Joskus harvoin, jos oikein onnistaa, löytää kirjan jonka kerronta vie mukanaan niin, että tuntee kulkevansa tarinassa ja olevansa osa sitä. Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta on sellainen kirja. Tarinan päähenkilöt - siis ihmissellaiset - on kuvattu tarkasti rupineen kaikkineen, mutta samalla hellästi, ja kohtausten dialogi toimii yhtä hyvin kuin se, mikä jää sanomatta. Yksittäisten ihmisten elämät ja kohtalot nivoutuvat historian suuriin tapahtumiin ja aikansa yhteiskunnan normeihin ja toimintatapoihin, ja vaikka kohtalot joskus ovat surullisia, tämä ei ole lohduton vaan pikemminkin armahtava kirja.
Mutta toisaalta tämän kirjan varsinainen päähenkilö on luonto. En harrasta varsinaista luontokirjallisuutta, esimerkiksi eräkirjoja, joten minulla ei ole kovinkaan paljon vertailupohjaa, mutta jos joku osaa kuvata esimerkiksi metsää tämän paremmin, niin kyseessä on jo aikamoinen tekijä. Tämä on silti puhtaasti kaunokirjallinen teos, ja vaikka se ikäänkuin ohimennen toimii myös luonnon monimuotoisuuden puolestapuhujana, se ei julista vaan toteaa - ja ainakin minun kohdallani se on paljon parempi tapa vakuuttaa. Ja toisaalta sanoma joka minulle välittyy on myös "humanistinen"; päähenkilöiden elämänkaaret eivät ehkä seuraa heidän omia suunnitelmiaan, mutta tunnelin päässä pilkahtelee aina valo. Varsinkin Malla nousee eräänlaiseksi majakaksi seuratessaan jääräpäisesti omaa tähteään vaikka olosuhteet välillä voisivat masentaa heikomman kulkijan.
Tässä vaiheessa huomaan miltei vaahtoavani Kultarinnan erinomaisuudesta - ehkä minun pitäisi ottaa vähän etäisyyttä ennenkuin jatkan, mutta toisaalta tällaisia voimaannuttavia ja puhdistavia lukukokemuksia sattuu sen verran harvoin eteen, että niistä on syytäkin vaahdota. Joten jos se ei ole jo käynyt selväksi, totean vain että tämä kirja kolahti, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille jotka pitävät hyvistä tarinoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti