 3. MIFK 4. Inter 5. Lahti 6. KuPS 7. Honka 8. Jaro 9. MyPa 10. JJK 11. VPS 12. RoPS
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Luettua: Max Jakobsson
Hankin Max Jakobssonin "Diplomaattien talvisodan" jo ihan alkuvuodesta kirja-alesta, mutta vasta kirjoittajan poismeno sai minut tarttumaan siihen - ja toteamaan, että sen klassikkostatus käsittääkseni on täysin ansaittu. Se kuvaa tapahtumaketjua ja aikakautta, joka on aika hyvin katettu sekä kirjallisuudessa yleensä että minun kirjahyllyssäni, mutta puolustaa silti paikkaansa hankintana - klassikkoja ei käsittääkseni koskaan voi olla hyllyssä liikaa.
Sen asiasisältö oli sinänsä minulle suurimmaksi osaksi tuttua, mutta toisaalta suurin osa lukemistani tuota aikaa luotaavista teoksista on kirjoitettu myöhemmin, ja tämä kirja kuuluu niiden lähdeluetteloihin. Ja vaikka asiasisällöstä olisi mitä mieltä tahansa, on mielestäni Jakobssonin esitystapa alan huippua. Ensinnäkin hän rakentaa loogisen tarinankaaren, joka koostuu nimenomaan talvisodan syiden ja siitä irtaantumisen prosessiin diplomaattien näkökulmasta - ja avaa siten sellaisen perspektiivin historiankirjoitukseen, joka yleis- ja sotahistoriallisissa teoksissa usein jää vähemmälle huomiolle, vaikka käsittääkseni onkin keskeisessä roolissa kokonaisuutta hahmotettaessa.
Ja toiseksikin - ja tämä on minusta vielä tärkeämpää - hänen esitystapansa ja kielenkäyttönsä miellyttävät minua suuresti; asiallisuudesta tippaakaan tinkimättä hän avaa sujuvasti ja vetävästi monimutkaisetkin asiayhteydet. Historiaa jonkun verran lukeneena tiedän, että esityksiä todellakin löytyy laidasta laitaan, siten että teksti pahimmassa tapauksessa on lukukelvotonta. Toisaalta olen havainnut myös, että asiapitoista tai jopa tieteellistä tekstiä aivan hyvin voi kirjoittaa myös tyylillisesti nautittavasti - ja tämähän tietenkin koskee kaikkea kirjoittamista, ei vain historiaa.
Sen asiasisältö oli sinänsä minulle suurimmaksi osaksi tuttua, mutta toisaalta suurin osa lukemistani tuota aikaa luotaavista teoksista on kirjoitettu myöhemmin, ja tämä kirja kuuluu niiden lähdeluetteloihin. Ja vaikka asiasisällöstä olisi mitä mieltä tahansa, on mielestäni Jakobssonin esitystapa alan huippua. Ensinnäkin hän rakentaa loogisen tarinankaaren, joka koostuu nimenomaan talvisodan syiden ja siitä irtaantumisen prosessiin diplomaattien näkökulmasta - ja avaa siten sellaisen perspektiivin historiankirjoitukseen, joka yleis- ja sotahistoriallisissa teoksissa usein jää vähemmälle huomiolle, vaikka käsittääkseni onkin keskeisessä roolissa kokonaisuutta hahmotettaessa.
Ja toiseksikin - ja tämä on minusta vielä tärkeämpää - hänen esitystapansa ja kielenkäyttönsä miellyttävät minua suuresti; asiallisuudesta tippaakaan tinkimättä hän avaa sujuvasti ja vetävästi monimutkaisetkin asiayhteydet. Historiaa jonkun verran lukeneena tiedän, että esityksiä todellakin löytyy laidasta laitaan, siten että teksti pahimmassa tapauksessa on lukukelvotonta. Toisaalta olen havainnut myös, että asiapitoista tai jopa tieteellistä tekstiä aivan hyvin voi kirjoittaa myös tyylillisesti nautittavasti - ja tämähän tietenkin koskee kaikkea kirjoittamista, ei vain historiaa.
