Vuosi 2012 oli sikäli minulle "kirjallisesti merkittävä", että onnistuin ylläpitämään jatkuvaa lukuprosessia työpaineista ja muista aikavarkaista riippumatta huomattavasti paremmin kuin parina edellisvuotena - jossakin vaiheessa totesin lukemattomien kirjojen kerääntyvän kasalle samalla kun itse nuokuin somessa tai tekstitv:n ääressä, ja päätin ainakin yrittää skarpata.
Viime vuonna ilmestyneistä teoksista mieleen jäi lähinnä kahden vanhan suosikkikirjailijan uusimmat teokset, jotka eivät pettäneet odotuksia.
Håkan Nesserin "Styckerskan från lilla Burma", Barbarottikvintetin päätös, oli oikeastaan juuri niin hyvä kuin rikosromaani parhaimmillaan voi olla. Ensinnäkin itse rikostarina oli tarpeeksi kiinnostava ja oikein esitetty - uskottava, mutta ei rypenyt liiassa verisyydessä, ja henkilöt motiiveineen kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Toiseksikin sarjan päähenkilö - ja tämä viisiosainen sarjahan kertoo melkein yhtä paljon hänestä kuin rikoksista - omana tarinanaan on huomattavasti kiinnostavampi kuin dekkarisarjojen päähenkilöt yleensä. Ja kolmanneksi Håkan Nesserin tapa rakentaa tarinaa koukuttaa minut kirjasta toiseen.
Iain Banksin "Stonemouth" oli sellainen paluu- ja kasvutarina, joita hän on harrastanut aikaisemminkin, esimerkiksi yhdessä kaikkien aikojen suosikkikirjassani "The Crow Road", ja vaikka tämä ei hänen kaikkein parhaimpien teostensa tasolle yltänyt, oli se kuitenkin liikuttava kokemus niinkuin hänen tuotantonsa tavallisimmat tarinat yleensä ovat. Hän on scifigenren huippuja, ja osa hänen kirjoistaan sijoittuu jonkinlaiseen välimaastoon, ja hänen kirjansa ovat yleensä vähintään hyviä genrestä riippumatta - mutta kieltämättä juuri "tavisten maailmaan" sijoittuva osa hänen tuotannostaan osuu parhaiten, koska hänen pohdintansa kotikaupungista ja poismuuttamisesta, vanhoista ystävistä ja elämisestä/olemisesta yleensä osuvat aika hyvin minun mietteisiini.
Suurin osa lukemistani kirjoista oli tosin julkaistu jo huomattavasti aikaisemmin - pinosta nousevat esiin Richard Russon tarinat nuupahtaneista pikkukaupungeista Amerikassa ja niiden hieman kolhituista asukkaista, etunenässä "Empire Falls", joka on koskettava tarina hieman liian kiltistä ja vähän urautuneesta miehestä, hänen teinityttärestään ja heidän ympärillään pyörivästä kirjavasta kokoelmasta ihmishahmoja - sekä loppujen lopuksi siitä, miten ennemmin tai myöhemmin on tartuttava ongelmiinsa ja haasteisiinsa jos aikoo selviytyä.
A S Byattin kirjat olivat toinen suuri ilonaihe - todellista kerronnan juhlaa, jossa henkilöt, tapahtumat ja maailmankuva vyöryvät vastustamattomasti lukijan ylitse, enkä ainakaan minä voinut muuta kuin pyristellä mukana. Viimeisin ilonaihe oli "Possession", jota saattoi lukea yhtä hyvin kirjallisena jännitystarinana, romanssina kuin vaikkapa vaihtoehtoisena historiana - mutta perspektiivistä riippumatta sen parhaimmistoa olivat kiehtovat henkilökuvaukset, niin nykypäivässä kuin menneessä aikamuodossa - ja hyvin koukuttava juonenkuljetus, kun taas sitä ennen sulattelemani "The Children´s Book" oli runsaudensarvi viktoriaanista ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa, pohdintaa aikuisten ja lasten suhteista ja ihmissuhteista ylipäätänsä, johon ikäänkuin saattoi upota jälkiä jättämättä (tosin tässä vaiheessa huomaan kehujen kiertävän kehää...).
Jännärimaailman huippua taas olivat Lars Keplerin tähän mennessä suomennetut kolme ensimmäistä jännäriä päähenkilönä hieman myyttinen ja mystinen suomalaistaustainen komisario Joona Linna, jotka hengästyttävässä tarinankuljetuksessaan sivuuttavat kaikki uskottavuusongelmat ja kliseet olankohautuksella. Yleisellä tasolla huomasin dekkarinkulutukseni kehittyvän "rajatapausten" suuntaan - jota yllämainituista edustaa Håkan Nesser, ja toisaalta esim. Arturo Perez Reverten ja miksei Byattin kaltaiset kertojat, jotka käyttävät rikos- tai muuta arvoitusta ja sen ratkaisua enemmänkin viitekehyksenä kuin kertomuksen pääasiana.
Lopuksi pitää vielä todeta, että aloitin viime keväänä sisäisen sivistämisprojektin todettuani tuntevani häpeällisen huonosti kirjallisia klassikoita - kotimaisia, ruotsalaisia sen kummemmin kuin muualtakaan tuleviakaan. Hankin mm. BookMoochin kautta pinon kirjallisuutta - Faulkneria, Fitzgeraldia, E M Forsteria - ja kirjastosta lisää, ja saatoin todeta joidenkin kertojien todella olevan myös minun kirjoissani sikäli klassikkostatuksen ansaitsevia, että he jotenkin osasivat sekä välittää sellaista ihmis- ja ajankuvaa, joka jotenkin resonoi myös minun kaikupohjassani, että myös esittää sen tavalla, joka oli kestänyt ajan kulutusta. Toiset taas eivät avautuneet - mutta sekään ei ole mikään ihme; enhän aina ymmärrä kriitikkojen ja kirjallisuuden tuntijoiden mieltymyksiä uudenkaan kirjallisuuden kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti