Uusia (ja vanhoja) metkuja uudessa osoitteessa

Jos tapanasi on ollut seurata tämän blogin kautta mietteitäni ja mielipiteitäni, olet varmaankin huomannut viime kuukausien olleen aika hiljaisia. Miettimistä en silti ole lopettanut, mutta kirjallinen tuotantotahtini on ollut aika verkkaista.

Aion kuitenkin jatkossakin ainakin jakaa lukuelämyksiäni, mutta ne siirtyvät tästä päivästä lähtien uuteen osoitteeseen - Antikvariaatti Elsan blogiin. Tervetuloa sinne jatkamaan kirjallista matkaa kanssani uusissa puitteissa!

Luettua: Tapani Bagge, Anna Lihammer ja lähihistoriallisen dekkarin voittokulku

Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin jälkeen seuraava askeleni viime vuosisadan alkupuoleen ja sen dramaattisiin tapahtumiin dekkarien muodossa oli Tapani Baggen sarja valtiollisen poliisin etsivän Väinö Mujusen vaiheista 30-luvun lopulta toisen maailmansodan loppuun. Sarjan ensimäistä osaa en ole lukenut, mutta kakkososa "Sininen aave" ja kolmonen, "Musta pyörre", ovat selviä tapauksia ja (toistaiseksi) viimeinen osa, "Punainen varjo" vaikuttaa lupaavalta sekin.

Olen lukenut muutamia Baggen nykyaikaan sijoittuvia "Hämeenlinna noir"-kirjoja, ja niissä minua on miellyttänyt etenkin hänen eleetön kerrontansa, joka ei alleviivaa tai pureksi tarinaa loppuun, vaan pikemminkin ikäänkuin luonnostelee maailman lukijan väritettäväksi - ja sama koskee näitä historiaan sijoittuvia kirjoja.

Sen lisäksi ajankuva toimii hyvin - sekä ilmiöiden että henkilöiden kautta - ja nuo jälkimmäiset ovat eläviä ja todentuntuisia hyvine ja huonoine puolineen; ihmisten ajatuksista ja teoista kuvastuu myös aikakauden traumaattisuus ja epävarmuus. Ja vaikka Mujunen ehkä ehtii useampaan paikkaan kuin uskottavasti voisi ajatella, myös tarinoiden kulku on paitsi ripeää myös loogista. Ruumiita syntyy, mutta niiden syntymisellä ei mässäillä - ja vaikka genren tavan mukaisesti romanssit tulevat ja menevät, ne on esitetty hellän karheasti mutta häveliäästi.

Mielestäni Bagge myös, ilmeisesti sitä tietoisesti yrittämättä, välittää vähintään yhtä hyvän kuvan maailman mullistuksista kuten esim. Jan Guillou ja Ken Follett massiivisarjoissaan - ehkä koska historialliset tapahtumat tosiaan istuvat taustaan eikä niistä saarnata. Ehdin välissä myös tarttua ruotsalaiseen versioon historiallisesta dekkarista, Anna Lihammerin debyyttiin "Kun pimeys peittää maan", jonka teemana on rotubiologian nousu 30-luvun tiedemaailmassa - aihe, josta Ruotsissa on keskusteltu paljonkin.

Vaikka teema on vähintäänkin mielenkiintoinen, Lihammer ei mielestäni onnistu; hänen tekstinsä on välillä kuin dramatisoitua oppikirjaa, ja päähenkilö Carl Hell henkilökohtaisine demoneineen on poimittu skandinaavisen dekkarin kliseekokoelmasta. Kirjan asiasisältö on sinänsä varmasti kohdallaan, mutta minun henkilökohtainen elämykseni on, että Tapani Bagge ammattikirjailijana onnistuu paremmin kuin tiedemaailmasta tuleva Anna Lihammer, koska Bagge kirjoittaa enemmän tarinan ja draaman kaaren ehdoilla.

Matkailun ihanuus ja kurjuus

Tuli käytyä lomamatkalla. Brysselissä asustava ystäväpariskuntamme oli kutsunut joukon ihmisiä Aÿn kylään, Champagnen alueen sydämeen, juhlistamaan yhteisiä satavuotispäiviään hyvän ruoan ja juoman merkeissä, ja me yhdistimme siihen hieman kulttuurimatkailua, shoppailua ja elämyksiä. Lähdimme kotoa tiistaiaamuna 14.6, ja palasimme kotiin kaksi tiistaita myöhemmin yön kynnyksellä. Matkapäiviä kertyi siis 15 ja kilometrejä 3.806 yhteensä kuudessa maassa.

Matka oli hieno. Champagnessa olivat pääosassa tietysti muuan kupliva juoma sekä ranskalainen keittiö - viiden ruokalajin illallisesta paikallisen Carrefour-marketin ruokavalikoimiin ja viinihyllyyn. Ehdimme käydä kolmessa eri shamppanjatalossa, pienessä, vähän isommassa sekä yhdessä kaikkein suurmmista. Ensinmainitusta (Roger Brun) päädyimme jostakin syystä, kahdeksaa eri juomaa maistettuamme, ostamaan mukaammekin laatikollisen juomia.

Champagnen ja shamppanjan lisäksi pääosissa olivat Maastricht, sen vanha keskusta ja Boekhandel Dominicanen, Jyllanti jossa nautimme maaseudun rauhasta sekä kirpputoreista, joilta metsästimme "antiikkia", äänilevyjä ja kirjoja, sekä tietysti pohjoisen Euroopan maantiet. Hollannissa ja Belgiassa vietimme pari päivää ruuhkissa moottoriteillä - ja välillä pienemmillä teillä jonottaen - ja pari kertaa hotellin löytäminen oli hieman hankalampaa kuin ylimalkainen kartanvilkaisu olisi antanut ymmärtää. Ensi kerralla meillä sitten varmaan onkin se navigaattori mukanamme.

Ja vaikka varsinaisia ajopäiviä ei kertynyt kuin ehkä viikon verran, totesimme automatkailun kyllä vaativan jonkun verran ennakkosuunnittelua, etteivät päivätaipaleet ime matkailijoista kaikkia mehuja. Tällä kertaa pisin päivämatka oli noin 640 km - joista viimeiset sata tosin suunnitelemattomia, yösijaa etsiessä - mutta jo 500 km on aivan riittävä taival jos aikoo jaksaa illalla muutakin kuin vain lysähtää hotellin pedille.

Toisaalta automatkailun hyvä puoli on vapaus, ja se, että tavaraa kulkee mukana tarpeeksi. Ensi kerralla joutunemme tosin lähtemään pakettiautolla...

Luettua: Timo Sandberg ja elävä historia

Viime vuosina kotimaisessa rikoskirjallisuudessa on alkanut jonkinlainen "historiabuumi" - itse olen ehtinyt tykästyä jo Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvun Helsinkisarjaan, ja hyllyssä odottavat mm. Tapani Baggen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta sarjasta osat 2-4, mutta ennen niitä tartuin Timo Sandbergin sisällissodan jälkeisen ajan Lahteen sijoittuviin kirjoihin, joista ensimmäinen, "Mustamäki", tulikin luetuksi yhdeltä istumalta. Toinen osa, "Häränsilmä", onkin minulta vasta alussa, mutta sekin vaikuttaa lupaavalta.

Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.

Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.

Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.

7% Fluent In Spanish

Kymmenen vuotta sitten vietimme kevään Espanjassa - lähdimme helmikuun puolessavälissä ja palasimme kotiin heinäkuun alussa. Tarkoitukseni oli, paitsi viettää vuorotteluvapaata ja vetää henkeä, myös oppia puhumaan ainakin vähän espanjaa. Se ei oikein onnistunut - vaikka opinkin ymmärtämään jonkun verran tekstiä, järkevien lauseiden muodostamista en ottanut haltuun. Sen jälkeen olemme käyneet siellä vielä kymmenen kertaa, ja olen jatkanut espanjankielisen kevyen musiikin kuuntelemista - mutta uskoni luontaiseen kieltenoppimiskykyyni on saanut aikamoisen iskun.

Tänä keväänä luin jostain blogista sovelluksesta nimeltä Duolingo, jonka avulla saattoi opiskella espanjankielen alkeita missä vaan - vaikka vartin päivässä - ja päätin kokeilla sitä. Parin kuukauden "satunnaisen säännöllisen" käytön jälkeen olen huomaavinani tiettyä edistystä - osaan useampia verbejä kuin ennen ja jopa niiden taivutuksia, olen ymmärtänyt joitain adverbejä (?) ja vielä ainakin jonkin kolmannen jutun. Niin, ja olen todennut luontaisen kielioppikammoni koskevan myös espanjankieltä.

Harmi kyllä en ehtinyt opiskella kuin pari päivää ennen viimeisintä käyntiämme paikan päällä, joten soveltaminen käytäntöön on vielä kokematta, mutta kun syksyllä taas lähdemme reissuun toivon olevani vielä nykyistä seitsemää prosenttia parempi espanjanpuhuja. Oppia ikä kaikki...

Luettua: Ann Cleeves ja hahmojen voima

Yksi kuluvan vuoden dekkarinimistä tähän asti on ollut Ann Cleeves. Yle on näyttänyt sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetland-sarjaa, ja molemmat kantavat kunniakkaasti brittiläisen TV-dekkarisarjan parhaita perinteitä. Verasta kertovia kirjoja en ole lukenut (vielä), mutta sen sijaan Shetlantiin sijoittuvan, Jimmy Perezistä kertovan sarjan kaksi toistaiseksi viimeisintä osaa, "Dead Water" ja "Thin Air".

Olin ensin hieman epäileväinen sarjan jatkon suhteen, koska minusta niitä edeltänyt "Blue Lightning" päättyi tavalla, jonka kuvittelin päättäneen koko sarjan ja Jimmy Perezin tarinan, mutta näin ei käynyt - ja kieltämättä hänen hahmoonsa tuli lisäulottuvuus juuri tästäkin syystä. Itse tarinat toimivat kohtuullisen hyvin, ja saarelaisten ja mantereelta tulleiden henkilöhahmojen joukkoon mahtuu muitakin mielenkiintoisisa tapauksia kuin päähenkilö.

Minusta Cleevesin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan se, että hän osaa kuvailla ihmisiä ikäänkuin sopivasti - hahmot ovat eläviä, mutta niitä ei vatvota puhki. Poliisiryhmän jäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa ovat nekin sopivasti esillä - väittäisin, että tämä tutkintatiimi on keskimäärin ottaen inhimillisimmästä päästä, mitä poliisiromaaneihin tulee. Heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja haasteensa, mutta mitään moniongelmaisia supersankareita he eivät onneksi ole.

Myös saarten tunnelma välittyy mielestäni hyvin - joskin siihen saattaa vaikuttaa se, että TV-sarjassa välillä herkutellaan luontokuvilla. Jonkinlaisen halun käydä paikan päällä nämä kirjat - tai itse asiassa jo aikaisemmat osat - hyvinkin ovat saaneet aikaan, vaikka itse juonikuviot eivät mitenkään edellytä tapahtumien sijoittamista juuri Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevaan saariryhmään; loppujen lopuksi Cleevesin juonet kietoutuvat aina ihmissuhteiden ympärille.

Ehkä tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta ainakin viihteenä ja ajanvietteenä toimivaa - ja ilokseni huomaan, että syksyllä on luvassa taas uusi, seitsemäs osa.

Vuotemme museokortin kanssa 8: Turun kevään kertymää

Kävimme viime viikon lopulla yhdistetyllä työmatkalla ja pikku lomasella Suomen Turussa. Ohjelmassamme oli, paitsi pienimuotoista shoppailua ja hyvin syömistä, tietenkin myös museokortin heiluttelua - Turku on täynnä mielenkiintoisia museoita. Ajatuksemme oli nauttia jonkinlainen kulttuuricocktail - yksi taidenäyttely ja sitten jotain aivan muuta. Meillä kävi vähän huono tuuri ajoituksen suhteen, koska taidemuseot olivat juuri näyttelyvaihdosvaiheessa kesän alla, joten sekä Ars Nova että Wäinö Aaltosen museo tarjosivat tällä kertaa eioota, ja kaiken lisäksi yksi listamme nimistä, porvariskoti "Ett hem", olikin vielä talvitauolla.

Kohteiksi valikoituivat sitten Turun Biologinen Museo - osittain mielenkiintoisen rakennuksensa vuoksi - ja Aboa Vetus. Ensinmainittu olikin nimenomaan rakennuksena hauska nähdä; en ollut aiemmin sisäistänyt, että se onkin jo alun perin rakennettu nimenomaan museoksi. Viime vuosisadan alun kansallisromanttinen tyyli olikin ilo silmälle. Oikeastaan on harmi, että se on niin piilossa Samppalinnanmäen kainalossa, lääninhallituksen kolossirakennuksen takana.

Kokoelmista jäivät mieleen lähinnä hirvittävät hyönteiset, ja näytteillepanosta se, että tunnelma oli aika unelias. Tällä en tarkoita sitä, että odottaisin museoiltani vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta esim. AV-tekniikan mahdollisuuksia ei oltu hyödynnetty. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin voi todeta myös siellä olleen ihanan hiljaista.

Toinen kohteemme oli Aboa Vetus, jossa olin kyllä käynyt ennenkin, mutta joka silti teki taas vaikutuksen - koska tässä maassa ei käytännössä ole mitään elossa säilynyttä keskiaikaista kaupunkia, jo sellaisen jäännökset kiehtovat. Kaiken lisäksi esillepano on mielenkiintoinen, esineistö monipuolista - ja uutena huomiona totesimme, että sinne ehdottomasti pitää tuoda myös lastenlapset ihmettelemään mennyttä maailmaa.

Entisenä turkulaisena minua jaksaa myös ilahduttaa jokiranta, josta on tulossa yhä viihtyisämpi, maamme oloissa ainutlaatuinen kokonaisuus - joki, maamme vanhin kaupunkiympäristö (Turussa ei todellakaan ole purettu kaikkea vanhaa), kahvilat ja ravintolat (päivällinen E. Ekblomilla oli täysosuma, ja lounas Tårgetissa hyvä sekin, mutta se on toinen juttu) ja tunne siitä, että kaupungin keskellä on keidas, jossa voi hengähtää omaan tahtiinsa vaikka kesken työpäivän - kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä nyt puhumattakaan.

Eli monestakin syystä lienee kohtuullista tehdä uusintäkäynti aika pian.

Luettua: James A. Michener ja tarinan kaari

Onko olemassa mitään parempaa kuin oikein paksu historiallinen romaani? No, ehkä montakin asiaa, mutta aina välillä on mukavaa tarttua sellaiseen tekstiin, jonka sivumäärä on jopa nelinumeroinen, mutta joka silti jaksaa kantaa ja kiinnostaa. James Michener kirjoittaa juuri sellaisia kirjoja.

"The Source" kertoo juutalaisten ja Pyhän Maan historian koko kaaren esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme - tai pikemminkin 1960-lukuun - sarjana episodeja jotka kertaavat fiktiivisen galilealaisen Makorin kaupungin historiaa. Michener nivoo taitavasti ns. oppikirjatiedon osaksi tarinaa, ja kertomuksissa vilahtelevat myös oikeat historialliset hahmot. Monet episodeista päättyvät tuhoon ja hävitykseen - mutta sehän ei ole mikään ihme, alueen historian huomioonottaen. Etenkin ristiretkistä ja niihin liittyvistä toimista kertova osa on riipaisevaa luettavaa.

Ainakin minulle kirja rakentaa aika vahvan kuvan juutalaisen uskonnon ja elämän peruspilareista - joskaan en ollenkaan osaa sanoa millä tavalla hänen mahdolliset sympatiansa vaikuttavat sisältöön. Hän valitsee myös mielenkiintoisia henkilöitä "tarinankantajiksi" - paitsi ehkä nykyaikaosioon, joka kuvaa arkeologisia kaivauksia entisen kaupungin paikalla, ja tuntuu jotenkin ontuvalta, ikäänkuin pakkopullalta. Kiinnostava lukuelämys silti, kaiken kaikkiaan.

Vuotemme museokortin kanssa 7: Carolus Enckell ja taiteilijan pokka

Sara Hildénin taidemuseossa on mukava käydä - siellä järjestettävät näyttelyt ovat yleensä joko loistavia tai vähintään raivostuttavia, mutta harvoin tylsiä tai yhdentekeviä. Tällä kertaa tutustumiskohteena oli Carolus Enckell, yksi kotimaisen nykytaiteen suurista nimistä. Olen ihmetellyt ja ihastellut hänen töitään ennenkin, mutta kokonaista retrospektiivia en ole nähnyt. Ja se on avoinna toukokuun puoliväliin, joten kerrankin ehdin kirjoittaa jostakin, jota voin vieläpä suositella muillekin.

Tässä kohdassa tiedän useitakin tuttaviani, jotka voisivat luetella kaikennäköisiä kliseitä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei, ja mitä taiteilija oikein luulee tekevänsä ja kuka hän kuvittelee olevansa - itse tyydyn toteamaan, että taide suureksi osaksi on katsojan silmässä, ja että tässä poiminnassa oli sekä loistavia että raivostuttavia teoksia. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Miksei olisi - se riippuu ihan kontekstista.

Minua miellytti eniten kolme asiaa. Ensinnäkin joidenkin töiden tekstuuri - miten näennäisesti yksivärinen onkin vaikka kuinka monimuotoista. Toiseksikin, ja vielä enemmän, hänen tapansa palata tiettyihin muotoihin ja kehittää ikäänkuin tarinaa joka jatkuu taulusta ja joskus jopa vuodesta toiseen. Kaikkein eniten minua kuitenkin miellytti ahaa-elämys, jonka sain näyttelyn ensimmäisen huoneen valoisan raidallisista aiheista (en nyt mistään löydä sarjan nimeä...) - koska koin ymmärtäväni mitä hän ajoi takaa, ja että voisin itsekin toimia juuri niin jos osaisin ilmaista itseäni graafisesti. Jossakin löytyy joku mielenkiintoinen asia, yksityiskohta josta tulee kuva - ja kun siitä karsii turhat koristeet, siitä voi tulla juuri vaikkapa raidallinen...

Näyttelyesitteessä todettiin Enckellin taiteen samalla olevan kevyesti ironinen kannanotto johonkin - oli se sitten mihin vaan, niin sekin osui ja upposi. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Totta kai, jos joku vaikkapa maksaa siitä taulun hinnan... Minusta on hienoa, että taiteilijalla on pokka karsia ilmaisuaan niin, että se voi olla vaikka yksivärinen suorakulmio, jos se kerran on se, mitä hän haluaa ilmaista. Parhaassa tapauksessa se on win-win-ratkaisu.

Vuotemme museokortin kanssa 6: Museomaailma aikuisten ja lasten silmin

Kun ikää tulee lisää, myös museokokemukset muuttuvat. Toisaalta esimerkiksi ajankäyttö ja kiinnostuksen aiheet muuttuvat - tänään meillä voi olla aikaa ja kiinnostusta vaikkapa tehdä viikonloppureissu johonkin kaupunkiin jossa on kiinnostava museo tai näyttely, vaikka se nuorempana oli hankalaa, mutta toisaalta taas yhtälöön on tullut myös uusia tekijöitä niinkuin esimerkiksi lastenlapset.

Niinpä olemme alkuvuodesta esimerkiksi tehnyt kaksi eri vierailua museokeskus Vapriikkiin Tampereella - ei tosin viikonloppureissuja, koska edestakainen matka oli hädin tuskin kymmenen kilometriä. Ensimmäisella kerralla kahdestaan, katsomaan näyttelyjä yleensä parin vuoden tauon jälkeen, ja Postimuseota erikseen. Vaikka olen harrastanut postimerkkejä jo 40 vuotta, ei Helsingissä käydessä koskaan riittänyt aikaa juuri tähän käyntiin, mutta nyt tilanne siis on toinen.

Postimuseo oli minulle henkilökohtaisesti lievä pettymys - mutta se johtuu enemmän omista mieltymyksistäni kuin itse museosta. Minua siis kiinnostavat lähinnä postimerkit, kun taas esimerkiksi postinkuljetuksen historia on "vain" osa yleishistoriaa - sekin mielenkiintoista, mutta intohimon kohde ainoastaan valikoivammin. Toisaalta Riitta Ikosen Mail Art - Art Mail-näyttely oli mielikuvitusta kutittava, ja pakko myöntää on myös, että Viestinviejät-näyttelyn kuunnelma postisoudusta Ahvenanmeren yli oli sekin jännittävä. Kun kevään uudet näyttelyt käsittelevät Pahkasikaa ja salaista jääkäripostia, luulen melkein edessä olevan vielä uusintakäynnin. Ehkä selviän siitäkin, ettei nimenomaan niitä postimerkkejä ole koko talon täydeltä.

Pari viikkoa myöhemmin kävimme taas paikalla, seurassamme Hilda, kohta 3 v, ja Eino, kohta 2 v. Ainoa lähtökohtamme taisi olla luonnontieteellinen museo, koska lapsenlapset jostain syystä olivat kovasti kiinnostuneita käpytikoista (joita ilmeisesti olivat kaikki lentokykyiset eläimet), mutta toisaalta nimenomaan Vapriikin monipuolinen tarjonta oli hyvä lähtökohta aloittaa museokasvatus :-)

Ja täytyy todeta, että käynti oli onnistunut myös papan näkökulmasta. Näimme käpytikan ja monta muuta lintua ja eläintä, mukaanlukien muutamia esihistoriallisia, ja seurueen siihen kykenevät jäsenet konttasivat Tammerkosken alitse ehkä kymmenen kertaa. Kivimuseossa oli ihmeellisiä kiviä. Käynnin kaksi kohokohtaa olivat silti Aika leikkiä-näyttely ja etenkin sen leikkikeittiö, jossa valmistettiin maukas ateria, sekä vanha kunnon rollikka eli johdinauto, jonka linjan päätepiste kuulemma oli Afrikassa. Vilkkaat seuralaisemme juoksivat myös Tampere 1918-näyttelyn läpi, mutta eivät sentään pysähtyneet ihmettelemään asioita, jotka saattavat ahdistaa aikuisia kävijöitä.

Ylipäätänsä museon elämyksellisyys aukeaa uudella tavalla myös sille, joka keskittyi lähinnä juokemaan perässä - ja pakko myöntää, että toisenlainen "opastus" osoitti myös minulle sellaisiakin kohteita, joihin en itse olisi kiinnittänyt huomiota. Ja tämäkin "käyntiformaatti" tulee saamaan jatkoa - varmasti Vapriikissa, mutta mieluusti myös muualla.

Vuotemme museokortin kanssa 5: Cavénien kanssa elämänvirrassa Tampereentaidemuseossa - ja vähän muumienkin

Tampereen taidemuseossa on tammikuulle asti mielenkiintoinen näyttely, Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén, jossa esitellään sekä erään maamme taidehistorian merkkipariskunnan tuotantoa että taitelijaelämää - ja samalla perinteisten sukupuoliroolien ja taiteilijan ehtojen kohtaamista ja jopa törmäämistä. Herra Cawénin tiesinkin jo ennestään, mutta (kuten ehkä arvata saattaa) rouvansa osuus näyttelystä oli laajempi ja kiinnostavampi.

