Aurinkoisena elokuun sunnuntaina päätimme tehdä pikku retken Sääksmäelle, Emil Wikströmin Visavuoreen, joka oli minulle entuudestaan täysin tuntematon paikka. Ihastuttavassa sisävesimaisemassa sijaitseva kansallisromanttinen huvila- ja ateljeekokonaisuus oli valloittava, vaikka itse päähenkilö ei kuulu taiteellisiin suosikkeihini, eikä kuvanveisto ylipäätänsä ole suosikkitaiteenlajini.
Minun Visavuorikokemuksessani oli kaksi kohokohtaa. Ensinnäkin rakennukset olivat hienoja - mikä ei ole ihme, ottaen huomioon sen, että kansallisromantiikasta jugendiin vievä kehityskaari sisältää suuren osan rakennustaiteen suosikkikohteistani. Huvila sisutuksineen oli "vain" juuri sellainen taiteilijaresidenssi, johon voisi muuttaa vaikka tältä istumalta, mutta ateljeerakennus oli henkeäsalpaava.
Suuret veistokset vaativat suuren ateljeen, jonka valo oli hieno, mutta vielä parempi oli "työhuone/lepotila/urkuparvi" kirjahyllyineen - vaikka en itse soita urkuja enkä edes pahemmin välitä urkumusiikista, mieleen tuli että sellainen sopisi meidänkin vintillemme. Ja kaiken huippuna oma tähtitorni parvekkeineen - sitä taas ei suojeltuun ulkoasuun edes voi ympätä.
Toinen kohokohta oli Wikströmin tyttärenpojan Kari Suomalaisen elämästä ja piirroksista kertova näyttely, joka esitteli tämän viimeisinä vuosinaan sietämättömän vanhoillisen taiteilijan kehityskaaren ja etenkin monipuolisuuden - kukaan ei ole hänen tavallaan pystynyt vangitsemaan maamme päättäjiä ja muita tärkeitä henkilöitä, saati sitten eri ihmis- ja luonteentyyppejä - muutamalla viivalla.
Kaiken lisäksi koko ympäristö suvulle vieläkin kuuluvine huviloineen oli maisemallisesti ja sosiologisesti mielenkiintoinen kokonaisuus, ja ajankäytöllisesti sopiva retkikohde vaikkapa juuri sunnuntaipäivään, jolle ei ole muuta ohjelmaa mutta jota ei tahdo käyttää kokonaan yhteen ja ainoaan asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti