Luettua: Mark Slouka: Brewster

Toinen löytöni Sonny Brewerin viime viikolla esittelemäni kirjan lisäksi oli Mark Sloukan palkittu romaani "Brewster"; pitkästä aikaa kaunokirjallinen teos joka ei ollut dekkari mutta silti onnistui rakentamaan jännitystä niin, ettei sitä miltei malttanut laskea käsistään.

Se on kasvutarina; päähenkilö, aikuistumisen kynnyksellä oleva Jon, aikuistuu rikki menneessä kodissa - hänen äitinsä mieli järkkyi Jonin isoveljen kuollessa tapaturmaisesti, ja hän pitää Jonia syyllisenä, kun taas isä vetäytyy töihin ja television ääreen. Vanhempien taakkana on myös pako ensin natsien ja sitten kommunistien kynsistä Tsekkoslovakiasta, ja havahtuminen siihen, ettei Amerikka(kaan) välttämättä ole ihmemaa.

Vielä pahemmassa jamassa on koulun kova jätkä Ray, josta tulee Jonin paras kaveri; hän joutuu puolustamaan pikkuveljeään ja itseään väkivaltaisen isän juonilta. Vähitellen kuvioihin tulee myös Karen, josta tulee Rayn tyttöystävä. Kaiken takana on 1960-luvun loppu; nuoriso alkaa kapinoimaan Vietnamin sotaa vastaan, kun taas jotkut vanhemmat vielä taistelevat maailmansodan jättämien traumojen kanssa. Kukaan ei ole täysin hyvä, ei liioin täysin paha, mutta jokaisella on haavansa.

Tarina kertoo siis kasvamisesta, haaveista, niiden tavoittelemisesta ja rikkoutumisesta, jopa selviämisestä - elämän kohokohdista, mutta myös arjesta. Lukija arvaa aika pian, että kirja tulee huipentumaan jonkinlaiseen draamaan, ja pian saa pelätä jo pahinta; jännitys säilyy viimeisiin sivuihin asti, ja yllätyksiäkin tulee eteen. Kaiken kaikkiaan koskettava lukuelämys.

"Brewster" on USA:ssa palkittu paikallisen kirjastoseuran Alex Awardilla "nuoria lukijoita kiinnostavana aikuisten teoksena" - ja itse asiassa saanut mainetta myös aikuisia kiinnostavana nuortenkirjana. Niin tai näin, voisin kuvitella tarinan puhuttelevan 16-17-vuotiaita lukijoita. Tarina on mitä ilmeisimmin myös osittain omaelämäkerrallinen - ennen tätä kirjaa Mark Slouka julkaisi romaanin tsekkiläisen avioparin dramaattisesta paosta Amerikkaan ja kohtalosta, ja hänen viimeisin kirjansa on muistelmateos jonka keskiössä on kipeä äitisuhde. En tiedä, tulenko niitä lukemaan - mutta uskoisin niidenkin olevan koskettavia lukuelämyksiä.

Luettua: Sonny Brewer: The Poet Of Tolstoy Park

Jos joskus tuntuu siltä, että vanhat suosikit on kaikki luettu tai eivät enää innosta, voi olla hyvä ajatus vaikkapa läydä läpi lähimmän kirjakaupan, antikvariaatin tai kirpputorin alehylly ja poimia sieltä mukaansa joku teos joka vaikuttaa lupaavalta vaikka kirjailija olisi täysin tuntematon. Itse käytin tätä menetelmää hyväkseni viimeksi noin kuukausi sitten, kun löysin Half Price Booksin (hyväntekeväisyyskirjakauppa, joita löytyy ympäri Yhdysvaltoja), ja kannoin sieltä mukanani kassillisen kirjallisuutta taalan kappalehintaan.

Yksi löydöistäni oli Sonny Brewerin "The Poet Of Tolstoy Park"; kertomus, joka alkaa vuonna 1925 siitä kun päähenkilö Henry Stuart, jo professorin virasta eläkkeellä oleva leskimies, saa lääkäriltään kuulla olevansa kuolemansairas - elinaikaa ei ole jäljellä vuottakaan. Koska lämmin ilmasto tekee keuhkotaudin siedettävämmäksi, hän jättää kotinsa, perheensä ja ystävänsä Idahoon ja matkustaa Alabamaan, Etelävaltojen rannikolle. Kertomatta tapahtumista sen enempää voin todeta, että hän ylittää lääkäriltään saamansa elinikäodotteen roimasti - ja kaikenlaista muutakin tapahtuu.

Tämä on filosofinen kirja. Se kertoo tietysti vanhenemisesta, mutta myös ystävyydestä, rakkaudesta ja ylipäätänsä välittämisestä - ja sekä uuden löytämisestä että vanhasta luopumisesta. Se on kauniin elettömästi kerrottu, sen henkilöt esitetään hyvine ja huonoine puolineen ymmärtävässä valossa. On ehkä kliseistä todeta tämän olevan viisas kirja, mutta en osaa sitä paremminkaan kuvailla; siitä jäi hyvä jälkimaku - usko inhimillisyyden ja hyvien tarkoitusperien voimaan.

Kaiken lisäksi se perustuu tositarinaan - Henry Stuart on todellakin elänyt, vaikka Brewer tietysti on kaunokirjallisella tavalla soveltanut joitakin yksityiskohtia hänen elämästään. Ilmeisesti myös talo, jonka rakentaminen ja sen syyt ovat yksi kirjan pääteemoista, on vielä olemassa - jos joskus eksyn Fairhopeen, pitää käydä se tarkastamassa.

Luettua: Anthony Doerr: All The Light We Cannot See

Kirjojen maailmassa on sellaisiakin tapauksia, joita kaikki kehuvat – blogisteista kriitikoihin, tavallisista lukijoista kirjallisuuspalkintojen juryihin. Minulla taas on jonkinlainen ”elitistiongelma” – jos joku esine, ilmiö tai teos on kaikkien muiden kehuma, minun tekee mieli löytää siitä joku vika, tai vaihtoehtoisesti löytää joku vastaava, mutta parempi asia, jota voin kehua.

”All The Light We Cannot See” (suomennettuna ”Kaikki se valo jota emme näe”) on voittanut Pulitzerpalkinnon, ja kaiketi muitakin kirjallisuuspalkintoja. Sitä on kehuttu kaikilla kielillä, joita osaan lukea. Ja se on kyllä loistava – en voi muuta kuin yhtyä kehujien kerhoon, enkä haluakaan.

Miksi se oli niin hyvä? Se on kerrottu tavalla, joka pakotti ainakin minut, kirjallisen ahmatin, ahmimaan hitaasti ja välillä palaamaan takaisin muutamia sivuja. Ei siksi, että olisin hypännyt jonkun kohdan yli, vaan koska teksti vähäeleisyydessään loi sellaisen läsnäolon tunteen, että minun välillä piti ikäänkuin mennä takaisin edelliseen huoneeseen katsomaan ympärilleni. Pelkästään kirjoitusjäljen vuoksi minun pitää varmaan lukea kaikki muutkin kirjat, jotka Anthony Doerr on kirjoittanut.

Sen päähenkilöt, orpo Werner ja sokea Marie-Laure, muista hahmoista puhumattakaan, kohtaavat maailman, jossa ei ole paljon tilaa heikoille tai erilaisille. He elävät aikana, jolloin kollektiivinen ja henkilökohtainen julmuus sammuttaa enemmän unelmia ja elämiä kuin oikein kestäisi ajatellakaan. Ja kuitenkin he pystyvät ylläpitämään inhimillisyyttä – ja ihmisyyttä ylipäätänsä, ja tavallaan voittamaan pimeän voimat. Tämä kirja kertoo muun muassa siitä, miten pienetkin hyvät teot voivat saada suuria seurauksia, siinä kuin pahatkin.

Vaikka voisi luulla, ettei maailmansodan julmuuksista enää voisi kirjoittaa mitään, mikä liikuttaisi enemmän kuin aikaisemmat kertomukset, Doerrin kyky kertoa suurista tapahtumista yksittäisten ihmisten kautta on yksi minua kaikkein syvimmälle koskettaneista lukukokemuksista. Loistava kirja.

Luettua: Umberto Eco: The Prague Cemetery (Prahan kalmisto), Numero Zero (Numero Zeron tapaus)

Umberto Econ kirjat ovat aikamoisia tapauksia – harva kirjailija pystyi hänen laillaan yhdistämään lennokkaat juonen kuviot syvälliseen sivistykseen, ja vieläpä niin että lopputulos oli luettavaa tekstiä. Hänen lähtökohtansa olivat joko historialliset tapahtumat tai sitten myytit ja legendat, joiden ympärille hän rakensi tarinoita joiden avulla hän pystyi sekä dramatisoimaan historiallisia tapahtumia että valaisemaan ihmisen ja ihmismielen toimintaa (tai toimimattomuutta). Ainakin minut nämä tarinat temaisivat mukaansa, niin että minun välillä piti muistuttaa itseäni siitä, missä kohtaa fiktion raja kulkeekaan.

”Prahan kalmisto” kertoo 1800-luvun loppupuolen nationalistisista ja juutalaisvastaisista virtauksista, rakentaen kuvaa jossa hyvinkin monet tapahtumat ja virtaukset ennemmin tai myöhemmin kulkivat yhden ja saman henkilön kautta. Kuvaan kuuluvat runsaat viittaukset todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin, ja lukijan vastuulle jää pitää mielessään historian ja fiktion raja. Se on sinänsä kiehtovaa – ja tänä päivänä pelottavan relevanttia; kun vihapuhe rehottaa ja ääriliikkeet valtaavat alaa jopa valtionpäämiehiä myöten, tuo rajanveto onkin tärkeä osa kansalaistaitoja.

Päähenkilö (-henkilöt?) on mielenkiintoinen tapaus – arvatenkin hänet on pitänyt jo juonen kannalta muotoilla aika erikoiseksi, ja vaikka Eco ei ehkä ole vahvimmillaan henkilökuvauksessa, tämän ”sankarin” liikkeiden seuraaminen on haastavaa ja mielenkiintoista. Kaiken kaikkiaan Eco pistää lukijan miettimään totuuden/totuuksien käsitteistöä, ja vaikka teksti on aika hidaslukuista viittauksineen, lukukokemus on palkitseva – tosin lukiessa voi olla hyvä pitää hakukone auki, jos haluaa taustoittaa lukemaansa.

”Numero Zeron tapaus” on kevyempi lukukokemus. Muoto on lähempänä perinteistä jännäriä, kertoja on tällä kertaa ”satunnainen sankarihahmo”, ja tarina on tiiviimpi. Tai ainakin periaatteessa, koska taas kerran viittauksia henkilöihin, tapahtumiin ja aatteisiin on huomattava määrä. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen Silvio Berlusconin valtaannousua Italiassa, ja sen viitekehyksenä on fasismin sortuminen ja Mussolinin kuolema keväällä 1945.

Monet kriitikot pitävät tätä kirjaa lähinnä jälkihuomautuksena Econ laajassa ja laadukkaassa tuotannossa – ikäänkuin hän olisi käynyt vielä pöytälaatikot läpi ennen lopettamistaan, ja löytänyt vielä yhden teeman – mutta toisaalta kieli kutittaa ja kertomus kulkee, ja minusta hän ainakin näyttää osaavansa myös rakentaa jännitystä. Ja vaikka tässäkin paljastetaan epämiellyttäviä asioita ajassamme ja annetaan ajattelemisen aiheita, tarinan voi nauttia myös juuri perinteisenä jännärinä.

Yhdessä suhteessa ”Numero Zeron tapaus” selvästi on edeltäjäänsä miellyttävämpi – tai ainakin helpommin sulava lukukokemus; koska saatoin tuntea sympatiaa sen päähenkilöitä kohtaan, se veti tarinanana selkeästi paremmin omin voimin. Se ei sinänsä vaikuta siihen, että ”Prahan kalmisto” kuitenkin oli vankempi kokonaisuus – mutta voi tietysti olla hyvä muistaa, jos esimerkiksi etsii ensi kädessä viihdykettä.