Luettua: Kjell Westö ja Lars Kepler

Joulupukki oli taas kiltti ja toi meille pinon kirjoja, joihin joulurauhan aikaan on ollut mukava syventyä. Toivomuslistan kärjessä komeilivat Kjell Westön "Kangastus 38" ja Lars Keplerin "Nukkumatti" - ja kas, paketeista löytyivät kummatkin.

Westö piirtää taas tarkkaa ajankuvaa, ja yhdistää henkilökuvauksen ajan historialliseen kehitykseen, ja lopputulos on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Tarina toimii, ja on helppoa samaistua 30-luvun lopun ihmisten ilon- ja huolenaiheisiin - vaikka maailma on vajaan vuosisadan aikana muuttunut melkein täysin, on sitä kansoittava laji samanlainen kuin ennen. Samaistumista auttaa tietysti se, että taidan kuulua viiteryhmään - akateemisesti koulutettuihin suomenruotsalaisiin - joskaan en rahakkaisiin tai helsinkiläisiin sellaisiin. Takautumia Westö käyttää kiitettävän maltillisesti ja luonnikkaasti, ja ne tukevat tarinan kehitystä. 

Kokonaisuus on oikein hyvä, mutta jää kuitenkin paria astetta hänen edellistä kahta järkälettään pienemmäksi. Tosin yhdessä asiassa hieman pienempi formaatti toimii paremmin; siinä kuin edeltäjät ovat ikäänkuin uuvahtaneet loppumetreillä, tämä tarina saa myös oikean päätöksen.

Lars Keplerin kolme edellistä jännäriä on ollut pakko lukea yhdeltä istumalta, eikä tämä viimeisin ole poikkeus - päinvastoin vauhti vain kiihtyy. Itse asiassa minun oli lukiessani pakko välillä pysähtyä ja tarkistaa, etten ollut vahingossa hypännyt jonkun aukeaman yli. "Keplerit" ovat kyllä mainioita tarinan kuljettajia, eikä pitkästymisestä ole pelkoa - melkein jokainen luku päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kirjan laskeminen käsistä on harvinaisen vaikeaa.

Mitä ilmeisimmin kirjoittajilla on myös jonkinlainen pitkän linjan suunnitelma näille kirjoille - Joona Linnan henkilöä ja taustaa on rakennettu sarjan alusta asti, ja juonta sen kummin paljastamatta en voi sanoa muuta, kuin että rakennustyöt jatkuvat, ja että tulen hankkimaan myös seuraavan osan. Jos odottaa poliisityöltä uskottavuutta, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen kirjahankinta, mutta jännityksen ystäville tämä on varma nakki. Itse olen sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, joten salapoliisi saa vaikka pukeutua trikoisiin ja viittaan, kunhan tarina kestää. 

Menestyksen hinta

Ulkona sarastaa kohta neljäs joululomapäivä, ja pikkuhiljaa alkaa normaalin elämisen tunne hiipiä elimistöön. Kuluneeseen kolmeen päivään on tosin mahtunut tämänvuotisen joulunvieton pääjuhla, mutta muuten lähinnä nukkumista, nuokkumista ja tehtävälistan karsintaa. Onneksi vapaata on edessä vielä runsas viikko, koska viimeiset työviikotkin kuluivat aika lailla vanteilla.

Omalta kohdaltani tiedän, että tekemistä on liikaa, eikä velvollisuuksien oravanpyörää ole helppo jarruttaa. Kevyen kenttätutkimuksen perusteella sama ongelma koskettaa monia muitakin, eikä vain omassa organisaatiossani (jossa mm on käyty tänä syksynä yt-neuvottelut), vaan monessa paikassa ja monella alalla. Jos jotakin yhdistävää tekijää etsisi, huonojen aikojen luomien paineiden lisäksi, se voisi olla oireilijoiden keski-ikäisyys. Omassa ikäryhmässäni, noin viisikymppisissä, kovin moni kokee olevansa aika lailla rajoilla. Hyvin harvat ovat saavuttaneet vielä sitä iän ja kokemuksen tuomaa toista tulemista ja valaistumista, jota esim. häämöttävä eläke saattaa tukea.

Taloudellisesti meillä voisi jo olla mahdollisuus miettiä hieman kevyempiä kuvioita - mikä tosin edellyttää sitä, että malttaa päästää irti perinteisestä menestyksen ja vallan tavoittelemisesta, mikä on haaste sinänsä. Mutta sitten on vielä tämä kestävyysvaje, huoltosuhde ja muu kansantalous. Jos kaikki hellittävät kerralla, on se kestämätön tilanne, mutta jokaisen täytyy itse laittaa järjestykseen omat arvonsa. Kysymyksen ei pitäisi kuulua muodossa työ vai terveys, mutta ainakin minusta itsestäni alkaa tuntua, että joudun tekemään jonkinlaista punnitusta näiden kahden välillä - ei tosin joko tai, mutta siten, että ne saa pidettyä jonkinlaisessa tasapainossa.

Bensaa suonissa (ja keltaista nestettä pipon alla)

Koska minulle kertyy maantietä keskimäärin noin 1000 km viikossa, tulee aina välillä myös pohdittua liikennekäyttäytymistä, sekä omaani (tietenkin täysin korrektia) että muiden (usein aika epäilyttävää). Tänä aamuna kolmostiellä oli aika paljon liikennettä, lumi pöllysi ja paikoitellen oli aika liukasta. Niinpä turvavälin pitäminen tuntui aika tärkeältä, varsinkin kun liian lähellä ajaminen kuuluu niihin asioihin, joihin aina välillä huomaan liikenteessä sortuvani.

Ikävä kyllä kaikki eivät ajatelleet samoin; perässäni ajoi Ikaalisista melkein Parkanoon asti pakukuski, joka ilmeisesti halusi säästää polttoainetta kytkemällä autonsa minun vetokoukkuuni - hieman ärsyttävää ja mahdollisia äkkipysähdyksiä ajatellen jopa vaarallista. Pari muutakin välkkyä tapausta ehdin huomata, ja jostakin syystä ne tuntuvat koko ajan lisääntyvän, ellen minä sitten muutu koko ajan pikkutarkemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Onneksi tälläkään kertaa ei tapahtunut mitään ikävää - sen sijaan edellämainitun perskärpäsen lisäksi esim. sellaiset ohittajat, jotka kiilaavat suoraan eteesi niin että lumi (tai esim. rapa, jos on suojakeli) pöllyää, toimivat muistutuksena siitä, että itsekin pitää ajaa siivosti. Ja toisaalta tapasin tiellä myös esim. BMW-kuskin joka ei yrittänyt ohittaa heti kun se oli vähänkin mahdollista...