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Totuus viinistä
Viinissä on totuus, niinkuin vanha sanonta taitaa kuulua... kaiken muun elämäntapahifistelyn lisäksi olen viime vuosina alkanut pitää itseäni jonkinlaisena viiniharrastajana. Minulla ei tosin ole niin tarkkaa makuaistia, että pystyisin erittelemään tuon jalon nesteen makuvivahteita kuten mahdollista sikarilaatikkomaisuutta tai navetantakaisuutta - mutta nokka tukossakin osaan havaita sen verran, että tiedän suurin piirtein mistä tykkään ja mistä en.
Ehdin varttua melkein nelikymppiseksi ennenkuin toden teolla innostuin viinistä, vaikka olin juonut sitä sujuvasti aiemminkin; lopullisen sysäyksen antoi vuonna 2006 viettämämme viisi kuukautta Espanjassa, jonka aikana tutustuimme ainakin tuon maan viineihin aika perusteellisesti - tuolta ajalta jääneitä mieltymyksiä ovat ainakin hyvän Tempranillon arvostus sekä tapastelu, jotka molemmat ovat päässeet kehittymään ihan tavoiksi asti.
Toinen ahaa-elämys oli Harri-neiti, eli australialainen Hewitsonin Miss Harry, Rhonen laakson lajikkeista Syrahista, Grenachesta ja Mourvedrestä valmistettu mukavan täyteläinen punaviini, joka jäsensi makuelämyksiä entuudestaan - huomaan palaavani hankinnoissani näihin rypäleisiin kerta toisensa jälkeen, ja niitähän harrastetaan paitsi Välimeren rannoilla myös muualla ympäri maailmaa. Monet australialaiset sovellukset ovat hyviä, ja yksi suosikkiviineistäni tulee USA:sta, Washingtonin osavaltiosta - Chateau Ste Michelle Syrah on loistava löytö.
Kolmas mieltymykseni - joka onkin sitten se suurin - on Amarone; tämä Valpolicellan kuningatar on parhaimmillaan sellainen makuelämys, joka vie tajun. Se on intensiivinen ja pitkä, lähestyy viekoittelevalla tuoksulla ja ensituntumalla, täyttää suun ja hivelee joka nipukkaa. Minun suosikkejani tähän mennessä ovat Zenato ja I Castei, mutta ennen kaikkea en ole vielä maistanut huonoa pullotetta, joka kuuluisi tähän luokkaan. Myös monet Ripassot - jotka ovat hieman kevyempiä vaihtoehtoja - ovat todella herkullisia.
Nykyisin siis esim. matkaillessa tulee helposti kannettua kotiin joku ylimääräinen pullo myöhempää maistelua varten, ja samaten minulla on tapana kerran kuussa käydä Alkossa tarkistamassa uutuudet ja täydentämässä varastoja. Harrastus ei silti määrällisesti ole päässyt täysin käsistä; meillä on ehkä parikymmentä pulloa punkkua varantona, eikä tarkoitus ainakaan vielä ole perustaa mitään kellaria - kunnon viinikaappi olisi ehkä paikallaan.
Ja niinkuin tarkkaavainen lukija on huomannut, puhun ainoastaan punaviinistä. Voin kyllä nostaa lasillisen kuohuvaa juhlavassa tilanteessa, mutta on totta, että juon mielelläni sekä kalaruokien seurana että seurustelujuomana punkkua. Viimeisimmän Viini-lehden pikku testin mukaan miehet ostavat tuhteja punaviinejä useammin kuin naiset, ja vaikka periaatteessa haluaisinkin olla yksilöllinen, olen ilmeisesti tässäkin suhteessa tyypillinen mies. Tosin sama pätee siinä tapauksessa myös vaimooni.
Ehdin varttua melkein nelikymppiseksi ennenkuin toden teolla innostuin viinistä, vaikka olin juonut sitä sujuvasti aiemminkin; lopullisen sysäyksen antoi vuonna 2006 viettämämme viisi kuukautta Espanjassa, jonka aikana tutustuimme ainakin tuon maan viineihin aika perusteellisesti - tuolta ajalta jääneitä mieltymyksiä ovat ainakin hyvän Tempranillon arvostus sekä tapastelu, jotka molemmat ovat päässeet kehittymään ihan tavoiksi asti.
Toinen ahaa-elämys oli Harri-neiti, eli australialainen Hewitsonin Miss Harry, Rhonen laakson lajikkeista Syrahista, Grenachesta ja Mourvedrestä valmistettu mukavan täyteläinen punaviini, joka jäsensi makuelämyksiä entuudestaan - huomaan palaavani hankinnoissani näihin rypäleisiin kerta toisensa jälkeen, ja niitähän harrastetaan paitsi Välimeren rannoilla myös muualla ympäri maailmaa. Monet australialaiset sovellukset ovat hyviä, ja yksi suosikkiviineistäni tulee USA:sta, Washingtonin osavaltiosta - Chateau Ste Michelle Syrah on loistava löytö.
Kolmas mieltymykseni - joka onkin sitten se suurin - on Amarone; tämä Valpolicellan kuningatar on parhaimmillaan sellainen makuelämys, joka vie tajun. Se on intensiivinen ja pitkä, lähestyy viekoittelevalla tuoksulla ja ensituntumalla, täyttää suun ja hivelee joka nipukkaa. Minun suosikkejani tähän mennessä ovat Zenato ja I Castei, mutta ennen kaikkea en ole vielä maistanut huonoa pullotetta, joka kuuluisi tähän luokkaan. Myös monet Ripassot - jotka ovat hieman kevyempiä vaihtoehtoja - ovat todella herkullisia.
Nykyisin siis esim. matkaillessa tulee helposti kannettua kotiin joku ylimääräinen pullo myöhempää maistelua varten, ja samaten minulla on tapana kerran kuussa käydä Alkossa tarkistamassa uutuudet ja täydentämässä varastoja. Harrastus ei silti määrällisesti ole päässyt täysin käsistä; meillä on ehkä parikymmentä pulloa punkkua varantona, eikä tarkoitus ainakaan vielä ole perustaa mitään kellaria - kunnon viinikaappi olisi ehkä paikallaan.
Ja niinkuin tarkkaavainen lukija on huomannut, puhun ainoastaan punaviinistä. Voin kyllä nostaa lasillisen kuohuvaa juhlavassa tilanteessa, mutta on totta, että juon mielelläni sekä kalaruokien seurana että seurustelujuomana punkkua. Viimeisimmän Viini-lehden pikku testin mukaan miehet ostavat tuhteja punaviinejä useammin kuin naiset, ja vaikka periaatteessa haluaisinkin olla yksilöllinen, olen ilmeisesti tässäkin suhteessa tyypillinen mies. Tosin sama pätee siinä tapauksessa myös vaimooni.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Minä - merkkihenkilö?
Hamsteriluonteeni - tai siis hienommin keräilyharrastukseni - on seurannut minua jo lapsuudesta saakka - taisin olla kymmenen kieppeillä, kun otin haltuuni isäni vanhan postimerkkikansion ja rupsin täydentämään sitä. Seuraavana vuonna olin jo mukana perustamassa kotipaikkakunnalleni postimerkkikerhoa, ja enemmän tai vähemmän aktiivistä keräilyuraa jatkui siihen asti, kun lähdin opiskelemaan. Kolmekymppisenä löysin harrastukseni taas, ja olin aktiivinen ehkä viiden-kuuden vuoden ajan, mutta muuttojen ja muiden ajanvietteiden vuoksi kokoelmat jäivät vuosituhannen vaihteessa laatikoihin vaatehuoneen hyllylle.
Olin aloittanut keräämällä unkarilaisia merkkejä, koska isällä oli eniten niitä, ja teinivuosien aikana keräilyalueiksi vakiintuivat sitten Suomen lisäksi Tanska, Norja, Islanti ja Ranska - viimeksimainittu koska olin todennut islantilaisten teettävän ja painattavan siellä kaikki kauneimmat postimerkkinsä. Välillä joku maa jäi pois, välillä joku tuli tilalle - 90-luvulla olin innostunut kaikesta irlantilaisesta, ja niin se oli looginen lisäys - mutta yksi syy siihen, että innostukseni laantui vuosituhannen vaihteessa oli kyllä se, että postimerkki ylipäätänsä muutti muotoaan, ja ennen kaikkea niitä syydettiin markkinoille yhä suurempia määriä.
Noin vuosi sitten tulin kaivaneeksi taas esiin kokoelmani - oikeastaan koska olin ajatellut yrittää kaupitella kaksoiskappaleitani muille keräiijöille Systeemi.net-sivuston kautta- mutta miten ollakaan, ensimmäistäkään merkkiä en ole myynyt, mutta sen sijaan olen siitä lähtien kartuttanut kokoelmiani aina kun siihen tulee tilaisuus. Uusia alueita yllämainittujen lisäksi ovat nyt Länsi-Saksa/Saksa, Berliini, Itävalta, Iso-Britannia, Itävalta, Italia, Alankomaat sekä Tsekkoslovakia/Tsekin tasavalta, ja olen antanut sisäiselle konservatiivilleni periksi ja rajannut kokoelmat 1900-lukuun - käytännössä aikaan 1945-1999, paitsi Suomen kohdalla.
Jossakin vaiheessa taidan avata motiivejani hieman lähemmin - mutta tällä kertaa totean vain lopuksi, että postimerkkeily tietenkin on luonteeltaan visuaalinen harrastus; parhaimmillaan postimerkit ovat todellakin pieniä taideteoksia, joista on helpoa luoda vaikkapa oma taidegalleriansa. Koska en kuitenkaan ole blogeissani pahemmin harrastanut kuvitusta, eikä minulla nyt ole mitään kuva-aineistoa nimenomaan omista kokoelmistani, taidan korvaukseksi ohjata lukijan Pinterestiin, jonne olen kerännyt pienen valikoiman teemaan sopivaa silmäniloa.
Olin aloittanut keräämällä unkarilaisia merkkejä, koska isällä oli eniten niitä, ja teinivuosien aikana keräilyalueiksi vakiintuivat sitten Suomen lisäksi Tanska, Norja, Islanti ja Ranska - viimeksimainittu koska olin todennut islantilaisten teettävän ja painattavan siellä kaikki kauneimmat postimerkkinsä. Välillä joku maa jäi pois, välillä joku tuli tilalle - 90-luvulla olin innostunut kaikesta irlantilaisesta, ja niin se oli looginen lisäys - mutta yksi syy siihen, että innostukseni laantui vuosituhannen vaihteessa oli kyllä se, että postimerkki ylipäätänsä muutti muotoaan, ja ennen kaikkea niitä syydettiin markkinoille yhä suurempia määriä.
Noin vuosi sitten tulin kaivaneeksi taas esiin kokoelmani - oikeastaan koska olin ajatellut yrittää kaupitella kaksoiskappaleitani muille keräiijöille Systeemi.net-sivuston kautta- mutta miten ollakaan, ensimmäistäkään merkkiä en ole myynyt, mutta sen sijaan olen siitä lähtien kartuttanut kokoelmiani aina kun siihen tulee tilaisuus. Uusia alueita yllämainittujen lisäksi ovat nyt Länsi-Saksa/Saksa, Berliini, Itävalta, Iso-Britannia, Itävalta, Italia, Alankomaat sekä Tsekkoslovakia/Tsekin tasavalta, ja olen antanut sisäiselle konservatiivilleni periksi ja rajannut kokoelmat 1900-lukuun - käytännössä aikaan 1945-1999, paitsi Suomen kohdalla.
Jossakin vaiheessa taidan avata motiivejani hieman lähemmin - mutta tällä kertaa totean vain lopuksi, että postimerkkeily tietenkin on luonteeltaan visuaalinen harrastus; parhaimmillaan postimerkit ovat todellakin pieniä taideteoksia, joista on helpoa luoda vaikkapa oma taidegalleriansa. Koska en kuitenkaan ole blogeissani pahemmin harrastanut kuvitusta, eikä minulla nyt ole mitään kuva-aineistoa nimenomaan omista kokoelmistani, taidan korvaukseksi ohjata lukijan Pinterestiin, jonne olen kerännyt pienen valikoiman teemaan sopivaa silmäniloa.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Luettua: David Lodge
Talvi ja työkiireet meinasivat taas päästä yllättämään, ja hiihtolomallakin oli olevinaan kaikennäköistä tekemistä joka asettui lukuhommien tielle - mutta sitten päätin ryhdistäytyä ja poimin hyllystä jo aikoja sitten hankkimani David Lodgen teokset "Changing Places", "Small World" ja "Nice Work" - jotka muodostavat jonkinlaisen temaattisen kokonaisuuden sikäli, että henkilögalleria ja tapahtumapaikat ovat osittain samoja; keskipisteessä ovat "Birminghamin paikalla sijaitseva" Rummidgen kaupunki Iso-Britanniassa ja sen yliopisto sekä englannin kielen ja kirjallisuuden tutkijoiden kansainvälinen yhteisö.
Nämä kirjat ovat ensinnäkin mielenkiintoista ajankuvausta - etunenässä ensimmäisen osan kertomus kuusikymmenluvun villeistä vuosista yliopistomaailmassa, sekä Kaliforniassa (kuvitteellisessa Euphorian yliopistossa...) että Englannissa - jonka Lodge rakentaa toimivana yhdistelmänä tuokiokuvia ja takautumia. Mahdollisesti hän paikoitellen on turhankin yksityiskohtainen, mutta tarina ei muutu jaaritteluksi koska sitä maustavat riemastuttavat huomiot ja yksityiskohdat. Monet viittaukset esim. oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin sekä tekniikan riemuvoittoihin sitovat tietyllä tapaa kuvaukset tiukasti aikaan - mutta huomiot ja opetukset ovat enemmänkin ajattomia.
Toiseksikin ilahduttaa hykerryttävien henkilökuvien runsaudensarvi; mitä ilmeisimmin hän osaa yhdistää omakohtaiset kokemukset ja elävän mielikuvituksen, ja lopputuloksena on aika raadollisia hahmoja - varsinkin kun puhutaan keski-ikäisistä miehistä. Pohdinnat ihmisluonnosta ja -suhteista sekä juoneen liittyvät "rakkaustarinat" puhuttelevat ainakin tätä miespuolista lukijaa sekä koomisten että katkeransuloisten käänteiden kautta. Ja yliopistossa itsekin työskentelevänä nautin suuresti tavasta, jolla Lodge kuvaa akateemisen maailman normeja ja riittejä.
Kun keitokseen vielä lisää kyvyn rakentaa koomisia ja jopa kiusallisia tilanteita sekä ilmeisen eri tyylilajien hallinnan, ovat ainakin kaksi ensimmäistä teosta vallan mainioita tapoja viettää viihdyttävä mutta samalla henkeä ravitseva ja nostattava lukutuokio - kolmas osa onkin minulla vasta työn alla, mutta mitä ilmeisimmin mukaan nyt tuotava yhteiskuntaluokkien ja elämäntapojen törmäys vaikuttaa sekin lupaavalta. Jos nyt jotakin haluaisi moittia, voisi ehkä todeta Lodgen halitsevan tyylikeinonsa jopa keikarointiin asti - mutta niinpä hän onkin kirjallisuustieteilijä ja -kriitikko itsekin...
Nämä kirjat ovat ensinnäkin mielenkiintoista ajankuvausta - etunenässä ensimmäisen osan kertomus kuusikymmenluvun villeistä vuosista yliopistomaailmassa, sekä Kaliforniassa (kuvitteellisessa Euphorian yliopistossa...) että Englannissa - jonka Lodge rakentaa toimivana yhdistelmänä tuokiokuvia ja takautumia. Mahdollisesti hän paikoitellen on turhankin yksityiskohtainen, mutta tarina ei muutu jaaritteluksi koska sitä maustavat riemastuttavat huomiot ja yksityiskohdat. Monet viittaukset esim. oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin sekä tekniikan riemuvoittoihin sitovat tietyllä tapaa kuvaukset tiukasti aikaan - mutta huomiot ja opetukset ovat enemmänkin ajattomia.
Toiseksikin ilahduttaa hykerryttävien henkilökuvien runsaudensarvi; mitä ilmeisimmin hän osaa yhdistää omakohtaiset kokemukset ja elävän mielikuvituksen, ja lopputuloksena on aika raadollisia hahmoja - varsinkin kun puhutaan keski-ikäisistä miehistä. Pohdinnat ihmisluonnosta ja -suhteista sekä juoneen liittyvät "rakkaustarinat" puhuttelevat ainakin tätä miespuolista lukijaa sekä koomisten että katkeransuloisten käänteiden kautta. Ja yliopistossa itsekin työskentelevänä nautin suuresti tavasta, jolla Lodge kuvaa akateemisen maailman normeja ja riittejä.
Kun keitokseen vielä lisää kyvyn rakentaa koomisia ja jopa kiusallisia tilanteita sekä ilmeisen eri tyylilajien hallinnan, ovat ainakin kaksi ensimmäistä teosta vallan mainioita tapoja viettää viihdyttävä mutta samalla henkeä ravitseva ja nostattava lukutuokio - kolmas osa onkin minulla vasta työn alla, mutta mitä ilmeisimmin mukaan nyt tuotava yhteiskuntaluokkien ja elämäntapojen törmäys vaikuttaa sekin lupaavalta. Jos nyt jotakin haluaisi moittia, voisi ehkä todeta Lodgen halitsevan tyylikeinonsa jopa keikarointiin asti - mutta niinpä hän onkin kirjallisuustieteilijä ja -kriitikko itsekin...
tiistai 26. helmikuuta 2013
Vaihtoehtoista historiaa
Kaunokirjallisuuden ohella lukuharrastuksiini kuuluu erityisesti historia, eri näkökulmista tarkasteltuna - ja yleisesti ottaen siten, että lähihistoria on mielenkiintoisempaa kuin varhainen. Mielenkiintoni lähti varmaankin aikanaan sotahistoriasta, ei siksi että sota sinänsä olisi erityisen kiinnostavaa, mutta ehkä koska sodat usein ovat olleet kehitysprosessien kulminaatiopisteitä tai käännekohtia. Toisaalta voi olla, että sotahistorialliset opukset tarttuivat helpommin kirjaston hyllystä koulupojan käteen kuin vaikkapa loppujen lopuksi ehkä mielenkiintoisempi paikallishistoria.
Nykyisin luen niitä suloisessa sekamelskassa - ja olen viime vuosina huomannut myös kaunokirjallisessa maussani yhä enemmän siirtymiä historian suuntaan. Fiktion hyviin puoliin kuuluu nimenomaan sen fiktiivisyys; kun ensin tietää suurin piirtein mitä oikeastaan on tapahtunut (tai miten se nykyisin tulkitaan), on kiehtovaa ajatella miten olisikaan käynyt jos joku tietty asia olisikin mennyt toisin. Joitakin ihmisiä häiritsevät pahastikin jopa yksityiskohdissa esiintyvät asiavirheet, koska ne nakertavat uskottavuutta - mutta minusta taas fiktioon kuuluu nimenomaan kertojan oikeus vaikka vääntää luonnonlakeja jos se palvelee tarinan kertomista. Yksityiskohdatkin ovat tietenkin tärkeitä, jos vaihtoehtoista historiaa lähestyy historioitsijan näkökulmasta, niinkuin esimerkiksi suomalaisten tieteentekijöiden "Entäs jos..."-antologioissa - jotka ovat mielenkiintoista luettavaa joskin pohdintojen temaattinen ja mittakaavallinen vaihtelu hieman hämmentävät - niitä pitääkin lukea hitaasti, teema kerrallaan, pohdiskellen.
Vielä enemmän minua kuitenkin kiehtoi Harry Turtledoven massiivinen "Timeline 191"-sarja, joka 11 teoksen kautta kertoo Amerikan Etelävaltojen tarinan vuodesta 1862 ja voitetusta sisällissodasta vuoteen 1944 ja hävittyyn maailmansotaan. Nimenomaan tuo Yhdysvaltain sisällissota lienee toisen maailmansodan ohella kaikkein eniten spekulaatiota herättänyt vaihtoehtoisen historian kohde, mutta tämä eepos kertoo muustakin kuin sodasta, massiivisen henkilögallerian kautta. Kokonaisuutena tämä ei ehkä aina vakuuta kirjallisilla ansioillaan - toistoa tulee jonkun verran, eivätkä henkilöhahmot aina ole kovin monisyisiä - mutta ajatuksen kaari on huima ja esim. Etelävaltojen maailmansotien välisen ajan kehityksen rinnastaminen Saksan tapahtumiin vastaavana ajankohtana on nerokas ajatus.
Jonkun verran olen kahlannut läpi muitakin vastaavanlaisia teoksia - Turtledoven omia, kuten hänen yhdessa filmitähti Richard Dreyfusin kanssa kirjoittamansa "The Two Georges", joka sijoittuu 1970-luvun Amerikkaan, joka vieläkin on Yhdistyneen Kuningaskunnan siirtomaa, ja muita, kuten Robert Conroyn "1862" (teeman voi arvata) ja Eric Flintin "1812: The Rivers Of War", joka taas kertoo Yhdysvaltain ja Englannin välisen sodan tapahtumista. Näissä yksittäisteoksissa minusta kuitenkin ainakin tämän pienen otoksen perusteella korostuu se, ettei kovin suppeissa kehyksissä ole helppoa yhdistää nimenomaan historiallisten poikkeusten ja niiden seurausten selostamista järkevään tarinankuljettamiseen - usein viimeksimainitun kustannuksella. Kun mukaan vielä sotketaan esim. kioskitasoa oleva rakkaustarina, voi jälki olla nolostuttavaa.
Poikkeuksiakin on - englantilaisen Jo Waltonin "Farthing" sijoittuu Saksan kanssa erillisrauhan tehneeseen Iso-Britanniaan 40-luvulle, ja kuvaa karmivalla tavalla neutraalin maan luisumista fasismiin ja ihmisten erilaisia tapoja suhtautua tapahtuvaan. Ero yllämainittuihin kirjoihin on se, että tämä etenee enemmän tarinan ehdoilla ja Walton onnistuu ujuttamaan historiallisen poikkeaman taustaan niin, ettei se tunnu päälleliimatulta. Tämä kirja toimii siis sekä jännitystarinana että vaihtoehtoisen skenaarion esittelynä.
Nykyisin luen niitä suloisessa sekamelskassa - ja olen viime vuosina huomannut myös kaunokirjallisessa maussani yhä enemmän siirtymiä historian suuntaan. Fiktion hyviin puoliin kuuluu nimenomaan sen fiktiivisyys; kun ensin tietää suurin piirtein mitä oikeastaan on tapahtunut (tai miten se nykyisin tulkitaan), on kiehtovaa ajatella miten olisikaan käynyt jos joku tietty asia olisikin mennyt toisin. Joitakin ihmisiä häiritsevät pahastikin jopa yksityiskohdissa esiintyvät asiavirheet, koska ne nakertavat uskottavuutta - mutta minusta taas fiktioon kuuluu nimenomaan kertojan oikeus vaikka vääntää luonnonlakeja jos se palvelee tarinan kertomista. Yksityiskohdatkin ovat tietenkin tärkeitä, jos vaihtoehtoista historiaa lähestyy historioitsijan näkökulmasta, niinkuin esimerkiksi suomalaisten tieteentekijöiden "Entäs jos..."-antologioissa - jotka ovat mielenkiintoista luettavaa joskin pohdintojen temaattinen ja mittakaavallinen vaihtelu hieman hämmentävät - niitä pitääkin lukea hitaasti, teema kerrallaan, pohdiskellen.
Vielä enemmän minua kuitenkin kiehtoi Harry Turtledoven massiivinen "Timeline 191"-sarja, joka 11 teoksen kautta kertoo Amerikan Etelävaltojen tarinan vuodesta 1862 ja voitetusta sisällissodasta vuoteen 1944 ja hävittyyn maailmansotaan. Nimenomaan tuo Yhdysvaltain sisällissota lienee toisen maailmansodan ohella kaikkein eniten spekulaatiota herättänyt vaihtoehtoisen historian kohde, mutta tämä eepos kertoo muustakin kuin sodasta, massiivisen henkilögallerian kautta. Kokonaisuutena tämä ei ehkä aina vakuuta kirjallisilla ansioillaan - toistoa tulee jonkun verran, eivätkä henkilöhahmot aina ole kovin monisyisiä - mutta ajatuksen kaari on huima ja esim. Etelävaltojen maailmansotien välisen ajan kehityksen rinnastaminen Saksan tapahtumiin vastaavana ajankohtana on nerokas ajatus.
Jonkun verran olen kahlannut läpi muitakin vastaavanlaisia teoksia - Turtledoven omia, kuten hänen yhdessa filmitähti Richard Dreyfusin kanssa kirjoittamansa "The Two Georges", joka sijoittuu 1970-luvun Amerikkaan, joka vieläkin on Yhdistyneen Kuningaskunnan siirtomaa, ja muita, kuten Robert Conroyn "1862" (teeman voi arvata) ja Eric Flintin "1812: The Rivers Of War", joka taas kertoo Yhdysvaltain ja Englannin välisen sodan tapahtumista. Näissä yksittäisteoksissa minusta kuitenkin ainakin tämän pienen otoksen perusteella korostuu se, ettei kovin suppeissa kehyksissä ole helppoa yhdistää nimenomaan historiallisten poikkeusten ja niiden seurausten selostamista järkevään tarinankuljettamiseen - usein viimeksimainitun kustannuksella. Kun mukaan vielä sotketaan esim. kioskitasoa oleva rakkaustarina, voi jälki olla nolostuttavaa.
Poikkeuksiakin on - englantilaisen Jo Waltonin "Farthing" sijoittuu Saksan kanssa erillisrauhan tehneeseen Iso-Britanniaan 40-luvulle, ja kuvaa karmivalla tavalla neutraalin maan luisumista fasismiin ja ihmisten erilaisia tapoja suhtautua tapahtuvaan. Ero yllämainittuihin kirjoihin on se, että tämä etenee enemmän tarinan ehdoilla ja Walton onnistuu ujuttamaan historiallisen poikkeaman taustaan niin, ettei se tunnu päälleliimatulta. Tämä kirja toimii siis sekä jännitystarinana että vaihtoehtoisen skenaarion esittelynä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)