Lomailun tarpeellisuudesta

Kesälomaa on nyt takana vähän yli kolme viikkoa, ja vihdoinkin olen lakannut näkemästä työ- ja muita stressiunia ja pyörittämästä päässäni kaiken maailman työkuvioita. Entisenä virkamiehenä, joka sittemmin on siirtynyt yksityisen opetussektorin työehtosopimukseen, minulla on onneksi ihan kohtuullinen vuosiloma, joten pystyn pitämään kesällä vapaata viisi viikkoa ja rapiat päälle, ja silti säästää pari lomaviikkoa myös talveen - eli minulla on nyt periaatteessa edessäni pari viikkoa stressitöntä vapaata ennenkuin pyörät taas pamahtavat käyntiin, mutta voin kuitenkin myös pitää pari kunnon hengähdystaukoa talvellakin.

Ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä tosi tärkeälta - mutta ei mitenkään itsestäänselvältä. Tämän tästä törmään väitteeseen, että suomalaisilla on liikaa vapaata - joko sitä ihmettelevät ulkomaalaiset, tai sitten liike-elämän tai työnantajien edustajat. He ovat ilmeisesti toisenlaisia ihmisiä kuin minä; he pysyvät tehokkaina vaikka vapaata olisi vähemmänkin, mutta minä tarvitsen vuosi vuodelta enemmän tätä kunnon lomaani.

Tämä tuntemukseni sopii yhteen niiden aikaisempien (?) tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan ihminen tarvitsee vähintään viikon tai mieluiten kaksi päästäkseen irti stressistään (en tietenkään muista mitään lähteitä) - mutta jokin aika sitten silmiini sattui uusi tutkimustulos, jonka mukaan tämä rentoutuminen tapahtuu nopeammin - ja yksilöllisesti. En tietenkään muista tätäkään lähdettä, mutta tulos tuntuu ensi hätään epäuskottavalta; toki lyhytkin breikki voi olla joskus paikallaan, mutta todellinen rentoutuminen vaatii kyllä ensin viikon parin palautumisajan.

Asian toinen puoli on se, että jos vain roikkuu töissä vaikka energiareservit on jo kulutettu, on aivotyöntekijän työn tulos helposti lähellä nollaa - kun työssä tärkeintä on saada oivalluksia ja osata tehdä oikeita kytkentöjä, pitää työkalujen olla kunnossa. Usein, ja ainakin minun kohdallani, kunnon loma on sama kuin se vuosihuolto jolla varmistetaan työkalujen toiminta - teho ei ole pelkästään työpöydän ääressä vietettyjen tuntien määrä.

Luettua: Dekkarimaraton

Lukutottumuksiini kuuluu aina silloin tällöin, ja ainakin kesäisin, vetäistä kunnon dekkarimaraton - lukea putkeen pino hyllyyn kertyneitä jännityskertomuksia. Koska en seuraa "reaaliaikaisesti" kuin joitain yksittäisiä suursuosikkeja, voi hyllyyn joskus kertyä jopa saman kirjailijan teoksia sarjaksi asti. Liika on yleensä liikaa, mutta kaksi tai kolme peräkkäistä teosta on minusta hyvä tapa paeta arkea ja uppoutua jonkun sankarin maailmaan.

Tänä kesänä ensimmäisenä joutui kehään Markku Ropponen ja hänen Otto Kuhalansa, joka vain lisää vauhtiaan - Kuoleman hipaisu sekä Hautausmaan risteys olivat oikein viihdyttäviä kokonaisuuksia; hyllyssä odottaa vielä Vanginvartijan mandoliini, mutta koska välistä puuttuu yksi osa sarjaa, se saa odottaa. Ropposen teksti soljuu, tarinat ovat jotenkin "ihmisen kokoisia" ja Kuhala on mainio antisankari, joskin hänen yksityiselämänsä käänteet puhuvat jonkinlaisesta keski-iän kriisistä. Hyllyssä odottaa myös Ropposen uusin teos, Pimento - ilmeisesti uuden sarjan avaus, mutta sekin on vielä lukematta.

Seuraavana käsittelyssä oli Harri Nykänen - sekä yhdessä Jarkko Sipilän kanssa kirjoitetun Crime Time-kustantamon Paha paha tyttö-debyyttiteoksen  että viimeisimmän Raidin, Susirajan, muodossa. Etenkin viimemainittu herätti odotuksia, koska Raidit ovat ihan omanlaisensa sarja suomalaisessa rikoskirjallisuudessa - mutta se oli mielestäni aika "juosten päästetty" tekele; jännityksestä ei ollut pahemmin tietoa, Raid vain tuli ja tappoi. Ilmassa oli jonkinlaista eläköitymisen makua, ja edellisestä Raidista oli aikaa; aivan kuin tämä olisi tehty koska deadline lähestyy eikä muutakaan tullut mieleen.

Herrojen yhteisessä teoksessa oli sentään vähän ainesta, päähenkilön omatoimisuus piristävää, ja periaatteessa kahden tuotannon yhdistelmät ovat aina mielenkiintoisia, mutta mieleen juolahti kyllä että se oli kyhätty enemmän kustantamon markkinoimiseksi kuin varsinaisesta kertomisen tarpeesta. Vaikka minusta on paikallaan, että kirjailijat saavat kunnon korvauksen, hiipii vain mieleen pelko, että omassa kustantamossa julkaisukynnys madaltuu...

Toistaiseksi viimeisin osuus tätä maratonia oli sitten Reijo Mäen käsittääkseni toistaiseksi toiseksi uusin Vares, Sheriffi, joka olikin aika inspiroitunut kertomus - jossakin vaiheessa Mäen tuotantoon tuli mielestäni hieman liukuhihnan makua, ja itse asiassa pari tätä edeltävää kirjaa on vielä hankkimatta - mutta kylä nekin täytyy tsekata. Vaikka peruskuvio oli pitkälti sama kuin aina, on Varekseen kaikkine vikoineen helpompi uskoa kuin kaiken maailman supertappajiin, ja vaikka Turun alamaailma Mäen käsittelyssä vähitellen alkaa turvota kuin pullataikina, tämä viimeisin lisäys oli aika viihdyttävä sekin. Ja loppuratkaisukin osoitti, että hahmossa ja tuotannossa on särmää vielä kolmannellakin vuosikymmenellä.

Lisää namia on tiedossa - Nykäseltä kolmas Ariel Kafka-dekkari, Sipilältä tähän mennessä lukemattoman Takamäki-sarjan ensimmäinen kolmen kirjan omnibus, ja vähän muitakin kirjoittajia, mutta välillä täytyy lukea jotain muutakin. Loma onneksi jatkuu vielä.

Elämäni remonttireiskana

Kun tämän mansikkapaikamme viime vuonna hankimme, yksi kriteeri oli se, että sinne saattoi muuttaa ilman välitöntä remonttia - mitä nyt kylppäriin ostettiin suihkukaappi - ja että voisimme kaikessa rauhassa miettiä ja selvittää, mitä pitäisi tehdä ja milä aikataululla. Aika pian kirkastui se, että ainakin aluksi laitamme vuosittain huoneen kerrallaan niin, että seitsemän vuoden kuluttua meillä on käsissämme enemmän tai vähemmän remontoitu talo. Tämä tahti vähentää hötkyilyn ja ylilyöntien vaaraa, ja sopii lisäksi sekä kukkarollemme että toistaiseksi lähinnä teoreettisille remonttitaidoillemme.

Loman alettua olemme nyt sitten aloittaneet vierashuoneesta, josta tulee makuuhuone sen valmistuttua. 70-luvun lastulevykaapisto sai kyytiä, samoin muovimatto ja sen alta löytyneet kolme eri levykerrosta, ja nyt meillä on avarampi huone ja lautalattia. Halltexkaton yläpuolelta löytyi parisenkymmentä senttiä ilmaa ja pinkopahvikatto, mutta entiset asukkaat tekivät uuden välikaton niin järeästä tavarasta ettei sitä voi lähteä tällainen amatööri purkamaan. Niinpä siistimme vain jäljet, ja jätämme maalaukset ja tapetoinnit ensi vuodelle; sitä ennen allekirjoittanut on koekaniini - merkitseekö ylimääräisten lattiakerrostumine poisto esim. sitä, että lattialla on talviaamuisin pakkasta?

Ilahduttavaa oli, ettei mistään löytynyt esim. kostuneita villakerroksia, vaan kaikki löydöt vaikuttavat kuivilta - mutta henkilökohtaisella tasolla vielä hauskempaa on todeta, että pienellä harjoituksella osaa käyttää jopa lekaa. Ja nyt, pari viikkoa myöhemmin, on pahin kolotus jäsenistäkin jo hellittänyt :-)

Kirpputoreilla ja -turuilla

Käväisimme tänään Urjalassa hakemassa netin kautta löytämämme lipaston mansikkapaikkaamme, mutta vaikka se olikin hyvä ja halpa, retken tärkeimmät antimet löytyivät aivan muualta. Urjalan aseman tienoilta sattui nimittäin paitsi mukava kahvipaikka löytymään myös kirpputori, jossa oli mm. mukava pikku kirjahylly ja pieni nippu edullisia CD-levyjä (ja jonkun verran aika reippaasti hinnoiteltua vanhempaa tavaraa, mutta se on toinen juttu). Niinpä lähdin tyytyväisenä kotimatkalle mukanani Isaac Bashevis Singerin kohtuukuntoinen englanninkielinen romaani "Shadows On The Hudson" ja nippu CD-levyjä, jossa oli mukana myös Beth Hartin "Screaming For My Supper", ja yhteensä tähän ihanuuteen meni rahaa kolme ja puoli euroa.

Kumpaakaan näistä en ollut varsinaisesti etsinyt, mutta ne olivat mukavia löytöjä sopivaan hintaan. Vastaavanlaisia on tullut tehtyä aikaisemminkin, alkaen 90-luvun suuresta vinyylistäluopumisaallosta, kun monet kärräsivät koko LP-nippunsa kirpparille kun oli tullut ostettua CD-soitin (nykyisinhän niitä CD-levyjä löytyy vastaavasta syystä...), ja mitä enemmän omat kiinnostuksen kohteeni ovat "museokamaa", sitä enemmän voin jopa odottaa löytäväni, ja ainakin kirjallisuuden kohdalla tuo trendi on vahvistumaan päin.

Joskus homma tosin ei mene aivan täysin putkeen - tuo viimeisin CD-löytöni oli osa valmiiksi pakattua levynippua, ja kun kotona avasin sitä vapisevin käsin, sain huomata että juuri Beth Hartin kohdalla levykotelosta puuttui itse CD. Jos levyt olisi myyty yksitellen, olisin tietysti jo paikan päällä tsekannut sen kunnon ja huomannut levyn puuttuvan, mutta nyt kävi näin. Se ei kuitenkaan vähennä itse löytämisen yleistä iloa, varsinkin kun ensi kerralla avaan myös sen nipun jos sellainen eteen sattuu...

Kesä kaupungissa

Tämä kesä on alkanut hieman toisella tavalla kuin aikaisemmat - koska tämä meidän mansikkapaikkamme on sekä minun työasuntoni että meidän kesämökkimme, olen nyt kolmen viikon ajan voinut yhdistää "mökilläolon" työssä käymiseen, ja sen sijaan että olisin virunut kerrostalokaksiossa helteisinä iltoina, olen voinut nauttia sellaisista pienistä iloista kuten lasillinen viileää roséta vaimon kanssa puutarhassa - ja ruohonleikkuusta. Samalla on pikkukaupungin elämänmeno herännyt henkiin ihan toisella tavalla kuin talvella - alkaen siitä, että ehtii kotiin valoisaan aikaan niin, että päivää on vähän jäljelläkin.

Emme lähteneet juhannuksenakaan minnekään, vaan vietimme "työleiriä" puutarhassa ja pikku remonttihanketta aloitellen. Lukuun ottamatta tiettyä paikkojen hellyyttä tämä oli silti loistava juhannus, vaikka pari naapuria viettikin sen lähinnä mönkijöillä hurjastellen ja mölyten/karjahdellen - mutta se lienee vain tavallista juhannusmökkeilyä "kaupunkilaisittain". Yleisesti ottaen elämänmeno on silti täällä rauhallisempaa kuin suuremmissa ympyröissä, myös näin kesällä. Varsinainen lomasesonki on kuitenkin vasta alkamassa - nyt se on lähinnä näkynyt siinä, että muutamien talvella tyhjän näköisetn talojen pihoihin on ilmestynyt Ruotsin kilvillä varustettuja autoja, mutta heinäkuu voi ehkä tuoda mukanaan enemmänkin elämää.

Luettua: Anthony Beevor ja Martha Grimes

Pidän Espanjaa eräänlaisena "toisena kotimaana", ja luen mielelläni espanjalaista kirjallisuutta aina kun sitä eteeni sattuu - joskin vaillinainen kielitaitoni ainakin toistaiseksi pakottaa minut tyytymään käännöksiin. Myös maan historia kiinnostaa minua, mutta jostain syyst Anthony Beevorin teos Espanjan sisällissodasta sai odottaa hyllyssä vuoroaan useamman vuoden ajan. Nyt sen sitten kahlasin läpi, ja sain taas kerran todeta historian popularisoinnin olevan aika vaikeaa hommaa.

Hänen esityksensä oli käsittääkseni kattava, ja valaisi eri osapuolia ja tapahtumien kulkua jokseenkin kiihkottomasti, mistä täytyy antaa kiitokset; maailma on täynnä yksisilmäistä historiantulkintaa. Hän pystyi kaiken lisäksi aika hyvin luotsaamaan lukijan läpi erilaisten toimijoiden, allianssien, henkilöiden ja tapahtumien viidakon - jopa niin, ettei hirveän usein tarvinnut tarkistaa henkilöluettelosta, kummalla puolella joku oli. Toisaalta historiaa yleensä - ja jopa sotaakin - voisi mielestäni kuvailla leveämmin kuin vain sotatapahtumien kautta; tosin kirjan aihe oli nimenomaan tuo sisällissota, monien mielestä toisen maailmansodan varsinainen aloitus, joten siitä ei ehkä voi niin valittaa.

Se sijaan minusta on arveluttavaa, jos historiallisia tapahtumia ja henkilöitä käsitellään liian monin adjektiivein; esim. joku oikeiston kenraaleista leimattiin useampaan otteeseen turhamaiseksi. Sitä hän varmaan olikin, mutta käsittääkseni se ei suoranaisesti vaikuttanut sodan kulkuun tai edes hänen toimiinsa ammattisotilaana - joten se ei mielestäni kuulu popularisoivaan(kaan) historiankirjaan. Se ei ehkä ole suuri ongelma sinänsä ansiokkaassa teoksessa, mutta huomasin toistuvasti takertuvani siihen - jotenkin se pisti silmään.

Turhaa niuhotusta? Ehkä - mutta minusta adjektiivit kuuluvat ensisijaisesti fiktioon. Yksi fiktion alalaji, joka selvästi miellyttää minua enemmän kun olen väsynyt tai stressaantunut, on ns. hyvän olon rikoskirjallisuus - dekkarit, joissa tosin tapahtuu henkirikos tai useampiakin, mutta jotenkin vain vähän, ja jossa ratkaisu piilee sankarin usein jopa koomisissa kyvyissä pikemmin kuin raa´assa poliisin työssä. Yksi genren vanha mestari on Martha Grimes, jonka kirjat komisario Richard Jurysta ja hänen omalaatuisisita yläluokkalaisista ystävistään ovat viihdyttäneet minua jo vuosikymmenten ajan. Välillä oli taukoa, mutta nyt luin yhteen menoon kolme hänen neljästä viimeisimästä kirjastaan, The Winds Of Changen, The Old Wine Shadesin ja Dustin, ja neljäs, The Black Cat, odottaa yöpöydälläni.

Grimes ei mässäile verellä, ja hänen vahvuuksiaan ovat herkulliset henkilökuvaukset, dialogit ja ympäristöt - ja vaikka hän pakostakin toistaa itseään hieman, hänen kirjoissaan on aina myös uusia kiinnostavia näkökulmia. Välillä yhteiskunnallista paatostakin, ja välillä - mutta ei aina - päähenkilöiden yksityiselämän käänteitä. Olen löytävinäni joskus jopa moraalipohdintaa, mutta pääosassa on itse rikospähkinä. Hänen kirjansa ovat ihan viihdyttäviä, mutta/ja niitä voi ahmia ilman sen suurempaa jälkipuinnin tarvetta tai ahdistuksen pelkoa; vaikka hän onkin lajinsa valioita, eikä suorastaan trivialisoi itse pääteemaa eli henkirikosta, sen seuraukset ohitetaan usein aika kevyesti.

Samahan koskee sinänsä melkein kaikkia klassisia dekkareita, Agatha Christiestä ja kumppaneista lähtien; ruumiita syntyy välillä läjäpäin, mutta henkiinjääneet käyvät välillä melkein kevyttä jutustelua keskenään. Beevorkaan ei mässäillyt veriteoilla, mutta hänen tietokirjastaan kävi ilmi paitsi se, että sodan uhrit laskettiin ainakin kymmenissä ellei sadoissa tuhansissa myöskin se, minkälaisia menetyksiä yksilötasolla koettiin. Eikä tämä seikka tietenkään ole mikään vertailukriteeri - historianteokset ovat historianteoksia ja dekkarit dekkareita, ja sillä hyvä.

Puutarhat ja minä, osa 2

Mitä ilmeisimmin viimeiset viikot eivät ole olleet täysin tyypillistä suomalaisen loppukevään/alkukesän kasvukautta, vaan myöhäisen kevääntulon jälkeinen lämpöaalto johon kuului runsaasti sadetta merkitsi todellista kasvupamausta muutaman viikon ajan - eri kasvit, pensaat ja puut ovat vuoron perään puhjenneet kukkaan, kukkineet raivoisasti ja nyttemmin jo melkein nuupahtaneet. Nurmikkomme on ilmeisesti tavoittelemassa jonkinlaista kasvuennätystä, ja etenkin unikot ovat kasvuvauhdillaan ja paikkavalinnoillaan hurmanneet päivittäin.

Kaikki tämä on (tämän puutarhan kohdalla) ensikertalaiselle ollut mielenkiintoista seurattavaa, etenkin koska ajatuksemme juuri nyt on ollut ensimmäisen vuodenkierron aikana seurata mitä tapahtuu ja mitä ei, ennenkuin päätämme mitä pitää tehdä ja mitä ei. Jo nyt on selvää myös, että pari pensasta on kuollut pystyyn ja pitää korvata jollakin - ja vielä, että angervomme ovat joutuneet jonkin ahneen syöpäläisen uhriksi. Ja ruoho kasvaa...