Lukutottumuksiini kuuluu aina silloin tällöin, ja ainakin kesäisin, vetäistä kunnon dekkarimaraton - lukea putkeen pino hyllyyn kertyneitä jännityskertomuksia. Koska en seuraa "reaaliaikaisesti" kuin joitain yksittäisiä suursuosikkeja, voi hyllyyn joskus kertyä jopa saman kirjailijan teoksia sarjaksi asti. Liika on yleensä liikaa, mutta kaksi tai kolme peräkkäistä teosta on minusta hyvä tapa paeta arkea ja uppoutua jonkun sankarin maailmaan.
Tänä kesänä ensimmäisenä joutui kehään Markku Ropponen ja hänen Otto Kuhalansa, joka vain lisää vauhtiaan - Kuoleman hipaisu sekä Hautausmaan risteys olivat oikein viihdyttäviä kokonaisuuksia; hyllyssä odottaa vielä Vanginvartijan mandoliini, mutta koska välistä puuttuu yksi osa sarjaa, se saa odottaa. Ropposen teksti soljuu, tarinat ovat jotenkin "ihmisen kokoisia" ja Kuhala on mainio antisankari, joskin hänen yksityiselämänsä käänteet puhuvat jonkinlaisesta keski-iän kriisistä. Hyllyssä odottaa myös Ropposen uusin teos, Pimento - ilmeisesti uuden sarjan avaus, mutta sekin on vielä lukematta.
Seuraavana käsittelyssä oli Harri Nykänen - sekä yhdessä Jarkko Sipilän kanssa kirjoitetun Crime Time-kustantamon Paha paha tyttö-debyyttiteoksen että viimeisimmän Raidin, Susirajan, muodossa. Etenkin viimemainittu herätti odotuksia, koska Raidit ovat ihan omanlaisensa sarja suomalaisessa rikoskirjallisuudessa - mutta se oli mielestäni aika "juosten päästetty" tekele; jännityksestä ei ollut pahemmin tietoa, Raid vain tuli ja tappoi. Ilmassa oli jonkinlaista eläköitymisen makua, ja edellisestä Raidista oli aikaa; aivan kuin tämä olisi tehty koska deadline lähestyy eikä muutakaan tullut mieleen.
Herrojen yhteisessä teoksessa oli sentään vähän ainesta, päähenkilön omatoimisuus piristävää, ja periaatteessa kahden tuotannon yhdistelmät ovat aina mielenkiintoisia, mutta mieleen juolahti kyllä että se oli kyhätty enemmän kustantamon markkinoimiseksi kuin varsinaisesta kertomisen tarpeesta. Vaikka minusta on paikallaan, että kirjailijat saavat kunnon korvauksen, hiipii vain mieleen pelko, että omassa kustantamossa julkaisukynnys madaltuu...
Toistaiseksi viimeisin osuus tätä maratonia oli sitten Reijo Mäen käsittääkseni toistaiseksi toiseksi uusin Vares, Sheriffi, joka olikin aika inspiroitunut kertomus - jossakin vaiheessa Mäen tuotantoon tuli mielestäni hieman liukuhihnan makua, ja itse asiassa pari tätä edeltävää kirjaa on vielä hankkimatta - mutta kylä nekin täytyy tsekata. Vaikka peruskuvio oli pitkälti sama kuin aina, on Varekseen kaikkine vikoineen helpompi uskoa kuin kaiken maailman supertappajiin, ja vaikka Turun alamaailma Mäen käsittelyssä vähitellen alkaa turvota kuin pullataikina, tämä viimeisin lisäys oli aika viihdyttävä sekin. Ja loppuratkaisukin osoitti, että hahmossa ja tuotannossa on särmää vielä kolmannellakin vuosikymmenellä.
Lisää namia on tiedossa - Nykäseltä kolmas Ariel Kafka-dekkari, Sipilältä tähän mennessä lukemattoman Takamäki-sarjan ensimmäinen kolmen kirjan omnibus, ja vähän muitakin kirjoittajia, mutta välillä täytyy lukea jotain muutakin. Loma onneksi jatkuu vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti