Kevätauringon tarpeellisuudesta

Vuoden valoisa puolisko on alkanut, ja päivä kääntynyt pitemmäksi kuin yö. Kun vielä ensimmäinen tasauksen jälkeinen lauantaiaamu on aurinkoinen, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Viime vuosina on tuntunut siltä, kuin talvi olisi joka kerran aina vähän pitempi ja pimeämpi - se voi olla henkimaailman asia ja johtua omasta vanhenemisesta, mutta toisaalta viime syystalvi oli esim edelliseen verrattuna pitkä ja lumeton, joten asiassa voi olla jopa perää. Lumi ja pakkanen eivät minua niin haittaakaan, koska valkoinen on vaaleampaa kuin musta ja kylmä sää taas usein leutoa kirkkaampaa näin talvisaikaan. Niinpä viime viikkojen takatalviyrityskin oli lähinnä viihdettä - jos sohjoa ei lasketa; se taas on riesoista pahimpia.

Oli miten oli, valon paluu tuntuu olevan minulle yhä tärkeämpi ja tervetulleempi osa vuoden kiertoa. Käytännössä kyse on sellaisista asioista kuin että seitsemän jälkeen aamulla alkava työmatka voi tapahtua valossa, samoin joskus iltaan venyvä paluu, tai esim. ajatus siitä, että tänään varmaan voi mennä kahvimukin kanssa pihalle (kotiterassikin on korkattu, itse asiassa jo kaksi viikkoa sitten), mutta kaiken takana on kyllä jonkinlainen valon vaikutus mielialaan.

Toinen juttu, jonka olen ollut huomaavinani - tähän täytynee palata syyskesästä - on se, että ehkä juuri samaisen valon vuoksi kevät on tavallaan jopa mukavampi vuodenaika kuin kesä. Kesän alettua on jo juhannus, ja sen jälkeen tulee pimeys... tai ainakin päivät alkavat lyhetä. Vietimme muutamia vuosia sitten viisi kuukautta Espanjassa - helmikuulta kesäkuuhun - ja vaikka siellä valoa riitti talvellakin oli reissulla yksi varjopuoli; koska lähdimme talvella ja palasimme keskikesällä, jäi valon paluu kotikonnuille siltä vuodelta kokematta. 

Mutta nyt se on parhaillaan menossa, ny ja tässä. Ainahan arjessa voi olla kaikenlaista hässäkkää, mutta elämä hymyilee.