Takkatuli ja minä

Suurimman osan elämääni takkatuli (muusta avotulesta puhumattakaan) on ollut kovin satunnainen mauste - useimmissa kotisosoitteissa ei ole ollut takkaa, niinkuin ei myöskään esim. nuoruusvuosieni "kesäpaikassa" - joten se ei ole päässyt aiheuttamaan esim. riippuvuutta. Samalla omat tulentekotaitoni ovat aivan viime aikoihin asti armottomasti paljastaneet sen, etten ole ikinä harrastanut partiota tai muuta vastaavaa.

Kaikki tämä muuttui puolitoista vuotta sitten, kun hankimme nykyisen kakkosasuntomme ja sen mukana osittaisen puulämmityksen. Ensinnäkin olen oppinut aika paljon tulen tekemiseen liittyviä taitoja, mutta ennen kaikkea takkatulen terapeuttinen merkitys on käynyt minulle hyvin selväksi. Jos työt painavat päälle, päivänvaloa ei näe kuin toimiston ikkunassa, ja sää on kuin henkilökohtainen loukkaus, on sekä tulen tekeminen että sitten siihen tuijottaminen teemukin, viini- tai viskilasin kanssa eräänlainen henkilökohtainen sielunmessu.

Tietenkin avotulella on myös ihan fyysisesti lämmittävä vaikutus, mutta meidän sohlo takkamme sopii kyllä lähinnä visuaaliseen lämmittelemiseen. Se on tosin aika rumakin, mutta ajan mittaan vaihtanemme sen hieman lämpötaloudellisempaan malliin. Sen lisäksi tarkoitus on kyllä voida järjestää elämäntapaakin niin, ettei takan sytyttämisen tärkein motiivi olisi työstressin purkaminen.

Tosikko telkkarin ääressä

Tulipa eilen illalla katsottua pätkä Putousta, koska se sattui kanavilla surffaillessa osumaan päälle, ja koska sen sketsihahmot ja heidän hokemansa mitä ilmeisimmin kuuluvat tämän päivän  yleissivistykseen. Aikaisemmin emme ole sitä seuranneet, koska näkemämme pätkät eivät ole siihen houkutelleet, ja koska lauantai-illoissamme on jo tarpeeksi katseltavaa - emmekä todella aio tämän jälkeen aloittaa seuraamista.

Sinänsä kyseessä ei ole muuta kuin vanhan perinteen jatkumo - jo Uuno Turhapurosta lähtien TV-huumorituotantomme on ollut enemmän tai vähemmän pelkkä älyvapaiden sketsihahmojen ja aivokuolleiden hokemien temmellyskenttä, jonka perusformaattiin kaiken lisäksi kuuluvat mukahauska vaatetus puvustojen pohjilta ja pakolliset kännäyskohtaukset. Kun siihen vielä lisätään kohtausten venyttäminen moninkertaisesti yli hauskuuden takarajan, ei voi muuta kuin vaihtaa kanavaa.

Putouksessa voisi ilmeisesti olla ainesta enempäänkin - ei vähiten livelähetyksen ennalta-arvaamattomuuden vuoksi - mutta se on kyllä hyödyntämätöntä potentiaalia. Miksemme voi tehdä hyviin mutta hillitymmin näyteltyihin hahmoihin ja nokkelaan dialogiin perustuvaa huumoria, niinkuin ainakin joissain maissa joskus pystytään? Ai niin. Tämä ei ole mikään "Suomessa-ei-osata-kaikki-muut-on-parempia"-valitus; sontaa tehdään muuallakin uskomattomia määriä, mutta väliin mahtuu ihan fiksujakin juttuja.

Pohtiessani tätä totesin lipsuvani yhä syvemmälle tosikkouden rämeeseen... onneksi osaan sentään vielä nauraa typerille jenkkileffoille kuten esim kaikille niille, joita tähditti Leslie Nielsen. Tosin siitä on aikaa, kun viimeksi testasin sitä...

Optimaalinen lomakokemus

Vietimme taannoin viikon "kolmoskodissamme", anopin huoneistossa Espanjan Aurinkorannikolla, tarkoituksena irrottautua kaikista työrutiineista ja ennen kaikkea nauttia ilmastosta ja tankata valoa. Se onnistuikin yli odotusten - vedimme lonkkaa sunnuntaista keskiviikkoon, nauttien pöydän antimista, yllättävän miellyttävästä lämmöstä, vapaasta aikataulusta ja kaunokirjallisuudesta - kunnes noin keskiviikkoiltana totesimme, että jo viikon lomalle pitää sittenkin keksiä muutakin tekemistä kuin olemista.

Tällä kertaa se ei ollut oikea ongelma, koska saatoimme esim. hurauttaa autolla Malagaan ja käydä katsomassa nykytaidetta ja fiilistelemässä vanhan kaupungin kujilla, mutta kesäkuussa olemme menossa uudestaan, silloin kahden ja puolen viikon ajaksi, ja näillä näkymin joulukuussa taas noin kolmeksi viikoksi. Silloin valo lienee taas pääosassa, mutta kesäkuulle sain tehtäväksi suunnitella ohjelmaa ja tekemistä niin, ettemme tule siellä täihin. Optimaaliseen lomakokemukseen pitää kuulua sopivassa määrin sekä lepoa että tähdellistä tekemistä, mielelle ja/tai keholle.

Kesäkuussa saattaa lisäksi jo olla niin kuumaa, ettei esim. laajamittainen ulkoilu ole edes mahdollista, koska kestämme lämpöä aika huonosti, mutta joitain ajatuksia olen jo ehtinyt kehitellä. Ensinnäkin meidän pitää ottaa mukaan jotain "työtä" tai ainakin opintoja, joskaan ei varsinaisiin palkkatöihimme liittyviä juttuja, saadaksemme tarvittaessa mielekästä tekemistä. Sen lisäksi pitää selvittää, voisiko vaikka mennä tenniskurssille, edellyttäen että sellaisia järjestetään ihmismäisiin kellonaikoihin (lue: ennnekuin elohopea kiipeää yli kahdenkymmenenkolmen).

Ja lopuksi pitää laatia retkiohjelma; vaikka olemme viettäneet Andalusiassa paljonkin aikaa - jopa kokonaisen kevään muutamia vuosia sitten - ovat esim. Cadiz ja Jerez vielä käymättä, maaseudun eri kolkista nyt puhumattakaan, ja autohan on ilmastoitu joten kuumuuttakin voi sietää. Itse asiassa matkan suunnittelu on melkein yhtä hauskaa kuin matkalla olo, varsinkin tällaisena harmaanapäivänä kun lämpö on nollassa.

Luettua: Richard Ford

Taannoisen lomaviikkoni paras kaunokirjallinen lukukokemus oli vanhan suosikkini Richard Fordin uusin teos "Canada", joka tosin sekä ihastutti että vihastutti, mutta joka loppujen lopuksi oli ainakin kohtuullisen vaikuttava kokonaisuus.

Tuo varaukseni liittyi Fordin valitsemaan kerrontatapaan - joka sinänsä on kokonaisuutena myös vahvuus; kirjan kertojaminä on eläkeläinen, joka muistelee tapahtumaketjua joka sattui 50 vuotta aiemmin. Hän paljastaa tarinan dramaattisimmat pääkohdat heti alussa, jonka jälkeen ensimmäisillä sadalla sivulla toistetaan miltei nääntymiseen asti fraaseja kuten "asiathan eivät olleet niin hyvin, kuten sittemmin sain huomata". No, lukijakin huomaa asian kun on sen aika - ja kokonaisuutena perspektiivi toimii oikein hyvin, ja ne pääasiat jotka Ford käsittääkseni haluaa tuoda esille, käyvät myöskin selviksi.

Elämän ja ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuus, unelmien ja todellisuuden yhteentörmäykset, näennäisesti pienten asioiden vaikutus suuriin kokonaisuuksiin - siinä teemoja, joita hän pohdiskelee. Samoja teemoja hän on käynyt läpi myös aikaisemmissa teoksissaan, mutta perspektiivi on nyt virkistävästi toisenlainen.

Tämän lisäksi Ford tavoittaa tekstissään sävyn, joka ei ylikorosta dramaattisia tapahtumia vaan selostaa niitä niinkuin voisi kuvitella nuoren pojan niiden kokeneen ja vanhan miehen niitä muistelevan - ilman ylisuuria adjektiiveja, ilmavasti, siten että lukija saa itse maalata kuvaan värit. Sekä henkilö- että ympäristökuvaukset ovat herkullisia - ääriviivoja, joihin voi itse täyttää omia kuviaan.