Puutarhat ja minä, osa 1

Suhtauduin ennen vanhaan aika lailla varauksellisesti puutarhoihin - tai no, ehkä pikemminkin puutarhanhoitoon; ei minulla ole koskaan ollut mitään kaunista puutarhaa vastaan, kunhan olen voinut nauttia siitä ilman henkilökohtaista työpanosta. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut itsessäni selviä merkkejä mielen muuttumisesta ja uusista tuulista - ensin huomasin ajoittain pitäväni ruohonleikkuusta, ja nykyisin viikonloppuiset puuhailutuokiot pihan ja puutarhan kimpussa ovat jopa rentouttavia.

Yksi syy tähän on "kotipuutarhamme", joka nyt, seitsemän vuotta taloyhtiön valmistumisen jälkeen, rupeaa olemaan varsinainen keidas keskellä "esikaupunkimaisemaa"; vaikka lähellä on sekä asutusta että liikennettä, pysyy se varsinkin vihreään aikaan mukavasti näkymättömissä - joskin ääni kuuluu. Olemme sitä varovasti vuosien mittaan tuunanneet, ja nyt päätyneet aika pelkistettyyn kokonaisuuteen joka ei vaadi päivittäisiä toimenpiteitä - johon voi vetäytyä päivän päätteeksi pohtimaan syntyjä syviä ilman etä heti tarvitsee tarttua leikkuriin.

Toinen syy on viime vuonna hankkimamme kakkoskoti - kesäpaikka, jossa ilmeisesti tulemme viettämään suuren osan puutarhojen kasvukautta. Itse asiassa oleilen siellä viikot myös työaikana, koska se on pendelöintimatkan päässä töistäni, mutta talvella en itse asiassa juuri oleskele siellä muuten kuin pimeään aikaan. Kevään myötä sekin puutarha on ruvennut paljastamaan kasvojaan ja tarjoamaan pikku haasteita. Taloa piti vuosikymmeniä puutarhanhoitoon tykästynyt täti, ja kun hän 20 vuotta sitten kuoli, hänen aikamiespoikansa piti siitä jotenkin yllä - mutta ehdimme jo viime syksynä huomata, että aktiivinen hoito oli jäänyt vähemmälle.

Viime viikkoina yksi suuri ilonaihe on ollut kukkaloisto joka puskee esiin kaikkialla - esim. unikkoja kasvaa vähän joka paikassa, ja samaten muita kukkia löytyy sieltä täältä. Toisaalta varsin runsas pensaisto on aika kulunutta, ja muutamia kuolleita puskia olemmekin jo poistamassa. Ja omalla kohdallani arjen haasteista suurin on nurmikko, joka on paitsi laajahko myös aika monimuotoinen ja istutusten täplittämä. Leikkasin sen ensimmäisen kerran torstai- ja perjantai-iltoina, ja sunnuntaina oli vuorossa toinen kierros koska suurin osa ensimmäisestä oli pikemminkin nurin puskemista kuin leikkaamista :-)

Toisaalta ruohonleikkuu on mainiota mietintäaikaa - olen ehtinyt pohtia kaikenlaista, alkaen tutkimussuunnitelmista ja romaanien juonikuvioista käytännön asioihin - kuten esimerkiksi siihen, miten orapihlaja-aitaa leikataan. Yksi aita, kahdet sakset, yksi iloinen harrastelija ja tuhat pitkää piikkiä. Saa nähdä mitä tästäkin tulee...

Luettua: Tom Wolfe ja hyvän rikosromaanin paluu

Tuli taas vietettyä viikko etelässä, ja niin ollen oli myös aikaa lukea rauhassa - jopa kirja kannesta kanteen yhden ja saman päivän aikana - ja onnekseni olin saanut mukaani pinon oikein hyviä kirjoja. Myöhäisherännäisenä Tom Wolfe-fanina tartuin nyt yliopistoelämää purkavaan "I Am Charlotte Simmonsiin", ja sain todeta hänen taas kerran taitavan elävän dialogin ja erilaisten päähenkilöiden herkullisen kuvauksen. Kuva eliittiyliopistosta oli kieltämättä aika raadollinen, ja avoimehko loppu jopa hämmentävä, mutta kertomus vei mukaansa vaikka myötähäpeänsietokykyni olikin välillä koetuksella. Kustannustoimittajallakin olisi saattanut olla töitä - yli 700 sivua on aika paljon - mutta toisaalta on vaikea sanoa mitä teoksesta olisi pitänyt karsia.

Mukana oli myös pari alelöytöä - ostin talvella vain sellaisia kirjoja, joiden tekijät olivat minulle täysin tuntemattomia - ja sekin oli hyvä liike. Valerio Varesin "River of Shadows" oli tiheätunnelmainen Pon laakson ihmisten, historian taakan ja italialaisten ruokailutapojen kuvaus, joka vei ainakin minut mukanaan. Sitäkin parempi oli Paulus Hochgattererin "The Sweetness of Life" - jossa taas valokeilassa olivat särkyneet tai horjuvat mielet, historian taakan ja itävaltalaisten ruokailutapojen lisäksi. Kummassakin kirjassa pidin tilanteiden ja ympäristöjen kuvauksesta, mutta ennen kaikkea henkilöistä ja dialogista, joka eteni luontevasti - mutta ennen kaikkea itse rikostarinalla ei mässäilty, vaan se rakentui enemmän viitteistä ja oivalluksista.

Olenkin viime aikoina huomannut ajoittain vieroksuvani monien "valtavirtadekkarien" yhä raadollisempaa ja yksioikoisempaa sisältöä - ehkäpä etsin niistä yhä enemmän eskapismia ja viihdettä sen sijaan, että saisin jännityksen ohella syytä paheksua elämän ja yhteiskunnan epäoikeudenmaisuutta ja pahojen ihmisten julmuutta, ja arvostan siksi juonenkuljetusta vihjausten pikemmin kuin toiminnan kautta. Siitä syystä esim. yllämainitut kaksi teosta puhuttelivat minua - ja samoin siksi viikon paras lukuelämys oli vanhan suosikkini Arturo Perez-Reverten "Rummunkalvo"; olkoonkin että hänen henkilönsä joskus ovat kuin poikien seikkailukirjojen sivuilta repäistyjä, niin kertomus - kolmine murhineenkin - ja kuvaukset henkilöistä ja Sevillan kaupungista iskivät johonkin hermoon aivan toisella tavalla kuin realistisemmat kuvaukset.

Tämän perusteella on odotettavissa mielenkiintoinen kevät; lukemattomien kirjojen hyllyssä on kaikenkarvaista uutta dekkaria - toivottavasti edessä ei ole hirveästi pettymyksiä. Vaihtoehtona on tietysti hankkia lisää uutta, muunlaista luettavaa...

Espanjan herkkuja

Vaikka tämän blogin varsinaiset mansikkapaikat sijaitsevatkin kotimaassa (ja mielessä), meillä on myös eräänlainen "home from home"-vastaava Aurinkorannikolla, jossa olemme käyneet säännöllisesti sen jälkeen kun vietimme kevään 2006 Benalmádenassa - vaikka osoite on nyt vaihtunut, on talvipimeällä mukava ajatella, että voi tarvittaessa lähteä valohoitoon. Ja vaikka tämä nyt ei ehkä olekaan mikään kulttuurikylpy oikeassa espanjalaisuudessa, täällä on paljonkin sellaista jonka hyvin voi laskea "arjen luksukseksi".

Vaikkapa vain arkiruoka - viimeksi lounaalla ihastelimme, miten kaupan tölkkigazpacho ja sipulilla höystetty tortilla voikin olla niin hyvää, ja ilmakuivatut kinkut ja vastaavat tekevät myös kauppaansa - ja sen hakeminen lähikaupasta. Keskivertomarketin kalatiski hakkaa melkein kaikki kotimaiset, jotain Stockmannia lukuunottamatta, pelkästään sillä äyriäisvalikoimalla mikä täällä on tarjolla - ja vaikka espanjalainen ruoka ei pitemmän päälle olisikaan suomalaista kummempaa, ovat käynnit täällä yleensä sen verran lyhyitä ettei siihen ehdi kyllästyä.

Ja viinit - vaikka Alkossa on paremmat valikoimat kuin täkäläisissä ruokakaupoissa, on täällä silti mukavaa fiilistellä bodegaosaston hyllyjen välissä ja testata vaikkapa eri aluiden tuotteita. Huippuviinit - ulkomaisista nyt puhumattakaan - pitää etsiä muualta, mutta juuri nimenomaan täällä myös "rivitempranillo" maistuu niin hyvältä. Nytkin löytyi Lidlistä entuudestaan täysin tuntematon Prioratin alueen Crianza, joka todella hyväili makunystyröitä, vaikka taitaa itse asiassa olla nimenomaan Lidlin oma pullote. Sitä emme tosin taida kantaa kotiin asti, koska aikaisempien kokemusten perusteella nimenomaan juomispaikan ja -tilanteen vaikutus elämykseen on huomattava.

Pallo pyörii taas

Vaikka sitä ei uskoisi kun katsoo ulos ikkunasta, on nyt virallisesti kesä koska kotimainen jalkapallokausi alkaa. Olkoonkin, että vaikkapa Mestarien liigan TV-pelit ovat korkealaatuisempia kuin oma Veikkausliigamme, minun jalkapalloseuraamiseni tärkeimmät kohteet ovat kotimaisia; TPS liigassa ja Kraft kakkosessa. Käytännössä minulle kertyy yleensä noin kolme livematsia kaudessa, vähän riippuen siitä miten minun aikatauluni ja muut menemiset sopivat yhteen sarjaohjelman kanssa, mutta tänä vuonna minulla on ainakin toiveissa nähdä Kraft livenä kotikentällään, koska tuo meidän mansikkapaikkamme sijaitsee entisen kotikuntani Närpiön naapurissa. Harmi vain, ettei vanha vihollinen Kaskö IK enää yllä samoille sarjatasoille - viimeksi 90-luvun puolivälissä oli vielä oikeita derbyjä.

Liiga pyörähtää käyntiin jo tänään -itse asiassa tätä kirjoittaessa n. vartin kuluttua - Turun Urheilupuiston yläkentällä, joka on Tepsin varakenttä siinä tapauksessa, ettei Kupittaalla voida pelata - ja nyt ei voida. Harmi yleisön kannalta, koska yläkentän katsomo ei vedä vertaa kunnon jalkapallostadionin lehtereille - mutta toisaalta nyt olisi ollut kunnon tilaisuus nähdä jalkapalloa oikeissa olosuhteissa - seisomapaikalta, siniseksi paleltuneena. Olen minä tosin joskus istunut juuri Kupittaalla t-paidassa huhtikuussa - silloin ennen, kun keväälläkin oli joskus lämpöasteita.

Useimmat asiantuntijat - niinkuin amatööritkin - veikkaavat HJK:n olevan tällä kaudella ylivoimainen; kieltämättä joukkue onkin kova ainakin paperilla, mutta vahvistunut on kyllä Tepsikin. Lokakuussa tiedämme kuinka kävi - mutta näin minuutteja ennen sarjan alkamista minun veikkaukseni vuoden 2013 Veikkausliigan lopputuloksesta on seuraava:
1. TPS 2. HJK 3. MIFK 4. Inter 5. Lahti 6. KuPS 7. Honka 8. Jaro 9. MyPa 10. JJK 11. VPS 12. RoPS

Luettua: Max Jakobsson

Hankin Max Jakobssonin "Diplomaattien talvisodan" jo ihan alkuvuodesta kirja-alesta, mutta vasta kirjoittajan poismeno sai minut tarttumaan siihen - ja toteamaan, että sen klassikkostatus käsittääkseni on täysin ansaittu. Se kuvaa tapahtumaketjua ja aikakautta, joka on aika hyvin katettu sekä kirjallisuudessa yleensä että minun kirjahyllyssäni, mutta puolustaa silti paikkaansa hankintana - klassikkoja ei käsittääkseni koskaan voi olla hyllyssä liikaa.

Sen asiasisältö oli sinänsä minulle suurimmaksi osaksi tuttua, mutta toisaalta suurin osa lukemistani tuota aikaa luotaavista teoksista on kirjoitettu myöhemmin, ja tämä kirja kuuluu niiden lähdeluetteloihin. Ja vaikka asiasisällöstä olisi mitä mieltä tahansa, on mielestäni Jakobssonin esitystapa alan huippua. Ensinnäkin hän rakentaa loogisen tarinankaaren, joka koostuu nimenomaan talvisodan syiden ja siitä irtaantumisen prosessiin diplomaattien näkökulmasta - ja avaa siten sellaisen perspektiivin historiankirjoitukseen, joka yleis- ja sotahistoriallisissa teoksissa usein jää vähemmälle huomiolle, vaikka käsittääkseni onkin keskeisessä roolissa kokonaisuutta hahmotettaessa.

Ja toiseksikin - ja tämä on minusta vielä tärkeämpää - hänen esitystapansa ja kielenkäyttönsä miellyttävät minua suuresti; asiallisuudesta tippaakaan tinkimättä hän avaa sujuvasti ja vetävästi monimutkaisetkin asiayhteydet. Historiaa jonkun verran lukeneena tiedän, että esityksiä todellakin löytyy laidasta laitaan, siten että teksti pahimmassa tapauksessa on lukukelvotonta. Toisaalta olen havainnut myös, että asiapitoista tai jopa tieteellistä tekstiä aivan hyvin voi kirjoittaa myös tyylillisesti nautittavasti - ja tämähän tietenkin koskee kaikkea kirjoittamista, ei vain historiaa.

Totuus viinistä

Viinissä on totuus, niinkuin vanha sanonta taitaa kuulua... kaiken muun elämäntapahifistelyn lisäksi olen viime vuosina alkanut pitää itseäni jonkinlaisena viiniharrastajana. Minulla ei tosin ole niin tarkkaa makuaistia, että pystyisin erittelemään tuon jalon nesteen makuvivahteita kuten mahdollista sikarilaatikkomaisuutta tai navetantakaisuutta - mutta nokka tukossakin osaan havaita sen verran, että tiedän suurin piirtein mistä tykkään ja mistä en.

Ehdin varttua melkein nelikymppiseksi ennenkuin toden teolla innostuin viinistä, vaikka olin juonut sitä sujuvasti aiemminkin; lopullisen sysäyksen antoi vuonna 2006 viettämämme viisi kuukautta Espanjassa, jonka aikana tutustuimme ainakin tuon maan viineihin aika perusteellisesti - tuolta ajalta jääneitä mieltymyksiä ovat ainakin hyvän Tempranillon arvostus sekä tapastelu, jotka molemmat ovat päässeet kehittymään ihan tavoiksi asti.

Toinen ahaa-elämys oli Harri-neiti, eli australialainen Hewitsonin Miss Harry, Rhonen laakson lajikkeista Syrahista, Grenachesta ja Mourvedrestä valmistettu mukavan täyteläinen punaviini, joka jäsensi makuelämyksiä entuudestaan - huomaan palaavani hankinnoissani näihin rypäleisiin kerta toisensa jälkeen, ja niitähän harrastetaan paitsi Välimeren rannoilla myös muualla ympäri maailmaa. Monet australialaiset sovellukset ovat hyviä, ja yksi suosikkiviineistäni tulee USA:sta, Washingtonin osavaltiosta - Chateau Ste Michelle Syrah on loistava löytö.

Kolmas mieltymykseni - joka onkin sitten se suurin - on Amarone; tämä Valpolicellan kuningatar on parhaimmillaan sellainen makuelämys, joka vie tajun. Se on intensiivinen ja pitkä, lähestyy viekoittelevalla tuoksulla ja ensituntumalla, täyttää suun ja hivelee joka nipukkaa. Minun suosikkejani tähän mennessä ovat Zenato ja I Castei, mutta ennen kaikkea en ole vielä maistanut huonoa pullotetta, joka kuuluisi tähän luokkaan. Myös monet Ripassot - jotka ovat hieman kevyempiä vaihtoehtoja - ovat todella herkullisia.

