Kesä meni enimmäkseen dekkareita ja toisaalta asiakirjallisuutta lukiessa, mutta näin syksyn kynnyksellä piti ruokavalioon sentään mahduttaa vähän muutakin. Kate Mossen tuotanto liippaa tosin likeltä dekkari- tai vastaavaa genreä - tai ehkä historiallisia trillereitä, mutta nyt lukemani The Winter Ghosts oli kyllä jotakin muutakin; se ei sinänsä ollut mitenkään jännittävä, vaikka se kertoikin eräänlaisista kummituksista. En ole hänen aikaisempia kirjojaan lukenut, joten lajityypin odotus ei vaikuttanut valintaani.
Toisaalta lajityyppi onkin yhdentekevä; minun lukupäätökseeni vaikutti takakannen kuvaus siitä, miten kaksi maailmansodan koettelemusten runtelemaa yksinäistä sielua sattumalta kohtaavat toisensa lumimyrskyssä, ja saavuttavat jonkinlaisen tyyneyden jakamalla tarinansa toisilleen. Käteen jäi kuitenkin odotettua vähemmän - vaikka Mossen kuvaus ilmeisen hyvin tuntemastaan lounaisesta Ranskasta oli kiehtova, ja dialogi soljui sujuvasti, itse tarina jäi valjuksi ja draaman kaari matalaksi. Paljastamatta juonenkulusta sen enempää voin todeta, että mielestäni jo kohtuullisella historiantuntemuksella voi arvata minkä hän on ajatellut olevan kirjan jännityksellinen kohokohta, ja sen jälkeen kokonaisuus jotenkin lysähtää kokoon.
Paul Auster taas kuuluu vanhoihin suosikkeihini, mutta jostain syystä en ole muutamaan vuoteen tullut hänen kirjojaan hankkineeksi, joten nelisen vuotta sitten ilmestynyt Invisible oli aika looginen valinta kun se sattui eteen - mutta tulin ihmetelleeksi etten ollut noteerannut sitä aikaisemmin. Sitä on vaikea kuvailla ilman että vahingossa paljastaa jotakin, joka saattaa vaikuttaa lukuelämykseen, joten totean ensinnäkin vain, että se oli hyvä; sitä oli vaikea laskea kädestään kun siihen kerran oli tarttunut.
Auster hallitsee keinonsa; tässä kirjassa hän vaihtaa kertojaa ja/tai persoonaa tavalla, joka mielestäni toimii - toisin kuin monet muut yritelmät - ja säätelee kerronnan tyyliä hienovaraisesti mutta tehokkaasti. Hän onnistuu myös tarttumaan teemoihin, jotka ovat ajankohtaistuneet yhö enemmän kirjan ilmestymisen jälkeen. Ja hän uskaltaa mös jättää asioita lukijan pääteltäväksi - mutta ei tavalla, joka jättäisi kirjasta jotenkin puolittaisen vaikutelman tai pettymyksen jälkimaun.
Kolmas loppukesän lukuelämys oli Karo Hämäläisen finanssitrilleri Erottaja, joka olikin mielenkiintoinen tapaus. Olin muutaman kymmenen sivun jälkeen jättämässä koko kirjan sikseen, koska se mielestäni hillui jossakin asiatekstin ja jännärin välimaastossa osaamatta päättää kumpaa olisi, ja koska henkilökuvaus minusta ei toiminut - mutta jostakin syystä (ehkä lomanjälkeisen mielenrauhani takia :-) päätin silti jatkaa, ja on pakko myöntää että tarina on hyytävä. Ei ehkä niinkään siksi, että se olisi erityisen jännittävä, vaan koska se on uskottava - ja osoittaa valitettavan selvästi, millaiset voimat maailmaamme ohjaavat.
Voi olla, että suhteeni nimenomaan talousrikoksia koskettavaan kirjallisuuteen on vinoutut koska itselläni on alan koulutus ja siitä kumpuava syvä epäluulo nimenomaan kansainvälisten rahoitusmakkinoiden toimintaa ja toimijoita kohtaan - mutta oli miten oli, minua ravistaa tavallaan tämänkin kuvauksen välittämä kyynisyys ja ahneuden persoonattomuus jopa enemmän kuin "perinteisten" rikostarinoiden henkilökohtaiset tragediat. Syynä saattaakin olla se, että tuo persoonaton ahneus johtaa niin moneen henkilökohtaiseen tragediaan, mutta ne tragediat ja niiden uhrit eivät kohtaa aiheuttajiaan.
Enkä oikein tiedä, mitä mieltä tästä Hämäläisestä olisin. En pitänyt hänen Kekkonen-kirjastaan ollenkaan - se ei vain toiminut - ja kuten yllä totesin, tämäkään ei vakuuttanut varauksetta, mutta minulla on sellainen tunne, että tulen lukemaan hänen kirjojaan vastakin, ainakin niin kauan kun hän valitsee teemansa näin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti