Polveni ja minä

Niinkuin viime postauksessani totesin, nyt on vuorossa jotakin aivan muuta - mutta ennenkuin pääsen nauttimaan pikku sairaslomastani, on tämä polvileikkaus hoidettava pois alta. Tähän mennessä tapahtunutta: 1980 hajosi nuoren miehen polvi voimistelutunnilla - pesäpallon pelaaminen puukengissä EI ole hyvä ajatus - jonka jälkeen mies vanheni, tunsi silloin tällöin jotain oireita mutta eleli pääpiirteittäin tyytyväisenä kunnes selkä teki tenän kesällä 2013. Sen jälkeen ensin fysioterapeutti ja sitten ortopedi kertoi minulle tekonivelen olevan ainoa järkevä askel, ja tässä sitä nyt ollaan.

Koska minulla ei ole hirveän palkon kokemuksia hoitoprosessin etenemisestä ennen tätä, en osaa sanoa ovatko Coxan prosessit muita tarkemmin mietittyjä, mutta niiden huomassa on ollut turvallista edetä joskin välillä on sattunut pikku mutkia matkaan, kuten esim kotikunnan vaihtaminen kesken prosessin - mutta niihin voin palata joskus toiste. Sen sijaan täytyy myöntää, että olin etukäteismateriaalin sekä hoitohenkilökunnan ja muiden nivelpotilaiden viestien perusteella odottanut hieman rankempia kokemuksia kuin mitä tämä tähän mennessä on ollut.

Eli eilen aamulla olin paikalla seitsemältä, ja erinäisten valmistelujen jälkeen "veitsen alla" jo ennen yhdeksää. Aamupäivän aikana havahduin heräämössä, joskin taisin kyllä olla hereillä ainakin osittain jo leikkaussalin puolella. Ja jo hyvissä ajoin ennen iltapalaa olin jo osastolla. Välillä kyllä sattui - mutta ei läheskään niinkuin olin odottanut - eikä pahoinvointikaan päässyt pilaamaan oloani kuin yhden lyhyen hetken verran.

Tänään olen sitten kävellyt uudella polvellani ensimmäiset kerrat, ja vaikka jälkivuotoa tuli sen verran että verta riitti käytävän lattioita myöten, oli tärkein pointti se miten kevyesti askel sentään nousi. Toinen - ja vielä suurempi - ilonaihe on todeta, että pystyn painamaan koipeni suoremmaksi kuin kertaakaan viimeiseen kolmannesvuosisataan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin nyt terve, ja varmaan jotakin takapakkiakin on vielä edessä - mutta onnistumisen avaimet ovat käsittääkseni nyt täysin omissa käsissäni.

Vaihteeksi jotakin muuta

Torstaina suljin työpaikkani oven takanani, ja seuraavan kerran olen menossa sinne joskus marraskuussa. Kyseessä ei ole loma (paitsi eilen ja maanantaina), vaan tiistaina tehtävä polvileikkaus ja sitä seuraava sairausloma. Itse leikkaus ja sen jälkeinen kuntoutuminen ovat sinänsä prosessi jota odotan tietyllä jännityksellä, ja johon on varmaan syytä vielä palata - mutta tällainen noin 6-8 viikon ajanjakso muualla kuin töissä on kokemus jota myös odotan suurella mielenkiinnolla.

Jos noin muuten vain saisin kaksi kuukautta ylimääräistä vapaata töistä, sille olisi helppo löytää sisältöä. Kakkoskodissamme Kaskisissa on kaikenlaista pikku puuhaa jos vain osaa ja viitsii, kauan pyörittelemäni aikomus ryhtyä tutkijaksi vaatisi käynnistämisaikaa, kirjan käsikirjoitus ja muut kaunokirjalliset hankkeet ovat pahasti vaiheessa, ja lukemattomia kirjoja on juuri melkein lukemattomia. Kaiken tämän välissä voisi vaikka kuntoilla tai harrastaa kotimaanmatkailua, jos energiaa ja rahaa löytyy.

Tosiasiassa taitaa olla varminta olla lataamatta tuohon aikaan liikaa ylimääräisiä odotuksia, koska minulle ilmoitettiin sairaalasta kohtuullisen yksiselitteisesti, että minun tehtäväni tuona ajanjaksona on kuntouttaa polveani - piste. Sen lisäksi tekonivelen sopeutumisprosessi mitä ilmeisimmin on aika tuskallinen, joten voi olla ettei paljoon muuhun edes ole energiaa.

Aika näyttää - mutta mielenkiintoista (ja hieman arveluttavaa) oli toissailtana huomata, miten huojentunut oloni oli, kun olin päässyt kotiin ja vielä sähköpostitse hoitanut pari pikku rästihommaa, joiden jättäminen työtovereille olisi teettänyt heillä kohtuuttomasti lisätyötä. Aina viime vuosiin asti minusta on ollut mukavaa mennä töihin, ja tulos on ollut monella tapaa palkitsevaa, mutta parin viime vuoden aikana tunne on muuttunut. Tällä hetkellä tuntuu oikein hyvältä tietää, että lähimpien kuukausien aikana tiedossa on vaihteeksi jotain muuta.

Luettua: Fredrik Backman ja oikeuden ja kohtuuden ylistys

Pidän kirjoista jotka saavat minut hymyilemään, tai peräti nauramaan ääneen. Pidän myös kirjoista, jotka liikuttavat minua - joskin olen vanhemmiten tullut niin hellämieliseksi, että liikutuksen aiheita pitää hieman säännöstellä. Ja kaikkein eniten pidän sellaisista kirjoista, jotka pistävät minut ajattelemaan asioita, ehkä jopa joltain toiselta kantilta kuin ennen. Joskus harvoin eteen sattuu kirja, joka onnistuu yhdistämään nämä kolme ominaisuutta. Fredrik Backmanin "Mies joka rakasti järjestystä" ("En man som heter Ove") on sellainen kirja.

Tarina on ovelasti rakennettu - jokainen, joka on asunut taloyhtiössä tai vaikkapa toiminut yhdistyksessä, tunnistaa nämä Ovet. He ovat pahimmillaan todella raivostuttavia tyyppejä, jotka ties minkä pikkuseikan perusteella estävät jouhevan elämisen ja olemisen, ja joilla ei vaikuta olevan mitään muuta elämänsisältöä kuin ympäristön kiusaamisen. Backman kuljettaa lukijaa todella ovelasti eteenpäin - takautumat, jotka selittävät miksi Ovesta tuli sellainen kun hän on, vuorottelevat yhä moninaisemman tapahtumien vyöryn kanssa lopputulokseen, josta muodostuu eräänlainen ihmisiksi olemisen puolustuspuhe tai jopa ohjelmajulistus.

En tiedä, miten tätä kirjaa sen kummemmin vielä ruotisin ilman, että sorrun juonipaljastuksiin - toteanpahan vain, että Backman oikeastaan nostaa peilin lukijan eteen ja kysyy, minkälainen jokainen ihminen oikeastaan on - kohteletko sinä lähimmäistäsi niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Ja sen lisäksi kehotan kaikkia lukemaan tämän hauskan, vakavan, haikean ja tärkeän kirjan. Voit lukea sen pelkästään viihteenä - hyvänä sellaisena, mutta parhaimmillaan sen lukeminen saattaa vaikuttaa ajatteluusi ja toimintaasi.

Kesätapahtumien anatomiaa

Olen hankala ihminen. Minusta on mukavaa aina silloin tällöin pistäytyä jossain tapahtumassa, mutta suuret väkijoukot käyvät äkkiä rasittaviksi. Haluan myös, että tielleni osuu mukavia kirja- ja levukauppoja sekä kirppareita, mutta niissä ei saa olla liikaa asiakkaita. Ja jos joku löytää hyvän ja toimivan konseptin tapahtumalleen, sitä ei sitten saisi mennä muuttamaan - paitsi jos minä satun kyllästymään siihen.

Kotiuduimme juuri Loviisasta ja sen Wanhat Talot-tapahtumasta. Kävimme siellä edellisen ja ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, ja tykästyimme sekä tapahtumaan että kaupunkiin - edelliseen ehkä siksi, että se oli sopivan pienimuotoinen, eikä sen ympärillä ollut liikaa hässäkkää. Tällä kertaa tapahtuma oli selvästi suurempi, ja kasvua oli nimenomaan kaikenlaisissa oheisjärjestelyissä - maailman pisimmästä lounaspöydästä varmaan sataan kirpputoriin. Väkeäkin oli liikkeellä huomattavasti enemmän - joskin etäkohteissa kyllä sai kulkea ihan rauhassa.

Vaikka kaupunki oli yhtä mukava kuin ennenkin, ja kohdevalintamme olivat onnistuneita - olimme tällä kertaa etsimässä inspiraatiota keittiöremonttiin ja tutkimassa kuisti- ja puutarhavirityksiä sekä tapettivalintoja - en voi välttyä ajatukselta, että koko tapahtuma nyt oli kasvanut jo mukavuusalueensa äärirajoille. Emme toki juurikaan poikenneet ohjelmastamme, paitsi viimeisessä kohteessa - mutta emme myöskään käyneet missään ylimääräisissä kohteissa

Toisaalta karu totuus taitaa olla se, että tapahtumanjärjestäjä ei voi jäädä aloilleen. Jos ei tähtää kasvuun, niin pitää keksiä jotakin uutta jekkua - ja silloinkin on olemassa vaara, että vanhat kävijät eivät välitä muutoksesta. Itse asiassa voin omista reaktioistani johtaa sen ongelmakehän, johon ratkaisu pitäisi löytää; tykkään siis kirpputorien penkomisesta niin kauan kun valikoima on hyvälaatuista eikä sitä ole liikaa - mutta sata kirpparia samassa kaupungissa ja väenpaljous niiden ympärillä on jo liikaa minulle. Mutta mikä on se sopiva määrä?