Luettua: Tapani Bagge, Anna Lihammer ja lähihistoriallisen dekkarin voittokulku

Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin jälkeen seuraava askeleni viime vuosisadan alkupuoleen ja sen dramaattisiin tapahtumiin dekkarien muodossa oli Tapani Baggen sarja valtiollisen poliisin etsivän Väinö Mujusen vaiheista 30-luvun lopulta toisen maailmansodan loppuun. Sarjan ensimäistä osaa en ole lukenut, mutta kakkososa "Sininen aave" ja kolmonen, "Musta pyörre", ovat selviä tapauksia ja (toistaiseksi) viimeinen osa, "Punainen varjo" vaikuttaa lupaavalta sekin.

Olen lukenut muutamia Baggen nykyaikaan sijoittuvia "Hämeenlinna noir"-kirjoja, ja niissä minua on miellyttänyt etenkin hänen eleetön kerrontansa, joka ei alleviivaa tai pureksi tarinaa loppuun, vaan pikemminkin ikäänkuin luonnostelee maailman lukijan väritettäväksi - ja sama koskee näitä historiaan sijoittuvia kirjoja.

Sen lisäksi ajankuva toimii hyvin - sekä ilmiöiden että henkilöiden kautta - ja nuo jälkimmäiset ovat eläviä ja todentuntuisia hyvine ja huonoine puolineen; ihmisten ajatuksista ja teoista kuvastuu myös aikakauden traumaattisuus ja epävarmuus. Ja vaikka Mujunen ehkä ehtii useampaan paikkaan kuin uskottavasti voisi ajatella, myös tarinoiden kulku on paitsi ripeää myös loogista. Ruumiita syntyy, mutta niiden syntymisellä ei mässäillä - ja vaikka genren tavan mukaisesti romanssit tulevat ja menevät, ne on esitetty hellän karheasti mutta häveliäästi.

Mielestäni Bagge myös, ilmeisesti sitä tietoisesti yrittämättä, välittää vähintään yhtä hyvän kuvan maailman mullistuksista kuten esim. Jan Guillou ja Ken Follett massiivisarjoissaan - ehkä koska historialliset tapahtumat tosiaan istuvat taustaan eikä niistä saarnata. Ehdin välissä myös tarttua ruotsalaiseen versioon historiallisesta dekkarista, Anna Lihammerin debyyttiin "Kun pimeys peittää maan", jonka teemana on rotubiologian nousu 30-luvun tiedemaailmassa - aihe, josta Ruotsissa on keskusteltu paljonkin.

Vaikka teema on vähintäänkin mielenkiintoinen, Lihammer ei mielestäni onnistu; hänen tekstinsä on välillä kuin dramatisoitua oppikirjaa, ja päähenkilö Carl Hell henkilökohtaisine demoneineen on poimittu skandinaavisen dekkarin kliseekokoelmasta. Kirjan asiasisältö on sinänsä varmasti kohdallaan, mutta minun henkilökohtainen elämykseni on, että Tapani Bagge ammattikirjailijana onnistuu paremmin kuin tiedemaailmasta tuleva Anna Lihammer, koska Bagge kirjoittaa enemmän tarinan ja draaman kaaren ehdoilla.

Matkailun ihanuus ja kurjuus

Tuli käytyä lomamatkalla. Brysselissä asustava ystäväpariskuntamme oli kutsunut joukon ihmisiä Aÿn kylään, Champagnen alueen sydämeen, juhlistamaan yhteisiä satavuotispäiviään hyvän ruoan ja juoman merkeissä, ja me yhdistimme siihen hieman kulttuurimatkailua, shoppailua ja elämyksiä. Lähdimme kotoa tiistaiaamuna 14.6, ja palasimme kotiin kaksi tiistaita myöhemmin yön kynnyksellä. Matkapäiviä kertyi siis 15 ja kilometrejä 3.806 yhteensä kuudessa maassa.

Matka oli hieno. Champagnessa olivat pääosassa tietysti muuan kupliva juoma sekä ranskalainen keittiö - viiden ruokalajin illallisesta paikallisen Carrefour-marketin ruokavalikoimiin ja viinihyllyyn. Ehdimme käydä kolmessa eri shamppanjatalossa, pienessä, vähän isommassa sekä yhdessä kaikkein suurmmista. Ensinmainitusta (Roger Brun) päädyimme jostakin syystä, kahdeksaa eri juomaa maistettuamme, ostamaan mukaammekin laatikollisen juomia.

Champagnen ja shamppanjan lisäksi pääosissa olivat Maastricht, sen vanha keskusta ja Boekhandel Dominicanen, Jyllanti jossa nautimme maaseudun rauhasta sekä kirpputoreista, joilta metsästimme "antiikkia", äänilevyjä ja kirjoja, sekä tietysti pohjoisen Euroopan maantiet. Hollannissa ja Belgiassa vietimme pari päivää ruuhkissa moottoriteillä - ja välillä pienemmillä teillä jonottaen - ja pari kertaa hotellin löytäminen oli hieman hankalampaa kuin ylimalkainen kartanvilkaisu olisi antanut ymmärtää. Ensi kerralla meillä sitten varmaan onkin se navigaattori mukanamme.

Ja vaikka varsinaisia ajopäiviä ei kertynyt kuin ehkä viikon verran, totesimme automatkailun kyllä vaativan jonkun verran ennakkosuunnittelua, etteivät päivätaipaleet ime matkailijoista kaikkia mehuja. Tällä kertaa pisin päivämatka oli noin 640 km - joista viimeiset sata tosin suunnitelemattomia, yösijaa etsiessä - mutta jo 500 km on aivan riittävä taival jos aikoo jaksaa illalla muutakin kuin vain lysähtää hotellin pedille.

Toisaalta automatkailun hyvä puoli on vapaus, ja se, että tavaraa kulkee mukana tarpeeksi. Ensi kerralla joutunemme tosin lähtemään pakettiautolla...