Pitkän uransa aikana hän ehti kehittyä ja luoda ilmaisun, joka esimerkiksi valon käsittelyn osalta oli aika kiehtova, vaikka hänen aihevalintansa ehkä eivät olleet kaikkein omaperäisimpiä. Ragni jätti oman uransa tauolle miehensä elinaikana hoitaakseen taloutta - eikä näyttelyaineisto anna suoraa vastausta siihen, kuinka vapaaehtoisesta valinnasta oli kyse. Onneksemme hän siis kuitenkin jatkoi omaa uraansa Alvarin kuoltua, ja ehti maalata vielä monien vuosikymmenien ajan. Samalla näyttely on muistutus siitä, että oman tähtensä seuraaminen voi olla vaikeiden valintojen tie, ja että nuo valinnat saattavat vaihdella esimerkiksi aikakauden tapojen mukaan.

Bonusmuseona kävimme vielä tutustumassa taidemuseon alakerrassa piileskelevään Muumilaaksoon, josta löytyi mukava kokonaisuus nimenomaan niitä aitoja, Tove Janssonin luomia hahmoja erityyppisissä kuvaelmissa. Vaikka onkin hyvä, että muumit lasten- ja turistikohteena pian saavat isommat raamit Tamperetalossa, tuli mieleeni että olisi aika mukavaa jos tämä näyttelu ja kohde saisi jatkaa elämäänsä jonkinlaisena "aikuisten Muumilaaksona", jossa painopisteitä olisivat vaikkapa ilmaisu ja elämänfilosofia.

Luettua: Jukka Tarkka, Harry Turtledove ja maailma Stalinin varjossa

Poliittinen historia taitaa aika pitkälle ja aika usein olla vaihtoehtojen puntarointia, erilaisten skenarioiden vertailua ja niiden seurausten arviointia. Ainakin niin kauan kun tapahtumat ovat vielä niin tuoreita, ettei niiden lopullista merkitystä edes voi hahmottaa, tulkinta on hyvinkin avointa ja tapahtumien merkitykset saattavat muuttua.

Yksi hyvä esimerkki on oman maamme lähihistoria, ja etenkin suhteemme isoon itänaapuriin, jolle hävisimme sodan, mutta jonka kanssa opimme elämään yhdessä tavalla, joka ainakin meille itsellemme antoi illuusion siitä, että kuulumme vapaaseen länteen. Tämän illuusion ylläpitäminen edellytti tietynlaisia tekoja ja toimintatapoja, jotka näin jälkeenpäin saattavat vaikuttaa joko huvittavilta tai vainoharhaisilta. Jukka Tarkka kertoo koko tarinan "suomettumisesta" ja Paasikiven-Kekkosen linjasta 1947-1990 järkälemäisessä "Karhun kainalossa"-teoksessa, jota suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneita maamme lähihistoriasta ja sen joskus merkillisistä vaiheista.

Teksti on paikoitellen aika kylmäävää, ja minulle valkeni matkan aikana montakin sellaista asiaa, joita en ollut tiennyt. Pakko on todeta myös, että kuva joka minullakin nuorena miehenä oli Neuvostoliitosta mitä ilmeisimmin oli virallisen linjan muovaama. Toisaalta voidaan todeta Suomen nyt kuuluvan länteen, ja elintasomme sittenkin olevan lähempänä läntisen kuin itäisen naapurimme lukuja. Jälkeenpäin on helppo todeta miten asiat menivät, mutta matkalla oli ilmeisesti useampikin sellainen tilanne, jolloin kehitys olisi voinut lähteä täysin toisenlaiseen suuntaan.

Vaihtoehtoisten tapahtumien pohtiminen on osaltaan antoisaa puuhaa - ja sitä harrastaa yksi viime vuosien suosikkikirjailijoistani Harry Turtledove. Yksi hänen viimeisimmistä kirjoistaan, "Joe Steele", lähtee liikkeelle demokraattien esivaalikampanjasta ennen USA:n vuoden 1932 presidentinvaaleja. Ehdokkuudesta kamppailevat tasaväkisesti Franklin Delano Roosevelt New Dealeineen, ja muuan Joseph Vissarion "Joe" Steele, joka lupaa laman painamalle kansalle nelivuotissuunnitelmaa. Steele vie ehdokkuuden dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja siitä alkaa toisenlainen tarina Amerikasta kuin mihin olemme tottuneet.

Teksti on "taattua" Turtledovea, eli elämys tulee ideasta kun taas tarinan kuljetus ja henkilökuvat ovat aika yksinkertaista tavaraa. Pääosassa on kaksi lehtimiesveljestä, joista toinen pääsee Steelen sisäpiiriin ja toinen taas epäsuosioon. Kirjan onnistuneinta antia on osoittaa, miten hyvin normaalisti diktatuuriin liitetyt asiat kuten valeoikeudenkäynnit ja vankileirit sopivat "maailma suurimman demokratian" mahdolliseen hieman toisenlaiseen kehityspolkuun, ja miten pienestä asiat ovat joskus kiinni.

Kiehtova fiktio herättää kysymyksiä myös omasta lähihistoriastamme. Entäpä jos oikea Stalin olisikin päättänyt varmistaa Leningradin ympärille suojavyöhykkeen? Tai painostanut suomalaisia kommunisteja kovemmin 1948? Emme välttämättä tiedä, mikä loppujen lopuksi on ratkaissut suuntaan tai toiseen - ja mahdollisesti se keventää tuskaammekin aika lailla.

Pimeän vuoden tilinpäätös

Ensi ajattelemalta äskettäin päättynyt vuosi ei tunnut miltään juhlavuodelta, vaikka se minulle itselleni olikin merkkipaalu puolen vuosisadan täyttymisen vuoksi. Päinvastoin ensimmäiseksi tulee mieleen muutama sellainen ilmiö, jotka olisin mieluusti jättänyt kokematta.

Minua masentaa maailman tilanne. Syyria, Afganistan, Ukraina... ja nämä ovat niitä paikkoja, jotka edes pääsevät otsikoihin. USA:ssa republikaanien esivaaliprosessi, jota voisi luulla huonoksi vitsiksi ellei se olisi pahaa unta. Pakolaiskriisi, joka on kaiken muun lisäksi armottomasti paljastanut eurooppalaisen epäinhimillisyyden kasvot. Ja vielä se, että tämä epäinhimillisyys on päässyt vallalle myös meidän omassa lintukodossamme, jossa typerästä ja rikollisesta on tullut uusi normaali, ja jossa sivistys ja suvaitsevaisuus nykyisin ovat likimain kirosanoja.

Toinen ilmiö, joka minua pelottaa ja vihastuttaa, on mielipiteiden diktatuuri. Sillä en viittaa pelkästään siihen, että yhä useammat väärintulkitun sananvapauden nimissä kokevat voivansa polkea ihmisoikeuksia tai lakia ja järjestystä, ja kutsuvat sitä keskusteluksi - vaikka sekin on jo paha asia. Vähintään yhtä paljon minua askarruttaa se, että kaiken maailman mielipiteistä ja uskomuksia yhä laajemmin pidetään yhtä arvokkaina tiedonlähteinä ja ohjenuorina kuin tutkittua tietoa. Kaiken lisäksi monet näitä mielipiteitä laukovista ihmisistä vielä närkästyvät, jos heidän mielipiteitään kritisoi esim. faktapohjalta.

Ja vaikka primitiivireaktio olisikin lähteä mukaan loanheittokisaan, sitäkään ei auta tehdä, koska ravan roiskuessa on vaikeaa erottaa ääliöitä ja niitä muita toisistaan; ravassa olemme kaikki, ja sen heittäminen on hyvin samannäköistä puuhaa ihan tarkoitusperien jaloudesta riippumatta... Mutta vaikka keskustelu menisi kuinka matalamieliseksi, viimeistään nyt on syytä lopettaa sen vältteleminen. Sen, joka ei hyväksy mustavalkoista vastakkainasettelua ja väittämistä ilman vastuuta, on nyt sanottava se julki - ja se koskee myös minua. Ei auta taivastella ja pyöritellä silmiä, on pakko yrittää pitää valoa yllä kun pimeys laskeutuu.

Mutta menikö vuosi 2015 sitten täysin harakoille? Ei mennyt, ei edes makrotasolla. Olkoon vaikka Pariisissa saavutettu ilmastosopu jonkinlainen merkki siitä, että toivoa on, vaikka se ei itsessään vielä ratkaise paljon mitään. Ja vaikka kotimaan taloudelliset suhdanteet ja poliittiset kiemurat uhkaavat kaikkea kasvu-uralle palaamisesta omaan työpaikkaani, on ainakin mielenkiintoista tekemistä ja ajattelemista tarjolla suunnalla jos toisellakin. Vähitellen minulle alkaa valjeta se, mitä voisin isona tehdä - vaihtehtoja on tosin useampia, eikä mikään niistä ole itsestäänselvästi muiden yläpuolella.

Minun ongelmani on pikemminkin virikkeiden määrä käytössä olevaan aikaan ja tarmoon suhteutettuna - mutta toisin kuin globaalit haasteet, nämä minun omat haasteeni ja niihin tarttuminen ovat aika pitkälle minun omassa hallinnassani.









 

Luettua: Vares, Raid ja hyvän jännärin tunnusmerkit

Mitä odotat hyvältä jännitysromaanilta? No, jännitystä tietenkin. Mielellään ainakin välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyviä tyyppejä ja jämerää tarinankuljetusta. Henkilökohtaisesti en vaadi uskottavuutta nippelitiedon oikeellisuuden muodossa, mutta päälinjat on hyvä saada esitettyä niin että voin uskoa niiden ainakin periaatteessa olevan mahdollisia. Poliittinen korrektius taas on tavallaan toisarvoista, varsinkin koska se lienee aika harvinaista lain reunan ulkopuolella. Yksi tärkeä ainesosa on uskottava ja "elämänmakuinen" päähenkilö - varsinkin jos kirjailijan mielessä on pitempi sarja teoksia.

Pitkissä sarjoissa on puolensa. Toisaalta nimenomaan koukuttavaa päähenkilöä on mukava seurata - mutta toisaalta harva sarja on loppujen lopuksi tasalaatuinen, loppua kohti parantamisesta puhumattakaan. Yksi hyvä esimerkki on Reijo Mäki ja hänen jo 26. osaan ehtinyt Vares-sarjansa; en ole tosin lukenut alkupään teoksia kuin satunnaisesti, mutta lähemmäs parikymmentä sarjan kirjoista olen lukenut. Niihin on yleensä mukava tarttua, ne kulkevat aika jouhevasti eteenpäin, mutta olen huomannut saavuttaneeni jonkinlaisen kyllästyspisteen. Toisaalta niin on käynyt ennenkin, kunnes sarja taas on ryhdistäytynyt.

Tällä kertaa täydensin sarjan aukkoja sen 21. ja 22. osilla, "Kolmijalkainen mies" ja "Mustasiipi". Niitä edeltäneessä parissa kirjassa oli minusta asennetta, ja niitä seurannut ns. Lännentrilogia oli sekin ihan viihdyttävä - oliko Mäki löytänyt viisasten kiven? Ei oikein. Aikuisviihdeteollisuudesta kertova "Kolmijalkainen mies" oli aika tahmainen tapaus; siinä ei mielestäni ollut paljon mitään uutta, ja se vanha oli samaa vanhaa - mutta pornomaailman raadollinen kuvaus oli aika luotaantyöntävää. Vareksen sidekickeistä tosin novellikirjailija Luusalmi sopi tällä kertaa tarinaan kuin nenä pe... päähän.

Yllätyksekseni "Mustasiipi" olikin toista maata - oikeastaan yhdestä ainoasta syystä; tarina oli rakennettu toisella tavalla, ja piti minut otteessaan paljon paremmin kuin yleensä. Jos jotakin moittisin, niin kokonaisuuden olisi saanut vielä elävämmäksi jos Mäki olisi panostanut hiukan enemmän henkilöiden persooniin ja ilmaisuun - tässä kirjassa, niinkuin koko sarjassa, varsinkin laitapuolen kulkijoiden raaka kielenkäyttö on kuin yhdetä puusta veistettyä.

Mäkeä hieman suurempi tyyliniekka on Harri Nykänen, joka on kirjoittanut monenlaisia dekkareita. Hänen tunnetuin henkilönsä on "moraalinen tappaja" Raid, jonka tekemisiä on kronikoitu yhdeksän kirjan verran. Minusta koko sarja pitää kutinsa, (toistaiseksi) viimeistä osaa lukuunottamatta. Nyt luin sen keskivälille sijoittuvat teokset "Raid ja pelkääjät" sekä "Raid ja poika", joista varsinkin jälkimmäinen oli tunnelmallista tavaraa.

Nykäsen valtteja ovat lakonisuus - hän todella malttaa antaa tarinan kertoa - ja hyvät tyypit. Itse Raidin lisäksi poliiskolmikko Jansson, Huusko ja Susisaari ovat seuraamisen arvoisia, samoin jotkut rosvogallerian kasvot. Päähenkilön toimintatapa - palkkamurhaaja joka tavallaan jakaa oikeutta tasapuolisemmin kuin maallinen tuomiovalta on käsitteenä mielenkiintoinen, joskin Raidin toiminta tietysti olisi kestämätöntä varsinkin jos sitä harrastettaisiin laajemminkin.

Taloudellisen ilmaisun myötä Nykäsen kirjat myös ovat aika lyhyitä ja tiiviitä lukukokemuksia - niihin ei uppouduta koko päiväksi, mutta toisaalta ne ehtii hyvin nauttia vaikka yhdeltä istumalta jos siltä tuntuu. Raideja on käsittääkseni yhdeksän, ja niistä viimeinen, "Susiraja", ei mielestäni ole paljon mistään kotoisin. Aikaisemmat ovatkin sitten aika lailla täyttä asiaa.

Vuoden 2015 kohokohtia: Musiikki

Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015 voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.

Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.

Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.

Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.

Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.

Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.

Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.

Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.

Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...

En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.

(Julkaistu myös Maailman paras levy-blogissani)