Käännöskirjallisuuden kurimuksesta

Viimeksi kirjaamani lukuelämys, Brian McGillowayn "Rajamailla", nosti pohdintaan ilmiön jota olen aikaisemminkin ajatellut, mutta enpä ole sitä koskaan itselleni avannut loppuun asti. Tuumasta toimeen ja härkää sarvista, siis:

Tuo kirja on ensimmäinen osa viisiosaista sarjaa, josta Blue Moon on julkaissut kaksi ensimmäistä, vuosina 2010 ja 2012, jos oikein muistan. Saman kustantamon toimesta on myös julkaistu viisi osaa suuren ruotsalaissuosikkini Kjell Erikssonin kymmenosaisesta Ann Lindell-sarjasta, mutta tässäkin tapauksessa viimeisin käännös on jo muutaman vuoden takaa. En tarkkaan tiedä syytä siihen, miksi jatkoa ei ole tullut, mutta arvaisin sen johtuvan liian pienistä myyntiluvuista. Enkä todellakaan halua kohdistaa mitään syytöstä kustantamoa kohtaan, koska liiketoiminta on liiketoimintaa - ilman myyntiä ei tule uusia julkaisuja.

Syyllinen olen pikemminkin minä itse, ja muut lukijat; emme ole hankkineet tarpeeksi suosikkiemme kirjoja, jotta niitä julkaistaisiin lisää. Juuri näissä tapauksissa voin tietysti itse jatkaa lukemista alkuperäiskielellä, koska ruotsi ja englanti kuuluvat kielivalikoimaani - Erikssonit ovatkin koko rivi jo hyllyssäni - mutta saksaa, espanjaa tai ranskaa en osaa lukea ainakaan niin että ymmärtäisin kaunokirjallista tekstiä, muista kielistä puhumattakaan. Ilman käännöksiä jäisivät lukematta esim Fred Vargasin, Arturo Perez Reverten tai vaikkapa Arni Thorarinssonin kirjat. Viimeksimainittu onkin oikein hyvä esimerkki tästä ongelmasta - kahta muuta esimerkkikirjailijaani sentään käännetään säännöllisesti. Hänen kahdeksasta (?) dekkaristaan on suomennettu yksi, ja toinen löytyy ruotsiksi. Molemmat ovat oikein hyviä, mutta kummallakaan kielellä ei ilmeisesti ole löytynyt kaupallista saumaa jatkaa.

Tämä ongelma ei tietenkään koske pelkästään dekkareita - mutta se korostuu silloin, kun kirjailijan tuotanto muodostaa sarjoja ja kokonaisuuksia, niinkuin dekkarimaailmassa usein on. Sama koskee tietysti myös esim. fantasy- ja tieteiskirjallisuuden eri alalajeja, joissa yksittäiset teokset vielä useammin ovat osa suurempaa tarinankaarta. Kuvittelisin tosin lukijoiden sellaisissa tapauksissa olevan uskollisempia ja kustannuspäätösten helppotekoisempia - mutta sitäkään en tiedä varmasti.

Mitä asialle voi tehdä, vai voiko tehdä mitään? No, yksi asia tulee heti mieleen; jos haluaa lukea suosikkidekkaristinsa seuraavankin kirjan suomeksi (tai ruotsiksi) - niin hipi hipi kauppaan ostamaan se viimeisin käännös...

Luettua: Brian McGilloway: Rajamailla: Peruskaman positiiviset puolet

Viimeisen muutaman vuoden ajan olen huomannut dekkarinkulutuksessani lieviä muutoksia - ensinnäkin tietyn kyllästymisen, joka on merkinnyt sitä että olen lähinnä jatkanut vanhojen suosikkien seuraamista, ja toiseksikin hakeutumisen pois aikaisemmin ylipainotetusta englanninkielisestä tuotannosta - osittain kotimaisiin ja pohjoismaisiin kirjailijoihin, osittain muualta Euroopasta ja maailmasta tuleviin nimiin (joita tosin vajavaisen lielitaitoni vuoksi olen lukenut lähinnä englanniksi).

Siksi en osaakaan oikein selittää, miksi taannoin tartuin kirjakaupan alehyllyssä tähän kirjaan, ja vielä päätin ostaa sen. Se on alkujaan englanninkielinen, eikä sen takakannen kuvaus ollut mitenkään poikkeuksellinen. Lähinnä voin esittää kaksi syytä; ensinnäkin se sijoittui Irlantiin (tarkkaan ottaen tasavallan ja Pohjois-Irlannin rajamaille), ja toiseksi sen oli suomeksi julkaissut Blue Moon, kustantamo jonka julkaisulista on minusta huomattavan korkeatasoinen - Arnaldur Indridason ja Kjell Eriksson ovat suurimpia suosikkejani, ja talon muutkin kirjailijat ovat hyviä.

Ja jostakin syystä tämä kirja miellytti minua aika paljonkin. Juoni sisältää tukun genren kliseitä - rikostutkijan yksityiselämä ei aina mene putkeen, tutkintakin taapertaa välillä hitaasti, ja pahuus uhkaa myös tutkijan lähimmäisiä - mutta samalla se kyllä etenee jouhevasti, siten että jännitys kasvaa hienovaraisin keinoin, ja sekä hyvät että pahat hahmot ovat hyvin piirrettyjä. Juonesta ei taaskaan sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään.

McGillowayn kerronta on "ajatonta" sikäli, että se voisi olla 70-lukua tai tätä päivää (tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosien 2002-03 vaihteeseen). Elämä Irlannin rajaseudulla ei välttämättä ole kovin ruusuista, mikä sinänsä vastaa ennakko-odotuksiani, ja se maalataan aika pienin pensselinvedoin. Itse asiassa tämä voisi olla pohjoismainen kirja kerrontansa ja tematiikkansa vuoksi - mutta toisaalta pohjoismainen dekkarimalli on aika paljon velkaa genren brittiläisille konkareille. Tämä on siis tavallaan peruskamaa, mutta varsinkin näin pikku tauon jälkeen oikein miellyttävä elämys, joka rohkaisee minua palaamaan taas myös brittidekkarien pariin.

Kaiken lisäksi tämä oli kokonaisen sarjan avaus - mikä sinänsä ei ole välttämättä laadun tae, mutta saattaa helpottaa siinä vaiheessa, kun etsii kohtuulisen takuuvarmaa lukuelämystä. Viiden osan jälkeen McGilloway vaikuttaa siirtyneen toisen sarjan kirjoittamiseen, joten kaiken lisäksi vaara sen venymisestä ohi tarinnan kiinnostavuuden lakipisteen lienee aika pieni. Toisaalta sarjasta on suomennettu vain kaksi ensimmäistä osaa, joten ilmeisesti tätä elämystä ei ole löytänyt tarpeeksi moni lukija. Se on harmi sinänsä - mutta siihen teemaan palaan myöhemmin.

Brian McGilloway: "Rajamailla" ("Borderlands", suom. Risto Raitio, Blue Moon 2010)

Uusintalukemisen onni ja ilo - ja vaihtoehtoisen historian lumo

Minulla on aika vino pino lukemattomia kirjoja hyllyssäni, sekä kaunoa että tietokirjallisuutta, ja opiskelutarpeetkin pukkaavat päälle. Silti päätin viime viikolla tapaninpäivänä aloittamani urakan, joka koostui suosikkivaihtoehtohistorioitsijani Harry Turtledoven 11-osaisesta "Timeline-191"-sarjan uudelleen lukemisesta - yhteensä varmaan noin 6.000 sivua. Luin nuo kirjat ensi kertaa vuosien 2010-11 aikana niin, että käytin kokonaisuuteen noin vuoden päivät, koska luin ne sitä mukaa kun sain ne käsiini, mutta nyt luin kokonaisuuden putkeen ilman, että väliin mahtui muuta kaunokirjallisuutta.

Aikaisemmin olen tehnyt muitakin vastaavanlaisia tempauksia - J R R Tolkienin Tarun Sormusten Herrasta olen lukenut varmaan puolen tusinaa kertaa, samoin Hasekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut - mutta viime vuosina harvemmin. Nyt se kuitenkin tuli mieleen, koska ensimmäinen maailmansota on ollut tapetilla, ja Turtledove kirjoittaa mm siitä ja sen seurauksista; syksyn mittaan luin useampiakin kirjoja, jotka kertoivat joko sotavuosista tai Yhdysvaltain historiasta, joka taas on Turtledoven viitekehys.

Kirjasarjan lähtökohta on se, että USA:n sisällissodan 1860-luvulla voittivatkin etelävaltiot - The Confederate States of America eli CSA. Tuosta ajankohdasta aina toiseen maailmansotaan saakka USA ja CSA elivät rinnakkain, ja säännöllisin väliajoin sodittiin. Turtledove käyttää oikeita henkilöitä hieman poikkeavissa rooleissa, ja lainaa historiallisia tapahtumia asettaen ne uusiin raameihin; yksi kantavista ajatuksista on mm. se, että CSA:n kehitys hävitystä ensimmäisestä maailmansodasta toisen maailmansodan päättymiseen on lainattu Saksalta.

Kaunokirjallisuutena sarja on aika tönkkö - Turtledove kuljettaa tarinaa laajan henkilögallerian kautta, ja käyttää aika paljon tekstiä tapahtumien kertaamiseen aivan kuin tarina olisi ensin julkaistu jatkokertomuksena jossain lehdessä. Henkilöt ovat aika yksioikoisia, ja esimerkiksi romantiikka on aika esineellistettyä - ymmärtääkseni tosin kirjailijan ajatus on ollut välittää aikanaan vallalla olleita yleisiä ajatuksia ja käytänteitä henkilöhahmojen kautta. Tarinan vahvuus onkin lähinnä historian ja ajatusten laajat kaaret.

Hauskaa oli huomata, miten juuri nuo laajat kaaret olivat hyvin muistissani, mutta monet yksityiskohdat taas täysin uusia. Sama koskisi tosin luultavasti myös lyhyempiä kokonaisuuksia, joiden lukemisesta on saman verran aikaa. Nyt on sitten vuorossa enemmän ennenlukematonta tekstiä, kunnes nälkä taas herää.

Luettua: Elena Ferrante: Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina

Unohdinpa kerran viime keväänä perua kirjakerhoni kuukauden kirjan - ja niin sain kotiin paketin, jossa oli kaksi ensimmäistä osaa Elena Ferranten kehutusta Napoli-sarjasta. Sehän on ilmeisesti yksi viime vuosien puhutuimmista kirjauutuuksista, mutta omaan hyllyyni se ei ollut tulossa ainakaan vielä. Jostakin syystä päätin sitten tutustua uuteen ostokseeni saman tien. Ja muutaman päivän päästä olin lukenut molemmat osat putkeen, ja nyt pohdiskelen, odottaisinko suomennoksia vai pitäisikö kolmas ja neljäs osa tilata englanniksi.

Mikä tässä oli niin hyvää? Henkilöt, ensinnäkin - kahden tytön matka aikuisuuteen kaikkine koukeroineen, heidän välillä kipeä mutta kiinteä ystävyytensä, korttelin muut hahmot ja heidän tarinansa, sykkivä Napoli ja italialaisen yhteiskunnan kehitys sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ferrante osaa pureutua ihmisiin, heidän heikkouksiinsa ja vahvuuksiinsa, ja valaista sitä miten pienistä monet suuretkin muutokset ovat kiinni, kuinka paljon omilla valinnoillaan voi muuttaa omaa tai muiden ihmisten elämää - ja toisaalta miten luja ote esim. syntyperällä voi olla ihmisen kohtalosta.

Toisaalta tämä on kertomus yhteiskunnan murroksesta, eikä vain luokista vaan myös - ja ehkä etenkin - sukupuolirooleista. Miespuoliselle lukijalle nämä kirjat antavat myös miettimisen aihetta oman käyttäytymisen ja roolimallien suhteen - ja muistuttaa kouriintuntuvasti valinnoista, vastuusta ja sen välttämisestä tai kantamisesta. Mutta Ferranten vahvuuksiin kuuluu myös se, että hän ei osoittele ketään tai mitään, vaan antaa kertojanäänen - valloittavan Elenan - kirjata asiat aika lakoniseen tapaan. Tarinan voima vain kasvaa siitä.

Ylipäätänsä nämä kirjat ovat nimenomaan kirjoitustaidon juhlaa - tämä teksti kulkee kuin itsestään, ja houkuttelee arvailemaan juonenkäänteitä etukäteen ja maistelemaan niitä jälkeenpäin. Ja kahden osan jälkeen en siis voi muuta kuin hankkia tarinan loput osat sitä mukaa kun ne ilmestyvät. Tarina on rakennettu siten, että jotakin ehkä voi arvatakin - mutta lukemani perusteella arvaan, että matkaan tulee vielä uusiakin mutkia.