Nykyisin siis esim. matkaillessa tulee helposti kannettua kotiin joku ylimääräinen pullo myöhempää maistelua varten, ja samaten minulla on tapana kerran kuussa käydä Alkossa tarkistamassa uutuudet ja täydentämässä varastoja. Harrastus ei silti määrällisesti ole päässyt täysin käsistä; meillä on ehkä parikymmentä pulloa punkkua varantona, eikä tarkoitus ainakaan vielä ole perustaa mitään kellaria - kunnon viinikaappi olisi ehkä paikallaan.

Ja niinkuin tarkkaavainen lukija on huomannut, puhun ainoastaan punaviinistä. Voin kyllä nostaa lasillisen kuohuvaa juhlavassa tilanteessa, mutta on totta, että juon mielelläni sekä kalaruokien seurana että seurustelujuomana punkkua. Viimeisimmän Viini-lehden pikku testin mukaan miehet ostavat tuhteja punaviinejä useammin kuin naiset, ja vaikka periaatteessa haluaisinkin olla yksilöllinen, olen ilmeisesti tässäkin suhteessa tyypillinen mies. Tosin sama pätee siinä tapauksessa myös vaimooni.

Minä - merkkihenkilö?

Hamsteriluonteeni - tai siis hienommin keräilyharrastukseni - on seurannut minua jo lapsuudesta saakka - taisin olla kymmenen kieppeillä, kun otin haltuuni isäni vanhan postimerkkikansion ja rupsin täydentämään sitä. Seuraavana vuonna olin jo mukana perustamassa kotipaikkakunnalleni postimerkkikerhoa, ja enemmän tai vähemmän aktiivistä keräilyuraa jatkui siihen asti, kun lähdin opiskelemaan. Kolmekymppisenä löysin harrastukseni taas, ja olin aktiivinen ehkä viiden-kuuden vuoden ajan, mutta muuttojen ja muiden ajanvietteiden vuoksi kokoelmat jäivät vuosituhannen vaihteessa laatikoihin vaatehuoneen hyllylle.

Olin aloittanut keräämällä unkarilaisia merkkejä, koska isällä oli eniten niitä, ja teinivuosien aikana keräilyalueiksi vakiintuivat sitten Suomen lisäksi Tanska, Norja, Islanti ja Ranska - viimeksimainittu koska olin todennut islantilaisten teettävän ja painattavan siellä kaikki kauneimmat postimerkkinsä. Välillä joku maa jäi pois, välillä joku tuli tilalle - 90-luvulla olin innostunut kaikesta irlantilaisesta, ja niin se oli looginen lisäys - mutta yksi syy siihen, että innostukseni laantui vuosituhannen vaihteessa oli kyllä se, että postimerkki ylipäätänsä muutti muotoaan, ja ennen kaikkea niitä syydettiin markkinoille yhä suurempia määriä.

Noin vuosi sitten tulin kaivaneeksi taas esiin kokoelmani - oikeastaan koska olin ajatellut yrittää kaupitella kaksoiskappaleitani muille keräiijöille Systeemi.net-sivuston kautta- mutta miten ollakaan, ensimmäistäkään merkkiä en ole myynyt, mutta sen sijaan olen siitä lähtien kartuttanut kokoelmiani aina kun siihen tulee tilaisuus. Uusia alueita yllämainittujen lisäksi ovat nyt Länsi-Saksa/Saksa, Berliini, Itävalta, Iso-Britannia, Itävalta, Italia, Alankomaat sekä Tsekkoslovakia/Tsekin tasavalta, ja olen antanut sisäiselle konservatiivilleni periksi ja rajannut kokoelmat 1900-lukuun - käytännössä aikaan 1945-1999, paitsi Suomen kohdalla.

Jossakin vaiheessa taidan avata motiivejani hieman lähemmin - mutta tällä kertaa totean vain lopuksi, että postimerkkeily tietenkin on luonteeltaan visuaalinen harrastus; parhaimmillaan postimerkit ovat todellakin pieniä taideteoksia, joista on helpoa luoda vaikkapa oma taidegalleriansa. Koska en kuitenkaan ole blogeissani pahemmin harrastanut kuvitusta, eikä minulla nyt ole mitään kuva-aineistoa nimenomaan omista kokoelmistani, taidan korvaukseksi ohjata lukijan Pinterestiin, jonne olen kerännyt pienen valikoiman teemaan sopivaa silmäniloa.