Käännöskirjallisuuden kurimuksesta

Viimeksi kirjaamani lukuelämys, Brian McGillowayn "Rajamailla", nosti pohdintaan ilmiön jota olen aikaisemminkin ajatellut, mutta enpä ole sitä koskaan itselleni avannut loppuun asti. Tuumasta toimeen ja härkää sarvista, siis:

Tuo kirja on ensimmäinen osa viisiosaista sarjaa, josta Blue Moon on julkaissut kaksi ensimmäistä, vuosina 2010 ja 2012, jos oikein muistan. Saman kustantamon toimesta on myös julkaistu viisi osaa suuren ruotsalaissuosikkini Kjell Erikssonin kymmenosaisesta Ann Lindell-sarjasta, mutta tässäkin tapauksessa viimeisin käännös on jo muutaman vuoden takaa. En tarkkaan tiedä syytä siihen, miksi jatkoa ei ole tullut, mutta arvaisin sen johtuvan liian pienistä myyntiluvuista. Enkä todellakaan halua kohdistaa mitään syytöstä kustantamoa kohtaan, koska liiketoiminta on liiketoimintaa - ilman myyntiä ei tule uusia julkaisuja.

Syyllinen olen pikemminkin minä itse, ja muut lukijat; emme ole hankkineet tarpeeksi suosikkiemme kirjoja, jotta niitä julkaistaisiin lisää. Juuri näissä tapauksissa voin tietysti itse jatkaa lukemista alkuperäiskielellä, koska ruotsi ja englanti kuuluvat kielivalikoimaani - Erikssonit ovatkin koko rivi jo hyllyssäni - mutta saksaa, espanjaa tai ranskaa en osaa lukea ainakaan niin että ymmärtäisin kaunokirjallista tekstiä, muista kielistä puhumattakaan. Ilman käännöksiä jäisivät lukematta esim Fred Vargasin, Arturo Perez Reverten tai vaikkapa Arni Thorarinssonin kirjat. Viimeksimainittu onkin oikein hyvä esimerkki tästä ongelmasta - kahta muuta esimerkkikirjailijaani sentään käännetään säännöllisesti. Hänen kahdeksasta (?) dekkaristaan on suomennettu yksi, ja toinen löytyy ruotsiksi. Molemmat ovat oikein hyviä, mutta kummallakaan kielellä ei ilmeisesti ole löytynyt kaupallista saumaa jatkaa.

Tämä ongelma ei tietenkään koske pelkästään dekkareita - mutta se korostuu silloin, kun kirjailijan tuotanto muodostaa sarjoja ja kokonaisuuksia, niinkuin dekkarimaailmassa usein on. Sama koskee tietysti myös esim. fantasy- ja tieteiskirjallisuuden eri alalajeja, joissa yksittäiset teokset vielä useammin ovat osa suurempaa tarinankaarta. Kuvittelisin tosin lukijoiden sellaisissa tapauksissa olevan uskollisempia ja kustannuspäätösten helppotekoisempia - mutta sitäkään en tiedä varmasti.

Mitä asialle voi tehdä, vai voiko tehdä mitään? No, yksi asia tulee heti mieleen; jos haluaa lukea suosikkidekkaristinsa seuraavankin kirjan suomeksi (tai ruotsiksi) - niin hipi hipi kauppaan ostamaan se viimeisin käännös...

Luettua: Brian McGilloway: Rajamailla: Peruskaman positiiviset puolet

Viimeisen muutaman vuoden ajan olen huomannut dekkarinkulutuksessani lieviä muutoksia - ensinnäkin tietyn kyllästymisen, joka on merkinnyt sitä että olen lähinnä jatkanut vanhojen suosikkien seuraamista, ja toiseksikin hakeutumisen pois aikaisemmin ylipainotetusta englanninkielisestä tuotannosta - osittain kotimaisiin ja pohjoismaisiin kirjailijoihin, osittain muualta Euroopasta ja maailmasta tuleviin nimiin (joita tosin vajavaisen lielitaitoni vuoksi olen lukenut lähinnä englanniksi).

Siksi en osaakaan oikein selittää, miksi taannoin tartuin kirjakaupan alehyllyssä tähän kirjaan, ja vielä päätin ostaa sen. Se on alkujaan englanninkielinen, eikä sen takakannen kuvaus ollut mitenkään poikkeuksellinen. Lähinnä voin esittää kaksi syytä; ensinnäkin se sijoittui Irlantiin (tarkkaan ottaen tasavallan ja Pohjois-Irlannin rajamaille), ja toiseksi sen oli suomeksi julkaissut Blue Moon, kustantamo jonka julkaisulista on minusta huomattavan korkeatasoinen - Arnaldur Indridason ja Kjell Eriksson ovat suurimpia suosikkejani, ja talon muutkin kirjailijat ovat hyviä.

Ja jostakin syystä tämä kirja miellytti minua aika paljonkin. Juoni sisältää tukun genren kliseitä - rikostutkijan yksityiselämä ei aina mene putkeen, tutkintakin taapertaa välillä hitaasti, ja pahuus uhkaa myös tutkijan lähimmäisiä - mutta samalla se kyllä etenee jouhevasti, siten että jännitys kasvaa hienovaraisin keinoin, ja sekä hyvät että pahat hahmot ovat hyvin piirrettyjä. Juonesta ei taaskaan sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään.

McGillowayn kerronta on "ajatonta" sikäli, että se voisi olla 70-lukua tai tätä päivää (tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosien 2002-03 vaihteeseen). Elämä Irlannin rajaseudulla ei välttämättä ole kovin ruusuista, mikä sinänsä vastaa ennakko-odotuksiani, ja se maalataan aika pienin pensselinvedoin. Itse asiassa tämä voisi olla pohjoismainen kirja kerrontansa ja tematiikkansa vuoksi - mutta toisaalta pohjoismainen dekkarimalli on aika paljon velkaa genren brittiläisille konkareille. Tämä on siis tavallaan peruskamaa, mutta varsinkin näin pikku tauon jälkeen oikein miellyttävä elämys, joka rohkaisee minua palaamaan taas myös brittidekkarien pariin.

Kaiken lisäksi tämä oli kokonaisen sarjan avaus - mikä sinänsä ei ole välttämättä laadun tae, mutta saattaa helpottaa siinä vaiheessa, kun etsii kohtuulisen takuuvarmaa lukuelämystä. Viiden osan jälkeen McGilloway vaikuttaa siirtyneen toisen sarjan kirjoittamiseen, joten kaiken lisäksi vaara sen venymisestä ohi tarinnan kiinnostavuuden lakipisteen lienee aika pieni. Toisaalta sarjasta on suomennettu vain kaksi ensimmäistä osaa, joten ilmeisesti tätä elämystä ei ole löytänyt tarpeeksi moni lukija. Se on harmi sinänsä - mutta siihen teemaan palaan myöhemmin.

Brian McGilloway: "Rajamailla" ("Borderlands", suom. Risto Raitio, Blue Moon 2010)

Uusintalukemisen onni ja ilo - ja vaihtoehtoisen historian lumo

Minulla on aika vino pino lukemattomia kirjoja hyllyssäni, sekä kaunoa että tietokirjallisuutta, ja opiskelutarpeetkin pukkaavat päälle. Silti päätin viime viikolla tapaninpäivänä aloittamani urakan, joka koostui suosikkivaihtoehtohistorioitsijani Harry Turtledoven 11-osaisesta "Timeline-191"-sarjan uudelleen lukemisesta - yhteensä varmaan noin 6.000 sivua. Luin nuo kirjat ensi kertaa vuosien 2010-11 aikana niin, että käytin kokonaisuuteen noin vuoden päivät, koska luin ne sitä mukaa kun sain ne käsiini, mutta nyt luin kokonaisuuden putkeen ilman, että väliin mahtui muuta kaunokirjallisuutta.

Aikaisemmin olen tehnyt muitakin vastaavanlaisia tempauksia - J R R Tolkienin Tarun Sormusten Herrasta olen lukenut varmaan puolen tusinaa kertaa, samoin Hasekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut - mutta viime vuosina harvemmin. Nyt se kuitenkin tuli mieleen, koska ensimmäinen maailmansota on ollut tapetilla, ja Turtledove kirjoittaa mm siitä ja sen seurauksista; syksyn mittaan luin useampiakin kirjoja, jotka kertoivat joko sotavuosista tai Yhdysvaltain historiasta, joka taas on Turtledoven viitekehys.

Kirjasarjan lähtökohta on se, että USA:n sisällissodan 1860-luvulla voittivatkin etelävaltiot - The Confederate States of America eli CSA. Tuosta ajankohdasta aina toiseen maailmansotaan saakka USA ja CSA elivät rinnakkain, ja säännöllisin väliajoin sodittiin. Turtledove käyttää oikeita henkilöitä hieman poikkeavissa rooleissa, ja lainaa historiallisia tapahtumia asettaen ne uusiin raameihin; yksi kantavista ajatuksista on mm. se, että CSA:n kehitys hävitystä ensimmäisestä maailmansodasta toisen maailmansodan päättymiseen on lainattu Saksalta.

Kaunokirjallisuutena sarja on aika tönkkö - Turtledove kuljettaa tarinaa laajan henkilögallerian kautta, ja käyttää aika paljon tekstiä tapahtumien kertaamiseen aivan kuin tarina olisi ensin julkaistu jatkokertomuksena jossain lehdessä. Henkilöt ovat aika yksioikoisia, ja esimerkiksi romantiikka on aika esineellistettyä - ymmärtääkseni tosin kirjailijan ajatus on ollut välittää aikanaan vallalla olleita yleisiä ajatuksia ja käytänteitä henkilöhahmojen kautta. Tarinan vahvuus onkin lähinnä historian ja ajatusten laajat kaaret.

Hauskaa oli huomata, miten juuri nuo laajat kaaret olivat hyvin muistissani, mutta monet yksityiskohdat taas täysin uusia. Sama koskisi tosin luultavasti myös lyhyempiä kokonaisuuksia, joiden lukemisesta on saman verran aikaa. Nyt on sitten vuorossa enemmän ennenlukematonta tekstiä, kunnes nälkä taas herää.

Luettua: Elena Ferrante: Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina

Unohdinpa kerran viime keväänä perua kirjakerhoni kuukauden kirjan - ja niin sain kotiin paketin, jossa oli kaksi ensimmäistä osaa Elena Ferranten kehutusta Napoli-sarjasta. Sehän on ilmeisesti yksi viime vuosien puhutuimmista kirjauutuuksista, mutta omaan hyllyyni se ei ollut tulossa ainakaan vielä. Jostakin syystä päätin sitten tutustua uuteen ostokseeni saman tien. Ja muutaman päivän päästä olin lukenut molemmat osat putkeen, ja nyt pohdiskelen, odottaisinko suomennoksia vai pitäisikö kolmas ja neljäs osa tilata englanniksi.

Mikä tässä oli niin hyvää? Henkilöt, ensinnäkin - kahden tytön matka aikuisuuteen kaikkine koukeroineen, heidän välillä kipeä mutta kiinteä ystävyytensä, korttelin muut hahmot ja heidän tarinansa, sykkivä Napoli ja italialaisen yhteiskunnan kehitys sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ferrante osaa pureutua ihmisiin, heidän heikkouksiinsa ja vahvuuksiinsa, ja valaista sitä miten pienistä monet suuretkin muutokset ovat kiinni, kuinka paljon omilla valinnoillaan voi muuttaa omaa tai muiden ihmisten elämää - ja toisaalta miten luja ote esim. syntyperällä voi olla ihmisen kohtalosta.

Toisaalta tämä on kertomus yhteiskunnan murroksesta, eikä vain luokista vaan myös - ja ehkä etenkin - sukupuolirooleista. Miespuoliselle lukijalle nämä kirjat antavat myös miettimisen aihetta oman käyttäytymisen ja roolimallien suhteen - ja muistuttaa kouriintuntuvasti valinnoista, vastuusta ja sen välttämisestä tai kantamisesta. Mutta Ferranten vahvuuksiin kuuluu myös se, että hän ei osoittele ketään tai mitään, vaan antaa kertojanäänen - valloittavan Elenan - kirjata asiat aika lakoniseen tapaan. Tarinan voima vain kasvaa siitä.

Ylipäätänsä nämä kirjat ovat nimenomaan kirjoitustaidon juhlaa - tämä teksti kulkee kuin itsestään, ja houkuttelee arvailemaan juonenkäänteitä etukäteen ja maistelemaan niitä jälkeenpäin. Ja kahden osan jälkeen en siis voi muuta kuin hankkia tarinan loput osat sitä mukaa kun ne ilmestyvät. Tarina on rakennettu siten, että jotakin ehkä voi arvatakin - mutta lukemani perusteella arvaan, että matkaan tulee vielä uusiakin mutkia.

Marraskuun lukuhaaste

Osallistun tänäkin vuonna, parin viime vuoden tapaan, Facebookista bongaamaani Marraskuun lukuhaasteeseen - en siksi, etteikö muutenkin tulisi luettua kirjoja marraskuussakin, vaan koska sen ajatus (vähintään 30 sivua päivässä, vaikka mikä olisi) rohkaisee tarttumaan kirjaan silloinkin, kun tekisi mieli vain maata sohvalla ja murjottaa. Marraskuu ei siis ole suosikkikuukauteni.

Tämä vuosi on toki hieman erilainen sikäli, että vietän marraskuuta Indianassa enkä Pohjanmaalla - ainakin päivänvaloa on riittänyt yllin kyllin. Lukemistakin on riittänyt, vaikka oma kirjastoni ja lukemattomien kirjojen pinoni onkin maapallon toisella puolella. Syksyn kotimaisia uutuuksia en ole päässyt maistelemaan vielä, ja samaten ruotsalainen kirjallisuus on mennyt sivu suun.

Lukuhaasteryhmä on osaltaan tarjonnut virikkeitä ja lukuideoita useammallekin kuukaudelle, samalla kun keskustelun seuraaminen ja siihen osallistuminen on toiminut mukavana päivärutiinina ja samalla lukuhalun herättelijänä.

Marraskuun lukulistani on siis sekoitus englanninkielistä kaunokirjallisuutta ja tietokirjoja - tähän mennessä yhdeksän kirjaa ja hieman yli 3000 sivua:

• David Lodge: Paradise News
• Bernard Cornwell: The Winter King (Kuningas Arthurista kertovan trilogian ykkösosa)
• Robert W. Remini: Andrew Jackson And His Indian Wars (tietokirja presidentti Jacksonin urasta alkuperäiskansojen kiusana)
• Paul Auster: Timbuktu
• Eugene Rogan: The Arabs - A History (tietokirja arabikansojen historiasta, noin vuodeta 1500 tähän päivään)
• Harry Turtledove: Ruled Britannia (vaihtoehtoinen historiateos: William Shakespeare avustaa vallankumousta Espanjan valtaamassa Englannissa 1597)
• S. M. Stirling: Island In The Sea Of Time (Nantucket-trilogian ykkösosa: Nantucketin saari asukkaineen siirtyy myrskyn johdosta aikaan 1250 eKr)
• Philip Kerr: A Man Without Breath (yksi Berlin Noir-sarjan jatko-osista)
• Anthony Doerr: The Shell Collector (novellikokoelma)

Näistä haluaisin nostaa esille etenkin seuraavat:

David Lodgen kirja on, hänen muidenkin kirjojensa tapaan, loistava yhdistelmä huomioita elämästä etenkin hieman sosiaalisesti epämukavien keski-ikäisten miesten näkökulmasta, absurdeja ja liikuttavia juonenkäänteitä ja nautittavaa kieltä.

Eugene Roganin teos on todella valaiseva, jos haluaa tietää enemmän Lähi-Idän tämän päivän, ja vähän eilisenkin, tilanteen taustoista, tekijöistä, syistä ja seurauksista. Hän pysyy tiukasti asialinjalla, mutta tapahtumien vyöry on välillä kuin trilleristä otettu. Teemasta kiinnostuneelle voin suositella myös Roganin uudempaa kirjaa ottomaanien vallan luhistumisesta ensimmäisen maailmansodan pyörteissä - koska sen jälkeinen rauha ja englantilaisten ja ranskalaisten rajanvedot ovat yksi syy siihen, ettei Välimeren itäisellä rannalla ole juurikaan koettu rauhaa viimeiseen sataan vuoteen.

S M Stirlingin kirja on fantasyksi kohtuullisen hyvin kirjoitettu, siinä on jännittävä lähtökohta - mitä tapahtuu kun rajattu määrä 1900-uvun lopun teknologiaa siirtyy kolmetuhatta vuotta ajassa taaksepäin - ja siinä on toimiva juonen kaari. Sen sijaan ei kannata vaivata päätään lähtökohdan uskottavuudella, tai antaa kirjailijan uskon amerikkalaisten ylivaltaan tai hänen stereotyyppisten henkilökuvaustensa häiritä liikaa. Joutunen lukemaan trilogian muutkin osat.

Philip Kerrin kirja oli yhtä hyvä kuin pari muutakin aikaisemmin lukemaani nyttemmin jo kolmeen- tai neljääntoista osaan ulottuvan sarjan teosta. Aikajakso 30-luvulta 50-luvulle, Natsi-Saksan nousu ja tuho sekä toisinajattelevan poliisin-yksityisetsivän seikkailut niiden pyörteissä - ja niiden ympärillä uskottava ajankuva; siinä on ainekset yhdelle tämän hetken suosikkitarinoistani.

Turtledoven kirja taas jäi kesken, koska yritykset herättää neljänsadan vuoden takaiset tapahtumat ja puhetapa henkiin rikkoivat juonenkulkua niin, etten jaksanut pysytellä perässä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänen teoksensa ei toiminut minusta ollenkaan; yleensä ajatusten voima ja tapahtumien vyöry on kantanut latteiden henkilökuvausten, stereotypioiden ja huonon toimittamisen yli.

Kuun saldo jäi silti reilusti plussalle - yksi huono kirja yhdeksästä on huomattavasti vähemmän kuin normaali osuus. Kohta on joulukuu, ja edessä uudet lukuelämykset; kiitos tästä marraskuusta!

Luettua: Matti Rämö: Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan

En ole juuri lukenut matkakirjoja, vaikka pidänkin matkailusta – enkä liioin hirveästi harrastuksista kertova teoksia, vaikka minulla on montakin harrastusta. Sannan vahvasta suosituksesta tartuin sitten tähän, koska halusin välillä lukea muutakin kuin kaunokirjallisuutta – ja koska kirjan lähtö- ja loppupaikka Malaga ympäristöineen on minulle kohtuullisen tuttua ja mieluisaa seutua. Toisaalta retkipyöräily matkailumuotona ja harrastuksena on minulle vierasta, mikä oli tietysti hyvä syy kohentaa sivistystä.

Ja tämä oli oikein hyvä kirja. Matti Rämö on hyvä kertoja – hän osaa kuvailla pieniä ja suuria asioita ja tapahtumia mukavan vähäeleisesti. Ehkäpä toimittajatausta puskee läpi? Ainakin hän tarjoilee taustatietoja matkareittinsä paikoista ja tapahtumista sopivina annoksina matkan edetessä. Polkupyöräilyn ilot ja surut käydään läpi, samoin huomiot elämästä ja ihmisistä Andalusiassa ja pohjois-Marokossa. Kirjan kohtaamiset ovat usein pikku helmiä.

Eteläisen Espanjan ominaispiirteistä minulla on jo jonkinlainen käsitys, ja jotkut kirjan tapahtumista ja tapaamista tuntuvat tutuilta. Marokosta, jossa en ole käynyt, saan ihan myönteisen kuvan, vaikka se edustaa kulttuuripiiriä jota luontaisesti tuntuu minulle hieman vieraalta. Kirjan lukemisen jälkeen olen sattumalta tutustunut muutamaan marokkolaiseen, ja heidän kuvailunsa siitä, millaista elämä on Marokossa, vastaa aika hyvin Rämön kertomaa.

Yksi oikeastaan odottamaton bonus oli hänen tapansa tehdä pikku huomioita keski-ikäisen miehen elämästä matkan lomassa – jotenkin minulle välittyy ajatus, että nämä hänen matkansa (joita siis on useita – hän on kai tähän mennessä julkaissut kahdeksan matkakirjaa) ovat hyvinkin konkreettisia henkireikiä arjen ja työn vastakohtana. Pystyn esimerkiksi hyvinkin ymmärtämään sitä, miten työpaikan yt-neuvottelut jättävät jälkiä myös niihin joiden työt jatkuvat.

Ja kaikki tämä tarjoillaan siis mukavan vähäeleisesti kerrottuna – Matti Rämön teksti kulkee eteenpäin kuin pyöräilijä pitkässä myötämäessä kauniissa kesäillassa. Minäkin voin suositella tätä kirjaa – ja seuraavan kerran taidan lähteä hänen seurassaan jonnekin missä en ole itse käynyt.

Luettua: Mark Slouka: Brewster

Toinen löytöni Sonny Brewerin viime viikolla esittelemäni kirjan lisäksi oli Mark Sloukan palkittu romaani "Brewster"; pitkästä aikaa kaunokirjallinen teos joka ei ollut dekkari mutta silti onnistui rakentamaan jännitystä niin, ettei sitä miltei malttanut laskea käsistään.

Se on kasvutarina; päähenkilö, aikuistumisen kynnyksellä oleva Jon, aikuistuu rikki menneessä kodissa - hänen äitinsä mieli järkkyi Jonin isoveljen kuollessa tapaturmaisesti, ja hän pitää Jonia syyllisenä, kun taas isä vetäytyy töihin ja television ääreen. Vanhempien taakkana on myös pako ensin natsien ja sitten kommunistien kynsistä Tsekkoslovakiasta, ja havahtuminen siihen, ettei Amerikka(kaan) välttämättä ole ihmemaa.

Vielä pahemmassa jamassa on koulun kova jätkä Ray, josta tulee Jonin paras kaveri; hän joutuu puolustamaan pikkuveljeään ja itseään väkivaltaisen isän juonilta. Vähitellen kuvioihin tulee myös Karen, josta tulee Rayn tyttöystävä. Kaiken takana on 1960-luvun loppu; nuoriso alkaa kapinoimaan Vietnamin sotaa vastaan, kun taas jotkut vanhemmat vielä taistelevat maailmansodan jättämien traumojen kanssa. Kukaan ei ole täysin hyvä, ei liioin täysin paha, mutta jokaisella on haavansa.

Tarina kertoo siis kasvamisesta, haaveista, niiden tavoittelemisesta ja rikkoutumisesta, jopa selviämisestä - elämän kohokohdista, mutta myös arjesta. Lukija arvaa aika pian, että kirja tulee huipentumaan jonkinlaiseen draamaan, ja pian saa pelätä jo pahinta; jännitys säilyy viimeisiin sivuihin asti, ja yllätyksiäkin tulee eteen. Kaiken kaikkiaan koskettava lukuelämys.

"Brewster" on USA:ssa palkittu paikallisen kirjastoseuran Alex Awardilla "nuoria lukijoita kiinnostavana aikuisten teoksena" - ja itse asiassa saanut mainetta myös aikuisia kiinnostavana nuortenkirjana. Niin tai näin, voisin kuvitella tarinan puhuttelevan 16-17-vuotiaita lukijoita. Tarina on mitä ilmeisimmin myös osittain omaelämäkerrallinen - ennen tätä kirjaa Mark Slouka julkaisi romaanin tsekkiläisen avioparin dramaattisesta paosta Amerikkaan ja kohtalosta, ja hänen viimeisin kirjansa on muistelmateos jonka keskiössä on kipeä äitisuhde. En tiedä, tulenko niitä lukemaan - mutta uskoisin niidenkin olevan koskettavia lukuelämyksiä.