Luettua: Tapani Bagge, Anna Lihammer ja lähihistoriallisen dekkarin voittokulku

Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin jälkeen seuraava askeleni viime vuosisadan alkupuoleen ja sen dramaattisiin tapahtumiin dekkarien muodossa oli Tapani Baggen sarja valtiollisen poliisin etsivän Väinö Mujusen vaiheista 30-luvun lopulta toisen maailmansodan loppuun. Sarjan ensimäistä osaa en ole lukenut, mutta kakkososa "Sininen aave" ja kolmonen, "Musta pyörre", ovat selviä tapauksia ja (toistaiseksi) viimeinen osa, "Punainen varjo" vaikuttaa lupaavalta sekin.

Olen lukenut muutamia Baggen nykyaikaan sijoittuvia "Hämeenlinna noir"-kirjoja, ja niissä minua on miellyttänyt etenkin hänen eleetön kerrontansa, joka ei alleviivaa tai pureksi tarinaa loppuun, vaan pikemminkin ikäänkuin luonnostelee maailman lukijan väritettäväksi - ja sama koskee näitä historiaan sijoittuvia kirjoja.

Sen lisäksi ajankuva toimii hyvin - sekä ilmiöiden että henkilöiden kautta - ja nuo jälkimmäiset ovat eläviä ja todentuntuisia hyvine ja huonoine puolineen; ihmisten ajatuksista ja teoista kuvastuu myös aikakauden traumaattisuus ja epävarmuus. Ja vaikka Mujunen ehkä ehtii useampaan paikkaan kuin uskottavasti voisi ajatella, myös tarinoiden kulku on paitsi ripeää myös loogista. Ruumiita syntyy, mutta niiden syntymisellä ei mässäillä - ja vaikka genren tavan mukaisesti romanssit tulevat ja menevät, ne on esitetty hellän karheasti mutta häveliäästi.

Mielestäni Bagge myös, ilmeisesti sitä tietoisesti yrittämättä, välittää vähintään yhtä hyvän kuvan maailman mullistuksista kuten esim. Jan Guillou ja Ken Follett massiivisarjoissaan - ehkä koska historialliset tapahtumat tosiaan istuvat taustaan eikä niistä saarnata. Ehdin välissä myös tarttua ruotsalaiseen versioon historiallisesta dekkarista, Anna Lihammerin debyyttiin "Kun pimeys peittää maan", jonka teemana on rotubiologian nousu 30-luvun tiedemaailmassa - aihe, josta Ruotsissa on keskusteltu paljonkin.

Vaikka teema on vähintäänkin mielenkiintoinen, Lihammer ei mielestäni onnistu; hänen tekstinsä on välillä kuin dramatisoitua oppikirjaa, ja päähenkilö Carl Hell henkilökohtaisine demoneineen on poimittu skandinaavisen dekkarin kliseekokoelmasta. Kirjan asiasisältö on sinänsä varmasti kohdallaan, mutta minun henkilökohtainen elämykseni on, että Tapani Bagge ammattikirjailijana onnistuu paremmin kuin tiedemaailmasta tuleva Anna Lihammer, koska Bagge kirjoittaa enemmän tarinan ja draaman kaaren ehdoilla.

Luettua: Timo Sandberg ja elävä historia

Viime vuosina kotimaisessa rikoskirjallisuudessa on alkanut jonkinlainen "historiabuumi" - itse olen ehtinyt tykästyä jo Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvun Helsinkisarjaan, ja hyllyssä odottavat mm. Tapani Baggen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta sarjasta osat 2-4, mutta ennen niitä tartuin Timo Sandbergin sisällissodan jälkeisen ajan Lahteen sijoittuviin kirjoihin, joista ensimmäinen, "Mustamäki", tulikin luetuksi yhdeltä istumalta. Toinen osa, "Häränsilmä", onkin minulta vasta alussa, mutta sekin vaikuttaa lupaavalta.

Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.

Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.

Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.

Luettua: James A. Michener ja tarinan kaari

Onko olemassa mitään parempaa kuin oikein paksu historiallinen romaani? No, ehkä montakin asiaa, mutta aina välillä on mukavaa tarttua sellaiseen tekstiin, jonka sivumäärä on jopa nelinumeroinen, mutta joka silti jaksaa kantaa ja kiinnostaa. James Michener kirjoittaa juuri sellaisia kirjoja.

"The Source" kertoo juutalaisten ja Pyhän Maan historian koko kaaren esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme - tai pikemminkin 1960-lukuun - sarjana episodeja jotka kertaavat fiktiivisen galilealaisen Makorin kaupungin historiaa. Michener nivoo taitavasti ns. oppikirjatiedon osaksi tarinaa, ja kertomuksissa vilahtelevat myös oikeat historialliset hahmot. Monet episodeista päättyvät tuhoon ja hävitykseen - mutta sehän ei ole mikään ihme, alueen historian huomioonottaen. Etenkin ristiretkistä ja niihin liittyvistä toimista kertova osa on riipaisevaa luettavaa.

Ainakin minulle kirja rakentaa aika vahvan kuvan juutalaisen uskonnon ja elämän peruspilareista - joskaan en ollenkaan osaa sanoa millä tavalla hänen mahdolliset sympatiansa vaikuttavat sisältöön. Hän valitsee myös mielenkiintoisia henkilöitä "tarinankantajiksi" - paitsi ehkä nykyaikaosioon, joka kuvaa arkeologisia kaivauksia entisen kaupungin paikalla, ja tuntuu jotenkin ontuvalta, ikäänkuin pakkopullalta. Kiinnostava lukuelämys silti, kaiken kaikkiaan.

Luettua: Jukka Tarkka, Harry Turtledove ja maailma Stalinin varjossa

Poliittinen historia taitaa aika pitkälle ja aika usein olla vaihtoehtojen puntarointia, erilaisten skenarioiden vertailua ja niiden seurausten arviointia. Ainakin niin kauan kun tapahtumat ovat vielä niin tuoreita, ettei niiden lopullista merkitystä edes voi hahmottaa, tulkinta on hyvinkin avointa ja tapahtumien merkitykset saattavat muuttua.

Yksi hyvä esimerkki on oman maamme lähihistoria, ja etenkin suhteemme isoon itänaapuriin, jolle hävisimme sodan, mutta jonka kanssa opimme elämään yhdessä tavalla, joka ainakin meille itsellemme antoi illuusion siitä, että kuulumme vapaaseen länteen. Tämän illuusion ylläpitäminen edellytti tietynlaisia tekoja ja toimintatapoja, jotka näin jälkeenpäin saattavat vaikuttaa joko huvittavilta tai vainoharhaisilta. Jukka Tarkka kertoo koko tarinan "suomettumisesta" ja Paasikiven-Kekkosen linjasta 1947-1990 järkälemäisessä "Karhun kainalossa"-teoksessa, jota suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneita maamme lähihistoriasta ja sen joskus merkillisistä vaiheista.

Teksti on paikoitellen aika kylmäävää, ja minulle valkeni matkan aikana montakin sellaista asiaa, joita en ollut tiennyt. Pakko on todeta myös, että kuva joka minullakin nuorena miehenä oli Neuvostoliitosta mitä ilmeisimmin oli virallisen linjan muovaama. Toisaalta voidaan todeta Suomen nyt kuuluvan länteen, ja elintasomme sittenkin olevan lähempänä läntisen kuin itäisen naapurimme lukuja. Jälkeenpäin on helppo todeta miten asiat menivät, mutta matkalla oli ilmeisesti useampikin sellainen tilanne, jolloin kehitys olisi voinut lähteä täysin toisenlaiseen suuntaan.

Vaihtoehtoisten tapahtumien pohtiminen on osaltaan antoisaa puuhaa - ja sitä harrastaa yksi viime vuosien suosikkikirjailijoistani Harry Turtledove. Yksi hänen viimeisimmistä kirjoistaan, "Joe Steele", lähtee liikkeelle demokraattien esivaalikampanjasta ennen USA:n vuoden 1932 presidentinvaaleja. Ehdokkuudesta kamppailevat tasaväkisesti Franklin Delano Roosevelt New Dealeineen, ja muuan Joseph Vissarion "Joe" Steele, joka lupaa laman painamalle kansalle nelivuotissuunnitelmaa. Steele vie ehdokkuuden dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja siitä alkaa toisenlainen tarina Amerikasta kuin mihin olemme tottuneet.

Teksti on "taattua" Turtledovea, eli elämys tulee ideasta kun taas tarinan kuljetus ja henkilökuvat ovat aika yksinkertaista tavaraa. Pääosassa on kaksi lehtimiesveljestä, joista toinen pääsee Steelen sisäpiiriin ja toinen taas epäsuosioon. Kirjan onnistuneinta antia on osoittaa, miten hyvin normaalisti diktatuuriin liitetyt asiat kuten valeoikeudenkäynnit ja vankileirit sopivat "maailma suurimman demokratian" mahdolliseen hieman toisenlaiseen kehityspolkuun, ja miten pienestä asiat ovat joskus kiinni.

Kiehtova fiktio herättää kysymyksiä myös omasta lähihistoriastamme. Entäpä jos oikea Stalin olisikin päättänyt varmistaa Leningradin ympärille suojavyöhykkeen? Tai painostanut suomalaisia kommunisteja kovemmin 1948? Emme välttämättä tiedä, mikä loppujen lopuksi on ratkaissut suuntaan tai toiseen - ja mahdollisesti se keventää tuskaammekin aika lailla.

Luettua: Jan Guillou ja kirjallinen mammuttiteos (ja -tauti)

Ken Follett ei ole ainoa kirjailija, joka on aloittanut muualla ja (toistaiseksi) päätynyt historiallisiin mammuttiteoksiin; myöskin yksi naapurimaamme tunnetuimmista kirjallisista profiileista, Jan Guillou, on tehnyt saman tempun; siinä missä Follettin 1900-luku ilmesti kolmena osana, on Guillou tähän mennessä julkaissut jo neljä teosta, mutta päässyt käsittääkseni vasta 1930-lukuun ja natsien nousuun.

Suhtauduin näihin kirjoihin tietyin varauksin; teema on kyllä mielenkiintoinen, mutta Guillou taas aiempien lukukokemuksieni perusteella aikamoinen rähmäkäpälä mitä hahmoihin ja dialogiin tulee, ja toisaalta nippelitietofriikki. Hänen kirjojensa myyntiluvut kylläkin antavat ymmärtää, että hyvinkin moni on kanssani eri mieltä. Ja minun on pakko myöntää, ettei hän pelkää tarttua isoihin teemoihin - ja että taustatyö on kunnossa.

Nyt kun olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, "Brobyggarna" ja "Dandy" (käännöksinä "Sillanrakentajat" ja "Keikari"), sarja vaikuttaa vahvistavan kaikki odotukseni. Lähtöasetelma on mielenkiintoinen - kolme norjalaista veljestä, jotka saavat koulutuksensa ja sivistyksensä Saksassa, ja eri tavoin joutuvat sotien eri osapuolten väliin. Guillou tuntee historian, ajankuva on  ja ensimmäisen teoksen itäiseen Afrikkaan sijoittuva osa oli ainakin minulle huomattavan yleissivistävä. Taitavasti hän myös osoittaa sen, miten historiankirjoitus on vähätellyt voittajien syntejä.

Toisaalta hänen henkilönsä ovat pökkelömäisesti kuvattuja - vähän kuin poikakirjojen sivuilta revittyjä - ja etenkin ihmissuhdekuvaus onnahtelee. Eikä Guillou ilmeisesti dialogia kirjoittaessaan juurikaan mieti sitä, miltä lauseet kuulostaisivat ääneen sanottuina. Kaiken tämän jälkeen minun on kuitenkin todettava, että laajat tarinankaaret silti miellyttävät minua niin, että tulen kyllä lukemaan myös jatko-osat sitä mukaan kun saan ne hankittua.

Luettua: Teemu Keskisarja ja asiateksti lukuelämyksenä

Olen viime aikoina lukenut aika monta sellaista kirjaa, jotka ajallisesti käsittelevät 1900-luvun alkupuoliskoa ja ajanjakson historiallisia tapahtumia. Joukkoon kuuluu sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, ja vaikka viimeksimainittukin on minua jännittänyt, liikuttanut ja miellyttänyt, niin kaikkein suurimmat lukuelämykset ovat silti tulleet tietokirjallisuuden puolelta.

Historioitsija Teemu Keskisarja on viime vuosina ollut tuottelias, ja tämä alesta mukaan tarttunut Viipuri 1918 on lukemistani hänen teoksistaan paras. Teema on mielenkiintoinen, esitys selkeä ja teksti uskottavaa mutta samalla jopa jännittävää. Historiallisten tapahtumien kertominen yksittäisten henkilöiden kertomusten kautta voi olla riskipeliä, mutta käsittääkseni hän pysyy todennetuista lähteistä saadussa tiedossa. Tarina on vain vahvempi kun se rakentuu yksilöiden tekemisistä, sanomisista ja kohtaloista, varsinkin kun hän malttaa antaa vahvojen tapahtumien puhua puolestaan.

Ja ainakin minulle Viipurin tapahtumat sisällissodassa olivat aikamoinen musta aukko - toisin kuin esim Tampereen valtaus tai molempien puolien terroriteot. Jos vielä jotakin saisi toivoa, niin yhtä korkeatasoinen yleisesitys koko sodasta olisi tervetullut.

Luettua: Anne Applebaum, Timothy Snyder ja Itäeuroopan synkkä lähihistoria

Kaunokirjallisen viihteen lomassa tuli syvennyttyä 1900-luvun historiaan ja tarkemmin ottaen kahteen viime vuosina jonkun verran huomiota herättäneeseen teokseen, jotka  

Timothy Snyderin Hitlerin ja Stalinin kansanmurhista kertova Bloodlands purkaa totalitaristen hallintojen tekoja nimenomaan siviiliväestöä kohtaan, alkaen Ukrainan 1930-luvun enemmän tai vähemmän tahallaan aiheutetusta nälänhädästä ja jatkuen toisen maailmansodan aikaisiin eri kansojen ja etnisten ryhmien systemaattisiin joukkotuhoamisiin. Natsien kauheudet on tehokkaasti tuotu julki jo sodan päättymisestä lähtien, kun taas tieto Stalinin hirmuvallan uhreista on osittain tuoreempaa. 

Vaikka olen mielestäni kohtuullisen hyvin selvillä lähihistorian kulusta, tämä kirja oli järkyttävää luettavaa. Tietenkään pelkästään diktaattori ei voi tappaa miljoonia ihmisiä, vaan siihen tarvitaan aikamoinen koneisto, mutta kauheaa on se, että kummassakin tapauksessa joskin eri syistä tapahtumat sysäsi alkuun ja jopa piti käynnissä aika pieni joukko. Toisaalta on karmivaa se, miten jotkut ihmiset esimerkiksi itäisessä Puolassa tai Ukrainassa joutuivat vuoron perään kahden hirmuhallinnon uhreiksi - kun taas toiset avustuvat vuoronperään kumpaakin.

Snyderin tärkein pointti taitaa silti olla se, että joka ikinen murhattu ihminen - noin 14 miljoonaa kaiken kaikkiaan - oli yksilö, jonka elämä loppui väkivaltaisesti, ennen aikojaan, usein hyvinkin pitkän kauhun ja kärsimyksen jälkeen.

Anne Applebaum taas avaa Iron Curtain-kirjassaan sitä, miten Stalin koneistoineen varmisti vallan siirtymisen kommunisteille Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja mitä se merkitsi näiden sodan jäljiltä enemmän tai vähemmän tuhottujen maiden ihmisille. Tässäkin kirjassa etusijalle nousee valloittajien häikäilemättömyys ja toisaalta tiettyjen piirien opportunismi - ja vaikka teema tavallaan on vähemmän dramaattinen kuin Snyderin joukkomurhat, on helppoa sisäistää ne vaikeudet ja kauheudet, joita kaikki työläisistä älymystöön ja lapsista vanhuksiin joutuivat kärsimään. 

Juuri tuo opportunismi ja sen hyödyntäminen on masentavaa luettavaa - pahimpana esimerkkinä itäsaksalainen Stasin toiminta eli jopa omien perheenjäsenien tarkkaileminen ja ilmiantaminen, oikeista tai sepitetyistä rikkeistä, tai sattumanvaraiset pidätykset koska suunnitelmien mukaan piti saada kiinni tietty määrä yhteiskunnan vihollisia. Samoin ajattelun aihetta antaa se, miten sanojen merkitystä väänneltiin, itse demokratian ja kansanvallan käsitteistä alkaen.

Kumpikin kirja toimii samalla muistutuksena siitä, miten hyvin meidän kävi kun suomalaiset miltei yhtenä rintamana pistivät Stalinille hanttiin - ja toisaalta siitä, miten pienistä asioista ihmisten ja yhteiskuntien kohtalot joskus voivat olla kiinni. Ei mitenkään kevyttä lukemista, mutta tärkeää.

Luettua: Len Deighton: Winter - ja lisää historiaa

Onkohan tämä sitä paljonpuhuttua serendipiteettiä? Kun kesällä tuli luettua Ken Follettin 1900-lukusarjan ensimmäinen osa, ja toisaalta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan viimeisin osa, jäi mieleen että vastaavia teoksia saattaisi löytyä muiltakin tekijöiltä. Seuraavaksi käteeni sitten sattumalta osuikin toisen vanhan trilleristin, Len Deightonin hieman Follettmaisia teemoja sivuava, 1987 julkaistu Winter: A Berlin Family 1899-1945. Deighton on minulle entuudestaan tuttu vain nimenä, mutta täytynee nyt lukea kokeeksi muutamia hänen perinteisiä trillereitäänkin.

Tämä kirja kertoo siis natsi-Saksan noususta ja tuhosta berliiniläisen perheen (ja heidän amerikkalaisten sukulaistensa) kohtalojen kautta - keskipisteenä kaksi veljeä, joiden välillä hyvinkin erilaiset valinnat ja mielipiteet ja niistä seuraavat tapahtumat ovat tarinan runko. Deightonin tapa käyttää oikeita historiallisia henkilöitä ja tapahtumia fiktiivisen tarinan kiintopisteinä muistuttaa hyvin paljon Follettin (ja monien muiden) tekemisiä - ehkäpä se neuvotaan jossakin "How To Become A Successful Writer Of Historical Thrillers"-oppaassa - mutta Deighton tekee sen astetta taitavammin. Ennen kaikkea hän onnistuu tekemään henkilöistä elävämmän makuisia ja moniulotteisempia, ja ehkä hän osaa esim. luoda naishahmoistaan uskottavampia kuin Follett.

Mutta tarkoitukseni ei sinänsä ollut verrata näitä kahta herraa, vaikka tämä kirja olisi saattanut jäädä lukematta ellen olisi ensin lukenut Follettia, vaan nimenomaan tästä kirjasta todeta, että sen yksi ansio on osoittaa poliitikkojen, liikemiesten ja ammattisotilaiden välisiä perspektiivieroja ja toisaalta epäpyhiä yhteyksiä, ja toisaalta sitä miten opportunistit ja konservatiivit reagoivat eri tavoin siihen, kun kriisissä riutuvaan yhteiskuntaan syntyy uusi voimatekijä, tässä tapauksessa natsipuolue, joka toimii suorasukaisesti ja häikäilemättömästi. Siinä Deighton onnistuu hyvin - ja tietyllä tapaa tämä teos on miltei kylmäävää luettavaa juuri tänä vuonna, kun sekä entinen Neuvostoliitto että Lähi-itä taas ovat kuohumistilassa.

Ylipäätänsä minua miellyttää se, että hän kertoo tapahtumista miltei lakonisesti, jättäen tilanteiden värittämisen lukijan mielikuvitukselle. Eikä tämä olisi mikään trilleri, ellei loppuratkaisu olisi jännittävä. Hyvä kirja.

Luettua: Ken Follett ja historiallisten mammuttiteosten lumous

Kun muutamia vuosia sitten hurahdin vaihtoehtoiseen historiaan kirjallisuuden lajina, oli yksi taustatekijä varmaankin se, että suurisuuntaiset historialliset romaanit ja –sarjat jo entuudestaan kuuluivat mielilukemistooni. Yksi hyvä esimerkki oli trilleristinä nimensä luoneen Ken Follettin kirkon rakentamisesta ja keskiajan Englannista kertonut ”Pillars Of The Earth”, jonka ahmin kymmenisen vuotta sitten. Se oli mittava teos, jonka tarinan kaari kantoi yli henkilöhahmojen yksioikoisuuden.

Olin jo jonkun aikaa ollut aikeissa tarttua hänen 1900-lukua luotaavaan romaanisarjaansa The Century Trilogy, mutta vasta nyt sen ensimmäinen osa "Fall Of Giants" sattui silmiini sopivasti kun etsin lomalukemista. Kolmiosainen tarina tulee kattamaan koko ”lyhyen vuosisatamme”, ja sen ensimmäinen osa kertoo ensimmäisen maailmansodan ajasta, taustoista jälkimaininkeihin. Hän rakentaa tarinan viiden perheen kohtaloiden varaan, onnistuen hämmästyttävän hyvin nivomaan niihin monia historian käännekohtia – Venäjän vallankumouksen kriittisistä hetkistä Pietarissa Ranskan armeijan takseilla tehtyyn joukkojensiirtoon syksyllä 1914 – ja sekoittamaan tarinaan oikeita henkilöitä ja tapahtumia uskottavalla tavalla.

Vähemmän uskottavia ovat ehkä tietyt sattumanvaraiset tapaamiset joiden kautta sukujen kohtalot kietoituvat toisiinsa – mutta ne voi antaa anteeksi koska kokonaisuus toimii. Ja vaikka Follett brittiläiseen tapaan surutta luonnehtii muita kansallisuuksia kliseiden kautta, hän on vielä säälittömämpi englantilaisia kohtaan. Toinen mielenkiintoinen sattuma on, että sankarit poikkeuksetta ovat salskeita ja sankarittaret kauniita – mutta se on toisaalta ehkä nyökkäys hänen omille kirjallisille juurilleen, koska se lienee trillerien maailmassa sääntö pikemmin kuin poikkeus. Ja kaiken taustalla näkyy, että Follett on tehnyt taustatyönsä - ja vaikka hän ei ehkä esitäkään mitään uutta tulkintaa, on etenkin hänen kuvauksensa eri yhteiskuntaluokista ja niiden yhteentörmäyksistä vakuuttavaa.

Suurta viihdettä, ja samalla historiankirjoitusta – ja hassua kyllä, aika lailla samantyylistä ansioineen ja puutteineen kuin alt.historysankarini Harry Turtledoven teksti. Trilogian kakkososa, joka vie tarinan läpi 30- ja 40-lukujen, on jo ilmestynyt - pitelin sitä jo käsissäni, mutta vain sellaista pokkaripainosta joka on liian paksu luettavaksi, joten se jäi tällä erää hankkimatta, ja päätösosakin ilmestyy tänä syksynä. Lisää herkkua on siis luvassa minullekin kohtuullisen pian.

Luettua: Nerea Riesco

"Valkea norsu" on pääosin 1700-luvulle sijoittuva historiallinen romaani, joka perustuu oikeisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joita ajoittain on hieman muokattu ja tulkittu tarinaan sopiviksi. En setvi pääjuonikuviota sen enempää, mutta se kuuluu genreen jossa etsitään ratkaisua monisatavuotiseen ongelmaan, ja panokset ovat tietysti kovat. Silti tämä ei ole mikään da Vinci-koodi, jossa fantastiset tapahtumat vuorottelevat nippelitietobrassailun kanssa, vaan se toimii enemmänkin taustana päähenkilöiden elämille ja kohtaloille.

Kirjassa on "elämän makua" - siinä rakastutaan, rakastetaan ja rakastellaan, siinä petytään, vihataan ja kuollaan - ajoittain jopa väkivaltaisesti. Siinä on uskottavasti esitettyä ajankuvaa, ja sen henkilögalleria on mielenkiintoinen - joskin välillä hieman melodramaattinen. Kerronta on aika ajoin hieman monisanaista, mutta kun tarina nytkähtää eteenpäin tekstikin herää taas eloon - luin sen yhden viikonlopun aikana, noin kolmelta istumalta, mutta se olisi aivan hyvin voinut mennä kertaheitolla ellei väliin olisi tullut muuta ohjelmaa.

Silti se olisi voinut jäädä ostamatta - pelkästään takakannen mainoslauseen vuoksi; koska sitä mainostettiin "lumoavana seikkailuna", ajattelin ensin sen olevan jotain romanttista viihdettä. Koska siinä kuitenkin oli myös historiallinen mysteeri, ja ennen kaikkea koska se oli espanjalainen ja vieläpä kertoi hurmaavasta Sevillasta, valitsin sen vaikka alepöydässä oli myös esim anglosaksista pätevän oloista jännäriä. Omapa olisi ollut häpeäni - mielelläni tartun myös seuraavaan eteeni sattuvaan Nerea Riescon kirjaan.

Luettua: Max Jakobsson

Hankin Max Jakobssonin "Diplomaattien talvisodan" jo ihan alkuvuodesta kirja-alesta, mutta vasta kirjoittajan poismeno sai minut tarttumaan siihen - ja toteamaan, että sen klassikkostatus käsittääkseni on täysin ansaittu. Se kuvaa tapahtumaketjua ja aikakautta, joka on aika hyvin katettu sekä kirjallisuudessa yleensä että minun kirjahyllyssäni, mutta puolustaa silti paikkaansa hankintana - klassikkoja ei käsittääkseni koskaan voi olla hyllyssä liikaa.

Sen asiasisältö oli sinänsä minulle suurimmaksi osaksi tuttua, mutta toisaalta suurin osa lukemistani tuota aikaa luotaavista teoksista on kirjoitettu myöhemmin, ja tämä kirja kuuluu niiden lähdeluetteloihin. Ja vaikka asiasisällöstä olisi mitä mieltä tahansa, on mielestäni Jakobssonin esitystapa alan huippua. Ensinnäkin hän rakentaa loogisen tarinankaaren, joka koostuu nimenomaan talvisodan syiden ja siitä irtaantumisen prosessiin diplomaattien näkökulmasta - ja avaa siten sellaisen perspektiivin historiankirjoitukseen, joka yleis- ja sotahistoriallisissa teoksissa usein jää vähemmälle huomiolle, vaikka käsittääkseni onkin keskeisessä roolissa kokonaisuutta hahmotettaessa.

Ja toiseksikin - ja tämä on minusta vielä tärkeämpää - hänen esitystapansa ja kielenkäyttönsä miellyttävät minua suuresti; asiallisuudesta tippaakaan tinkimättä hän avaa sujuvasti ja vetävästi monimutkaisetkin asiayhteydet. Historiaa jonkun verran lukeneena tiedän, että esityksiä todellakin löytyy laidasta laitaan, siten että teksti pahimmassa tapauksessa on lukukelvotonta. Toisaalta olen havainnut myös, että asiapitoista tai jopa tieteellistä tekstiä aivan hyvin voi kirjoittaa myös tyylillisesti nautittavasti - ja tämähän tietenkin koskee kaikkea kirjoittamista, ei vain historiaa.