Luettua: Paul Auster, Karo Hämäläinen ja Kate Mosse

Kesä meni enimmäkseen dekkareita ja toisaalta asiakirjallisuutta lukiessa, mutta näin syksyn kynnyksellä piti ruokavalioon sentään mahduttaa vähän muutakin. Kate Mossen tuotanto liippaa tosin likeltä dekkari- tai vastaavaa genreä - tai ehkä historiallisia trillereitä, mutta nyt lukemani The Winter Ghosts oli kyllä jotakin muutakin; se ei sinänsä ollut mitenkään jännittävä, vaikka se kertoikin eräänlaisista kummituksista. En ole hänen aikaisempia kirjojaan lukenut, joten lajityypin odotus ei vaikuttanut valintaani.

Toisaalta lajityyppi onkin yhdentekevä; minun lukupäätökseeni vaikutti takakannen kuvaus siitä, miten kaksi maailmansodan koettelemusten runtelemaa yksinäistä sielua sattumalta kohtaavat toisensa lumimyrskyssä, ja saavuttavat jonkinlaisen tyyneyden jakamalla tarinansa toisilleen. Käteen jäi kuitenkin odotettua vähemmän - vaikka Mossen kuvaus ilmeisen hyvin tuntemastaan lounaisesta Ranskasta oli kiehtova, ja dialogi soljui sujuvasti, itse tarina jäi valjuksi ja draaman kaari matalaksi. Paljastamatta juonenkulusta sen enempää voin todeta, että mielestäni jo kohtuullisella historiantuntemuksella voi arvata minkä hän on ajatellut olevan kirjan jännityksellinen kohokohta, ja sen jälkeen kokonaisuus jotenkin lysähtää kokoon.

Paul Auster taas kuuluu vanhoihin suosikkeihini, mutta jostain syystä en ole muutamaan vuoteen tullut hänen kirjojaan hankkineeksi, joten nelisen vuotta sitten ilmestynyt Invisible oli aika looginen valinta kun se sattui eteen - mutta tulin ihmetelleeksi etten ollut noteerannut sitä aikaisemmin. Sitä on vaikea kuvailla ilman että vahingossa paljastaa jotakin, joka saattaa vaikuttaa lukuelämykseen, joten totean ensinnäkin vain, että se oli hyvä; sitä oli vaikea laskea kädestään kun siihen kerran oli tarttunut.

Auster hallitsee keinonsa; tässä kirjassa hän vaihtaa kertojaa ja/tai persoonaa tavalla, joka mielestäni toimii - toisin kuin monet muut yritelmät - ja säätelee kerronnan tyyliä hienovaraisesti mutta tehokkaasti. Hän onnistuu myös tarttumaan teemoihin, jotka ovat ajankohtaistuneet yhö enemmän kirjan ilmestymisen jälkeen. Ja hän uskaltaa mös jättää asioita lukijan pääteltäväksi - mutta ei tavalla, joka jättäisi kirjasta jotenkin puolittaisen vaikutelman tai pettymyksen jälkimaun.

Kolmas loppukesän lukuelämys oli Karo Hämäläisen finanssitrilleri Erottaja, joka olikin mielenkiintoinen tapaus. Olin muutaman kymmenen sivun jälkeen jättämässä koko kirjan sikseen, koska se mielestäni hillui jossakin asiatekstin ja jännärin välimaastossa osaamatta päättää kumpaa olisi, ja koska henkilökuvaus minusta ei toiminut - mutta jostakin syystä (ehkä lomanjälkeisen mielenrauhani takia :-) päätin silti jatkaa, ja on pakko myöntää että tarina on hyytävä. Ei ehkä niinkään siksi, että se olisi erityisen jännittävä, vaan koska se on uskottava - ja osoittaa valitettavan selvästi, millaiset voimat maailmaamme ohjaavat.

Voi olla, että suhteeni nimenomaan talousrikoksia koskettavaan kirjallisuuteen on vinoutut koska itselläni on alan koulutus ja siitä kumpuava syvä epäluulo nimenomaan kansainvälisten rahoitusmakkinoiden toimintaa ja toimijoita kohtaan - mutta oli miten oli, minua ravistaa tavallaan tämänkin kuvauksen välittämä kyynisyys ja ahneuden persoonattomuus jopa enemmän kuin "perinteisten" rikostarinoiden henkilökohtaiset tragediat. Syynä saattaakin olla se, että tuo persoonaton ahneus johtaa niin moneen henkilökohtaiseen tragediaan, mutta ne tragediat ja niiden uhrit eivät kohtaa aiheuttajiaan.

Enkä oikein tiedä, mitä mieltä tästä Hämäläisestä olisin. En pitänyt hänen Kekkonen-kirjastaan ollenkaan - se ei vain toiminut - ja kuten yllä totesin, tämäkään ei vakuuttanut varauksetta, mutta minulla on sellainen tunne, että tulen lukemaan hänen kirjojaan vastakin, ainakin niin kauan kun hän valitsee teemansa näin hyvin.

Julkisen kirjastolaitoksemme ylistys

Hei, olen Kimmo, musiikin suurkuluttaja. Käytän kevyttä musiikkia lähes päivittäin, joskus tuntejakin yhteen menoon, monilta eri alustoilta. Aikaisemmin hankin aineistoni ostamalla levyjä tai lainaamalla niitä ystäviltäni, joskus aikojen alussa nauhoitin musiikkia radiosta, ja nykyisin olen myös Spotifyn premiumasiakas ja viihdyn esim. Youtubessa. Jos tarkastelen kulutuskäyttäytymistäni teini-iästä tähän päivään, kolme asiaa on pysynyt aika vakiona. Ensinnäkin etsin koko ajan uutta kuultavaa, toiseksikin ostan levyjä - tänään vähemmin kuin ennen, mutta silti säännöllisesti - ja kolmanneksi hyödynnän kirjastojemme hyviä levyvalikoimia.

Laskeskelin juuri lainanneeni levyjä seitsemän kunnan kirjastoista viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, ja löytäneeni sitä kautta hyvinkin suuren osan tämän päivän suosikeistani - ennen kaikkea sellaisilta musiikin aloilta, joita on turha jostain Top Tenistä edes etsiä. Onkin mielenkiintoista, että suosikkilevyissäni on monta sellaista, joita en ole koskaan nähnyt "livenä" missään levykaupassa, mutta kirjastoon ne ovat löytäneet tiensä. Tämä on osittain markkinataloutta ja aivan oman pohdintansa arvoinen asia - ja osittain mmyös merkki siitä, että kuntiemme kulttuurihallinnoissa osataan sekä arvostaa että hankkia myös hieman suppeampien piirien suosikkeja.

Kesä on ainakin koulupaikkakunnilla varsinaista levynlainaajan kulta-aikaa, koska suuri osa aktiivilainajakunnasta on muualla tai ainakin muissa puuhissa (lähtöoletukseni on siis, että esim opiskelijat, jotka ovat aktiivisia musiikinkuluttajia mutta aika köyhiä, ovat tärkeä osa asiakaskuntaa) - nytkin minulla on työn alla komea pino uudempaa bluesia ja muuta juurimusiikkia, joka myös tullee johtamaan siihen, että joitain levytyksiä on pakko hankkia myös ihan omaan omistukseen.

Ja mitä tulevaisuuteen tulee, on tietysti todennäköistä että musiikin kuluttamisen tavat voivat vaikuttaa myös siihen, millä tavalla musiikkia on kirjastossa tarjolla - mutta onneksi vanhat levyt pysynevät hyllyssä ainakin jonkun aikaa, niin kauan kuin itse kirjastoa ei ole lakkautettu.