Täytin viime viikolla 50, ja näin ollen alamäki on alkanut. Mitä se oikein tarkoittaa? Jossakin vaiheessa mietin sitä, onko minulla joku viidenkympin kriisi, mutta siinä tapauksessa se on jotenkin epätyypillinen; en ole hankkimassa urheiluautoa tai edes moottoripyörää, en ole ryhtynyt harrastamaan extremeurheilua, enkä vaihtanut elämänkumppaniani nuorempaan. Päinvastoin olen aika lailla tyytyväinen olemiseeni ja olemukseeni, vaikka joitain miettimisen aiheita tietysti onkin.
Nelikymppisenä minulle kerääntyi jonkun verran erilaisia vaivoja, joista jotkut seuraavat minua loppuelämäni - keliakia, uniapnea, ajoittaiset verenpaineongelmat - mutta vaikka ne ensin harmittivat, olen nyt mielestäni sinut niiden kanssa. Yksi siihen vaikuttava tekijä saattaa olla viime vuonna saamani tekonivel - teininä hajottamani polvi ei enää pysynyt mukana, mutta nyt se toimii melkein kuin uusi, ja jotenkin se vaikuttaa myös muuhunkin vointiini ja olemiseeni.
Toisaalta hyvinvointiin vaikuttaa myös - ja ehkä etenkin - se, että koen löytäneeni paikkani elämässä tai ainakin tietäväni missä olen. Toisaalta uusia tavoitteita ja suuntia on edessä aivan tarpeeksi, mutta ne eivät tunnu pakonomaisilta. Olisinko ehkä vähän viisastumassa? Vanhenemiseen kuuluu myös sellainen hyvän elämän tavoittelu, joka ei tarkoita kaikenlaisten kokemusten, omistusten ja nautintojen jahtaamista ja haalimista, vaan pikemminkin hetkeen tarttumista ja elämän ja arjen pikku ilojen hyödyntämistä. Vaikka aika joskus tuntuukin kuluvan hirveän nopeasti, minun kiireeni ehkä jopa vähenevät.
Ja kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä ja olemista on siis tiedossa vaikka kuinka - juuri tällä hetkellä suurin haaste taitaa olla lähinnä se, että työelämä pukkaa kiilaamaan vapaa-ajan harrastusten tielle, ja ainakin toistaiseksi tuo kuukausipalkkani on jonkinlainen edellytys haluamani elämäntyylin yläpitämiselle - mutta ehkä sekin jollain aikataululla muuttuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti