Viime viikonloppuna kesä tuli Suomeen - ehkä ei jäädäkseen, mutta ainakin realistisena mahdollisuutena mieleen ja kehyksenä olemiseen ja elämiseen. Koska kärsin siitepölyallergiasta, lämpöaalto merkitsi myös sitä, että silmät vuotivat ja kirvelivät - pärstäkerroin oli kuin viikon ryypänneellä, ja kun silmät väsyvät tulee muutenkin väsynyt olo.
Se ei kuitenkaan ole nyt päällimäisenä mielessä - vaan taas kerran valo. Tätä kirjoittaessani kello on puoli kaksitoista yöllä, mutta ulkona näkisi kivuttomasti esimerkiksi lukea. Aamulla seitsemän maissa, kun rupean tekemään lähtöä töihin, on jo aivan kirkas päivä - toisin kuin esimerkiksi syksyn synkimpinä päivinä, jolloin hädin tuskin näkee lukea keskipäivälläkään, eikä silloinkaan tee mieli.
Näin kesän kynnyksellä kaikkein pysäyttävin aika on kuitenkin valoisa yö. Nuorempana oli tapana vähintään kerran vuodessa valvoa kesäyö vain siksi, että saisi vastaanottaa aamun - mielellään hyvässä seurassa - ja vaikka sellaiset valvomiset eivät enää kiinnosta, minulla on toinen tapa jota olen jo vuosia ylläpitänyt.
Vähintään kerran kesässä pitää lähteä ajelulle valoisaan yöhön, katsella nukkuvaa maatamme ja kuulostella hiljaisuutta (mitä nyt soittimen mölinältä pystyy). Kesäyön lumo om vahvimmillaan, kun esimerkiksi katselee tyyntä merta, jota horisontin alla käväisevä aurinko silti värjää, tai esimerkiksi suunnistaa läpi hiljaisen kaupungin, joka yöllä näyttää ja tuntuu aivan toiselta kuin päivän hyörinässä.
Tiedän, ettei se oikeasti toimi niin, mutta sellaisina hetkinä voi tosiaan tuntea miten paristot latautuvat pimeän vuodenajan varalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti