Luettua: Ian McEwan, Kari Hotakainen ja jännitysromaanin syvin olemus

Ian McEwan kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka eivät ole jännityskirjailijoita saati sitten dekkaristeja, mutta joiden teokset usein ovat sitä laatua, ettei niitä malta laskea käsistään koska jännittää niiden loppuratkaisua. Olen jopa saanut taistella itseni kanssa, etten kurkistaisi viimeisille sivuille ennenaikaisesti. Hänen viimeisin kirjansa, Makeannälkä, on juuri sellainen kirja.

Sitä voi tietysti pitää vaikkapa vakoiluromaanina, koska tiedustelupalvelu, sen työntekijät ja toimintatavat ovat tarinan tärkeitä osia, mutta mikään perinteinen vakoilutarinakaan se ei ole. Päähenkilön tarinaa ja sisäistä kamppailua rakkauden ja valheen kanssa seuraa välillä melkein sydän kurkussa - keskiössä kysymys siitä, keneen voi luottaa ja mitä petos saa aikaan. Henkilögalleria on taitavasti laadittu - kukaan ei ole täydellinen, kenestäkään ei ole pakko pitää, mutta heidän toimiaan on helppo ymmärtää.

Kotimaisista kirjailijoista hieman vastaavilla vesillä liikkuu Kari Hotakainen, jonka Ihmisen osa myös on rikos- tai jännitysromaani, vaikka ei sitä oikeastaan olekaan. Hotakainen käyttää taitavasti useita eri kertojanäkökulmia ja sitoo tarinan yhteen taitavasti ja yllättävällä tavalla - ja vaikka hänen tarinansa henkilöt ovat jopa rikkinäisiä, ja hän maalaa leveämmin vedoin kuin McEwan, minun reaktioni on sama. Tarinan päähenkilöt eivät ehkä tarjoa varsinaisia samaistumiskohteita, mutta sen loppuratkaisuja odottaa melkein henkeään pidätellen. Ja vaikka tapahtumat välillä käyvät fantastisen puolella, se ei vaikuta kokonaisuuden uskottavuuteen - paras fiktio nousee tällaisten kysymyksien yläpuolelle.

Nämä teokset edustavat sellaista kirjallisuutta, josta huomaan pitäväni yhä enemmän - tarinoita, jotka uhmaavat tyylilajien rajoja. Ne osoittavat selvästi, miten keinotekoisesti kirjoja ja kirjailijoita usein luokitellaan, tavoilla jotka saattavat jopa johtaa lukijaa harhaan. Vaikka kirjaa ei pitäisikään valita pelkästään takakannen kuvauksen perusteella, se on usein ensimmäinen ja ainoa osviitta sitä, mitä kansien sisällä odottaa - eikä aina ole mahdollisuutta syventyä sisältöön valintahetkellä. Toisaalta on jokaisen lukijan oma asia ylläpitää henkistä vireystilaansa kirjaa valitessa - jännitystä voi löytää muualtakin kuin dekkarihyllystä.

Luettua: Len Deighton: Winter - ja lisää historiaa

Onkohan tämä sitä paljonpuhuttua serendipiteettiä? Kun kesällä tuli luettua Ken Follettin 1900-lukusarjan ensimmäinen osa, ja toisaalta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan viimeisin osa, jäi mieleen että vastaavia teoksia saattaisi löytyä muiltakin tekijöiltä. Seuraavaksi käteeni sitten sattumalta osuikin toisen vanhan trilleristin, Len Deightonin hieman Follettmaisia teemoja sivuava, 1987 julkaistu Winter: A Berlin Family 1899-1945. Deighton on minulle entuudestaan tuttu vain nimenä, mutta täytynee nyt lukea kokeeksi muutamia hänen perinteisiä trillereitäänkin.

Tämä kirja kertoo siis natsi-Saksan noususta ja tuhosta berliiniläisen perheen (ja heidän amerikkalaisten sukulaistensa) kohtalojen kautta - keskipisteenä kaksi veljeä, joiden välillä hyvinkin erilaiset valinnat ja mielipiteet ja niistä seuraavat tapahtumat ovat tarinan runko. Deightonin tapa käyttää oikeita historiallisia henkilöitä ja tapahtumia fiktiivisen tarinan kiintopisteinä muistuttaa hyvin paljon Follettin (ja monien muiden) tekemisiä - ehkäpä se neuvotaan jossakin "How To Become A Successful Writer Of Historical Thrillers"-oppaassa - mutta Deighton tekee sen astetta taitavammin. Ennen kaikkea hän onnistuu tekemään henkilöistä elävämmän makuisia ja moniulotteisempia, ja ehkä hän osaa esim. luoda naishahmoistaan uskottavampia kuin Follett.

Mutta tarkoitukseni ei sinänsä ollut verrata näitä kahta herraa, vaikka tämä kirja olisi saattanut jäädä lukematta ellen olisi ensin lukenut Follettia, vaan nimenomaan tästä kirjasta todeta, että sen yksi ansio on osoittaa poliitikkojen, liikemiesten ja ammattisotilaiden välisiä perspektiivieroja ja toisaalta epäpyhiä yhteyksiä, ja toisaalta sitä miten opportunistit ja konservatiivit reagoivat eri tavoin siihen, kun kriisissä riutuvaan yhteiskuntaan syntyy uusi voimatekijä, tässä tapauksessa natsipuolue, joka toimii suorasukaisesti ja häikäilemättömästi. Siinä Deighton onnistuu hyvin - ja tietyllä tapaa tämä teos on miltei kylmäävää luettavaa juuri tänä vuonna, kun sekä entinen Neuvostoliitto että Lähi-itä taas ovat kuohumistilassa.

Ylipäätänsä minua miellyttää se, että hän kertoo tapahtumista miltei lakonisesti, jättäen tilanteiden värittämisen lukijan mielikuvitukselle. Eikä tämä olisi mikään trilleri, ellei loppuratkaisu olisi jännittävä. Hyvä kirja.

Luettua: Roope Lipasti: Virtasen historia

Viime vuosina olen yhä useammin hakeutunut vaihtoehtoisen historian piiriin lukuelämyksiä etsiessäni - ja toisaalta olen myös etsinyt kirjallisen idolini Juhani Peltosen perillisiä, kirjoittajia jotka viljelevät sellaista vinksahtanutta ja absurdia mutta samalla hillittyä huumoria, joka hykerryttää ja pistää ajattelemaan pikemmin kuin naurattaa ääneen. Viimeksimainittu etsintä on ollut vaikeampaa kuin edellinen, mutta toisaalta monet lukemistani vaihtoehtoista historiantulkintaa esittävistä romaaneista ovatkin olleet sitten kirjallisilta ansioiltaan kovin köykäisiä.

Taannoin satuin kuulemaan radiosta mielenkiintoisia pikku kertomuksenpätkiä, joissa muuan Virtanen eri syistä tuli vaikuttaneeksi kotimaamme historian kulkuun, joko tahallaan tai (useimmiten) vahingossa, ja kun minulle selvisi niiden takana olevan Roope Lipastin, olikin helppo hankkia tämä teos, Virtasen historia, joka käsittääkseni kerää kokoon suuren osan näistä tarinoista, alkueläimistä maamme asuttamisen ja kristinuskoon käännyttämisen kautta sotiin, itsenäisyyteen, taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen.

Juonenkaarta sen enempää setvimättä totean tämän kirjan perspektiivin ja Lipastin ajatuksen olevan suvereeneja - hän yhdistää periaatteessa mahdollisen täysin absurdiin tavalla, joka etsii vertaistaan. Jotkut näistä episodeista ovatkin huikeaa mielikuvituksen laukkaa, ja suomalaisen miehen (stereotyyppisen) mielen luotaaminen onnistuu hyvin. Romantikkona pidän myös kovasti hänen tavastaan kuvata Virtasen yli vuosisatojen kantavaa rakkautta ihanaan Korhoseen.

Pidän myös tavasta, jolla Lipasti sekoittaa suuret ja pienet asiat ja onnistuu nivomaan niistä välillä mielenkiintoisia tuokiokuvia. Toteutus ei kokonaisuutena kuitenkaan kanna osien summaa kauemmas tai edes siihen asti - ehkä nämä kohtaukset historian varrelta toimivat sittenkin paremmin pienempinä annoksina nautittuna. Mutta tämä on sivuhuomautus - eihän esim novellikokoelmaakaan ole pakko lukea yhdeltä istumalta.