Pidän Espanjaa eräänlaisena "toisena kotimaana", ja luen mielelläni espanjalaista kirjallisuutta aina kun sitä eteeni sattuu - joskin vaillinainen kielitaitoni ainakin toistaiseksi pakottaa minut tyytymään käännöksiin. Myös maan historia kiinnostaa minua, mutta jostain syyst Anthony Beevorin teos Espanjan sisällissodasta sai odottaa hyllyssä vuoroaan useamman vuoden ajan. Nyt sen sitten kahlasin läpi, ja sain taas kerran todeta historian popularisoinnin olevan aika vaikeaa hommaa.
Hänen esityksensä oli käsittääkseni kattava, ja valaisi eri osapuolia ja tapahtumien kulkua jokseenkin kiihkottomasti, mistä täytyy antaa kiitokset; maailma on täynnä yksisilmäistä historiantulkintaa. Hän pystyi kaiken lisäksi aika hyvin luotsaamaan lukijan läpi erilaisten toimijoiden, allianssien, henkilöiden ja tapahtumien viidakon - jopa niin, ettei hirveän usein tarvinnut tarkistaa henkilöluettelosta, kummalla puolella joku oli. Toisaalta historiaa yleensä - ja jopa sotaakin - voisi mielestäni kuvailla leveämmin kuin vain sotatapahtumien kautta; tosin kirjan aihe oli nimenomaan tuo sisällissota, monien mielestä toisen maailmansodan varsinainen aloitus, joten siitä ei ehkä voi niin valittaa.
Se sijaan minusta on arveluttavaa, jos historiallisia tapahtumia ja henkilöitä käsitellään liian monin adjektiivein; esim. joku oikeiston kenraaleista leimattiin useampaan otteeseen turhamaiseksi. Sitä hän varmaan olikin, mutta käsittääkseni se ei suoranaisesti vaikuttanut sodan kulkuun tai edes hänen toimiinsa ammattisotilaana - joten se ei mielestäni kuulu popularisoivaan(kaan) historiankirjaan. Se ei ehkä ole suuri ongelma sinänsä ansiokkaassa teoksessa, mutta huomasin toistuvasti takertuvani siihen - jotenkin se pisti silmään.
Turhaa niuhotusta? Ehkä - mutta minusta adjektiivit kuuluvat ensisijaisesti fiktioon. Yksi fiktion alalaji, joka selvästi miellyttää minua enemmän kun olen väsynyt tai stressaantunut, on ns. hyvän olon rikoskirjallisuus - dekkarit, joissa tosin tapahtuu henkirikos tai useampiakin, mutta jotenkin vain vähän, ja jossa ratkaisu piilee sankarin usein jopa koomisissa kyvyissä pikemmin kuin raa´assa poliisin työssä. Yksi genren vanha mestari on Martha Grimes, jonka kirjat komisario Richard Jurysta ja hänen omalaatuisisita yläluokkalaisista ystävistään ovat viihdyttäneet minua jo vuosikymmenten ajan. Välillä oli taukoa, mutta nyt luin yhteen menoon kolme hänen neljästä viimeisimästä kirjastaan, The Winds Of Changen, The Old Wine Shadesin ja Dustin, ja neljäs, The Black Cat, odottaa yöpöydälläni.
Grimes ei mässäile verellä, ja hänen vahvuuksiaan ovat herkulliset henkilökuvaukset, dialogit ja ympäristöt - ja vaikka hän pakostakin toistaa itseään hieman, hänen kirjoissaan on aina myös uusia kiinnostavia näkökulmia. Välillä yhteiskunnallista paatostakin, ja välillä - mutta ei aina - päähenkilöiden yksityiselämän käänteitä. Olen löytävinäni joskus jopa moraalipohdintaa, mutta pääosassa on itse rikospähkinä. Hänen kirjansa ovat ihan viihdyttäviä, mutta/ja niitä voi ahmia ilman sen suurempaa jälkipuinnin tarvetta tai ahdistuksen pelkoa; vaikka hän onkin lajinsa valioita, eikä suorastaan trivialisoi itse pääteemaa eli henkirikosta, sen seuraukset ohitetaan usein aika kevyesti.
Samahan koskee sinänsä melkein kaikkia klassisia dekkareita, Agatha Christiestä ja kumppaneista lähtien; ruumiita syntyy välillä läjäpäin, mutta henkiinjääneet käyvät välillä melkein kevyttä jutustelua keskenään. Beevorkaan ei mässäillyt veriteoilla, mutta hänen tietokirjastaan kävi ilmi paitsi se, että sodan uhrit laskettiin ainakin kymmenissä ellei sadoissa tuhansissa myöskin se, minkälaisia menetyksiä yksilötasolla koettiin. Eikä tämä seikka tietenkään ole mikään vertailukriteeri - historianteokset ovat historianteoksia ja dekkarit dekkareita, ja sillä hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti